Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko normaalia surra kuollutta isää melkein viisi vuotta?
16.11.2024 |
Miehen isä kuoli reilu neljä vuotta sitten lyhyen sairauden murtamana. Mies itse oli toki hyvin nuori tuolloin, 20-vuotias.
Tuntuu, ettei mies ole päässyt tuosta vieläkään yli. Puhuu isästään usein kyyneleet silmissä, käy haudalla useasti "juttelemassa isän kanssa" yms. Aina kuoleman vuosipäivän nurkilla mies muuttuu täysin. Hänestä tulee tosi kylmä, välinpitämätön ja eristäytyvä.
Koen, että mies on "hyväksynyt" asian, muttei kumminkaan päässyt yli. Onko ihan normaalia vai olisiko syytä hankkia ammattiapua asioiden käsittelyyn?
Kommentit (40)
Nyt on mennyt 8,5 vuotta isän äkillisestä kuolemasta, jonkin verran pystyn jo puhumaan isästä ilman että pidättelen koko ajan itkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi se käy siellä haudalla puhumassa? Ei se isä siellä ole. Ei todellakaan ole normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole normaalia.
Tiesitkö, että vielä vanhainkodissa jotkut vanhuksetkin surevat ja joskus itkevätkin esim. kuolleden vanhempiensa perään? Kuolleita läheisiä on lupa surra vaikka koko elämä. Kunhan suru ei lamaannuta niin, että normaalielämä jää kokonaan pois ja vaalii vain suruaan.
Jokainen suree tavallaan, ei sille mitään aikarajaa ole! Oletko puhunut miehesi kanssa? Jos hän itse tuntee, että suru on musertava, voi hakea tietenkin apua ja käydä tunteita läpi terapiassa, sekin on ihan hyvä vaihtoehto.
Äitini kuoli, kun olin hyvin nuori, kävin vuosikausia läpi vihan ja avuttomuuden tunteita ja sitten aikuisena hakeuduin terapiaan, sain sieltä vihdoin apua.
Kyllä siinä voi kestää kauankin, eikä ole mitenkään epänormaalia. Mulla isän kuolemasta on jo yli 10 vuotta, ja muitakin läheisiä on mennyt sen jälkeenkin. Ja isää ennen. Kaikista pahinta itselle on juuri tuo haudoilla käynti, erityisesti jouluna, kun ei ole kohta enää ketään jäljellä kenen kanssa joulua viettää. Se itkun määrä! En voi sille mitään. Haluaisin vaan heidät kaikki takaisin, vaikka toki ymmärrän ettei se niin mene, ja kuolema on osa elämää jne jne jne. En pysty edes tätä itkemättä kirjoittaa. Kaikki jotka täällä huutelee "ei ole normaalia" ja varsinkin nää trollipaskat, odottakaahan vaan kun osuu omalle kohdallenne. Se päivä tulee kyllä. Halusitte tai ette, ja luulenpa että silloin on vitsit vähissä. Se päivä tulee kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies on ollut todella nuori kun on joutunut isänsä kantamaan hautaan, siksi prosessi voi olla pidempi. Tuossa iässä tarvitsee vielä molempia vanhempia. Mies on selkeästi ollut isänsä kanssa hyvin läheinen.
Ei kuolemansuru ole mikään prosessi.
Vierailija kirjoitti:
Miksi se käy siellä haudalla puhumassa? Ei se isä siellä ole. Ei todellakaan ole normaalia.
Tietäisitpä miten moni käy haudalla puhumassa kuolleelle läheiselleen. Minäkin käyn lapseni haudalla joka päivä, olen käynyt kahdeksan vuotta. Enkä kysy sinulta lupaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on ollut todella nuori kun on joutunut isänsä kantamaan hautaan, siksi prosessi voi olla pidempi. Tuossa iässä tarvitsee vielä molempia vanhempia. Mies on selkeästi ollut isänsä kanssa hyvin läheinen.
Ei kuolemansuru ole mikään prosessi.
No onhan. Mitä helvettiä nyt taas
Vierailija kirjoitti:
Mies on ollut todella nuori kun on joutunut isänsä kantamaan hautaan, siksi prosessi voi olla pidempi. Tuossa iässä tarvitsee vielä molempia vanhempia. Mies on selkeästi ollut isänsä kanssa hyvin läheinen.
Tai sitten he ovat olleet kaukaisia, ja heillä on jäänyt jotain sanomatta. Sitäkin saa surra.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole, miehiä ei tule surra viittä minuuttia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on ollut todella nuori kun on joutunut isänsä kantamaan hautaan, siksi prosessi voi olla pidempi. Tuossa iässä tarvitsee vielä molempia vanhempia. Mies on selkeästi ollut isänsä kanssa hyvin läheinen.
Ei kuolemansuru ole mikään prosessi.
No onhan. Mitä helvettiä nyt taas
Ei ole. Suru on olemisen tila jonka ei ole välttämätöntä edetä minkään kaavan mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaipaan minäkin ajoittain jo 20 vuotta sitten kuollutta isääni. Ei surulle ole määrättyä kestoa.
Ap on tökerö. Juuri hänen kaltaistensa ihmisten takia niin moni sureva joutuu pitämään surunsa omana tietonaan, koska muut ihmiset kiirehtivät kärsimättöminä ja odottavat että menetyksen kokenut palaisi omaksi entiseksi itsekseen. Suremattomat eivät siedä toisten surua. Tällainen suvaitsemattomuus häiritsee surua ja saa surevan mielenterveyden järkkymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikilla meillä on elämässä myös ne taistelumme, eikä koko ajan ole kivaa. Elämällä on kiero huumorintaju ja tämän sinäkin tulet vielä oppimaan.
Olennainen kysymys on sekin, minkä ikäinen isä oli. On eri asia kuolla 45-vuotiaana kuin 95-vuotiaana.
Ilmeisesti ei kovin vanha ollut, jos poikansakin on noin nuori?
Vierailija kirjoitti:
Ei ole, miehiä ei tule surra viittä minuuttia.
Feministi iskee täälläkin.
Suremisen pituutta ei kukaan muu määrittele, tuskin itsekään kovin paljon voi vaikuttaa.
Mä suren isääni ja äitiäni. Kukaan ei määrää mun suruani. Harvoin puhun siitä edes ystävieni kanssa. Työpaikalla sanoivat mun muuttuneen kun isäni kuoli. Sitten kuoli äiti mä en vieläkään oikein tajua asiaa.
Tietysti on. Itellä kuoli 9.2.21. Suren vieläkin, vaikkemme olleet kovin läheisiä toisillemme. Nyt vaan toivoisi, että kuulisi hänen äänensä vielä kerran.............
Alue: Aihe vapaa
Mulla on sellaisia suruja, jotka on kulkeneet mukana niin kauan kuin muistan. En ajattele niitä koko ajan, mutta kun tulee mieleen, en voi olla surematta. En tiedä miksi pitäisi päästä yli omista muistoista? Jokaisen menehtyneen läheisen ja lemmikin muistelusta tulee kyyneleet silmään, oli kuolemasta vuosi tai 20 vuotta.