Jari Sinkkonen HS:ssä: "Ihmisiä paapotaan"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenki tämä loppuunpalamisen kulttuuri on ainakin yksi. Varsinkin useat nuoret naiset ovat ihan poikki tavallisista töistä ja niistä suoriutumisesta. Sitten jäädään saikulle vähän väliä.

Nuorilla on vähän elämänkokemusta ja kehitys vielä kesken ja oma elämä aluillaan. Myöhemmin jaksaminen paranee kun tulee ikää ja haasteiden yli päästään. Nelikymppinen usein parhaassa vireessä

Tämä on totta. Itsellä oli likellä loppuunpalaminen vähän yli kolmekymppisenä. Siinä oli ollut niin monta juttua että ihan todella, onneksi melko lyhyellä saikulla selvisin. 

En usko että sama kävisi enää. Muiden mielipiteet ei keski-ikäistä vaan niin paljon kiinnosta. Olen luopunut monista asioista, jotka kuormittivat liikaa (lyhentänyt työaikaa, palannut omasta tahdostani esimiestyöstä perusduuniin, poistanut tuhoisan parisuhteen elämästä) ja osaan suojata jaksamistani tosi paljon paremmin. Sen ajan kun olen nykyään duunissa, olen jälleen tosi tehokas, eikä ahdista yhtään.

Mutta en noita nuorena olisi osannut tai uskaltanut tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Nuorten "paapominen" on, kuten moni muukin asia, yhteiskuntaluokkaan sidonnainen.

Keski- ja ylemmässä keskiluokassa paapotaan lapsia eri tavalla kuin työväenluokassa tai vielä alemmissa sosiaaliluokissa.

Työväenluokassa ja alemmissa sosiaaliluokissa lapset saattavat jäädä ilman kasvatusta, mutta se ei ole paapomista, vaan heitteillejättöä, mikä on paapomisen vastakohta. Sen sijaan keski- ja ylemmässä keskiluokassa paapominen mahdollistuu rahan ja aseman kautta.

Lapset siis oppivat eriarvoisiksi. Kun duunarin kakara tuntee pahaa oloa, vanhemmat ärähtävät että "mikä sinua taas vaivaa. Mene siitä muualle valittamaan, on tässä muutakin kuin tuo."  Kun sama tapahtuu ylemmässä keskiluokassa, lapselle kustannetaan terapiat, kysellään vointia, tasoitetaan tietä, ilmaistaan miten hän on merkityksellinen ja miten mitään ei ole pakko tehdä jos tuntuu pahalle.

Yleistystä ei siis voi soveltaa kaikkiin, vaan kyse on j

Heh, mulla on läheisiä duunariperheitä ja oma kokemus on aivan päinvastoin. Siksi ollaan duunareita, koska koulussa ahdistaa ja siitä ei tykätä. Ja jos ei jostain tykkää niin saa lopettaa. Jos on kipee olo (kaksi nuhapisaraa) niin ei tarvi. 

Keskiluokkaisessa kulttuurissa kasvaneena meille taas aina jopa liikaakin hoettiin, että yrität vaan siihen asti että onnistuu. Ei puhettakaan että heti saisi lopetella kun vähän ei napostele. Voi siis olla ihan sattumaa tuo. Mutta esim saikkutilastoissa kyllä on niin, että mitä ylempi työasema sen vähemmän saikkuja. 

Mielenterveys on luokkasidonnaista. Väitän silti, että kukista eniten ongelmissa ovat sellaiset keskiluokkaisen perheen jälkeläiset, jotka eivät istu samaan oravanpyörään kuin ihmiset ympärillä. Tavoitteet ovat niin korkealla, mistä seuraa monenlaista pahaa oloa ja ahdistusta.

Kyllä kestäväksi kasvaminen edellyttää, että joutuu kohtaamaan myös sopivan määrän vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia. Itsetunnon kehitykselle on tärkeää myös, että lapsella on turvalliset rajat. Vanhemmat eivät siis neuvottele lapsensa kanssa, vaan asettavat rajat. Kun lapsena oppii, missä omat ja muiden rajat kulkee, on elämä helpompaa.

No, minua ihmetyttää aikuiset ihmiset, jotka sanovat, että - mun terapeutti sanoo - ja sitten joku itseen tai omaan elämään liittyvä asia.

Hämmentävää on se, että ihmisellä ei (pitkästä terapiasta huolimatta) ole itsetuntemusta ja kykyä miettiä keinoja, jotka auttaisivat huonoon oloon tai tavalliseen elämään kuuluvista vastoinkäymisistä selviämiseen. Joskus mietin, että voiko liian helposti saatavilla oleva apu (terapia tai lääkkeet) laitostaa ihmisen ajattelun? 

Toki varmasti terapiaa, jossa kannustetaan omaan ajatteluun ja keinojen löytymiseen, mutta ehkä siellä ei sitten käydä vuosikausia.

Ihmiset ovat ulkoistaneet oman kehonsa, mielensä ja terveytensä kokonaan. Ennen osattiin itsekin miettiä mitä pitää muuttaa / lisätä, jotta voi paremmin. Nykyään haetaan pilleri joka vaivaan ja kuten on kuulut, niissä on aina omat sivuvaikutuksensa.

Tulee mieleen "muunsukupuoliset" ja muut American lmport -genderit, jotka käyvät Ylen tasoisissa julkaisuissa huokailemassa, miten kovasti heitä sorretaan, kun yhteiskunta ei näe eikä tunnusta edes olemassaolevaksi. Luulisi sen neonvihreän/bubblegum-pinkin/turkoosinsinisen tukan kanssa näkyvän sieltä suomalaisen mediakentän ykköspaikalta. Nämä tyypit ovat kuin kävelevä parodia juuri tästä ilmiöstä, josta Sinkkonen puhuu. Emotionaalinen haavoittuvuus on kuin muotityyli, joka pitää olla kaikilla tiedostavilla kaupunkilaistytöillä just nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meininki on nykyään munatonta. Kaikki varmaan lähtee siitä, ettei lapsia kasvateta enää kunnolla vaan yleisempää alkaa olla "kaverivanhemmuus" ja sellainen kasvatus missä vältetään kieltämästä, rajoittamasta ja rangaitsemasta. Samalla silotellaan sitä tietä aikuisuuteen sillä, että vanhemmat tekevät kaiken ja huolehtivat ettei jälkikasvu joudu itse ottamaan vastuuta tekemisistään. Sitten ihmetellään kun parikymppiset on rikki pienistäkin vastoinkäymisistä. Aikuisetkin ovat nykyään herkkiä menemään terapiaan jutustelemaan ongelmista, eikä siinä että menevät, jos on isoja ongelmia mutta pitäisi ehkä hieman miettiä onko vaikka lemmikin kuolema sellainen asia mistä vajotaan syvyyksiin. Ihmiset yliherkistyvät, ylikeskittyvät omiin mietteisiin ja oloihin sen sijaan että karaistuisivat ja osaisivat ohittaa huonot ajatukset ja synkät kaudet.

 

Joku vanhemp

En oo se kelle vastasit mutta oon päiväkodin ope ja oon nähny paljon tällaisia vanhempia. Esim tuovat lapsen kun olemme lähdössä ulos ja lapsi ei halua vaan hän haluaa olla sisällä. Vanhempi jää jankkaamaan että lapsi ei halua ulos, eikö hän voisi jäädä sisälle. Lapsi kiukuttelee eikä vanhempi osaa sanoa että nyt menet ulos vaan yrittää jankuttaa minulle että lapsi ei halua (joo mä kuulin jo, mutta yksi lapsi ei pyöritä ryhmän toimintaa, enkä muuta suunnitelmia, ja pk:ssa mennään ulos joka päivä ellei sää ole mahdoton). Lopulta lapsi tulee itkien karjuen aikuisen taluttaessa ulos, mutta ei lapsella kovin kiva mieli ole. Olisko parempi opettaa että aina ei voi tehdä mitä just itse haluaa, ja se ei ole niin kamala asia. Näitä vastaavia tilanteita on päiväkodissa paljon. 

Ja olen myös tuttavapiiristä nähnyt miten nuorehko nainen romahtaa henkisesti lemmikkieläimen kuoleman takia, ja jää pitkälle saikulle ja lopulta menettää työssäkin.

Ylös