Pystytkö rehellisesti sanomaan että miehesi on elämäsi rakkaus?

Pystyn

Tottakai on. Miksi olisin sellaisen kanssa, joka ei ole? Masokimin vai sadismin vuoksi? 

38 vuoden jälkeen voin sanoa.

Pystyn. Ensimmäinen ja viimeinen

Pystyn.

Kyllä pystyn. Ja ilmeisesti se näkyykin, koska mies taannoin totesi, että "tulen kotiin ja vaimo katsoo mua lumoutuneena". Meillä on takana kohta 20 v.

Kyllä. Kymmenen vuotta yhteiseloa takana ja edelleen lähes päivittäin mietin että miten kohdalleni tuollainen helmi osuikin.

Kyllä ja en. Hän ei ole suurin rakkauteni mutta äärettömän rakas ja olemme olleet onnellisia jo lähes 30v. Elämämme on hyvää ja olemme toistemme parhaat ystävät

Kyllä pystyn.

En voi sanoa että hän on ainoa, mutta voin sanoa, että tämän ihmisen kanssa näen sen mitä niiden päättyneiden suhteiden kanssa en nähnyt. Eli kyllä, hän on se jonka kanssa haluan olla, perustaa perheen ja mennä naimisiin. Venkosin kuitenkin kuutisen vuotta naimisiin menon kanssa edellisessä 11 vuoden parisuhteessani.

Pitäisi määritellä "elämän rakkaus". Helposti sanon et lapseni ovat sitä. Aviomiehenikin siinä mielessä, että olen ollut ihatsunut häneen ja rakastan häntä ja ollaan oltu pitkään yhdessä, ja aiotaan olla loppuun saakka. Ja myös siinä mielessä, että minulla ei ole ollut rakkauksia ennen häntä.

Sellaista saturakkautta tämä kuitenkaan ei ole, tai sielunkumppanuutta. Mutta mielestäni sellaista hehkutus-meininkiä ei tarvitse ollakaan. Tuosta sanaparista vaan tulee vähän sellainen oletus, mutta ehkä se on vain omassa päässä.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai on. Miksi olisin sellaisen kanssa, joka ei ole? Masokimin vai sadismin vuoksi? 

Ihanko tosiaan luulet että parisuhteet perustuu siihen, että toinen on elämän rakkaus?

Ihannetilanne toki jos näin olisi mutta eiköhän valtaosa parisuhteista ole jotain ihan muuta.

Kyllä. Ei epäilystäkään asiasta. 

Minulla on hieman erikoisempi tilanne ajalta jolloin me kolme olimme noin 20v. Se on päättynyt nyt siten että toinen on kuollut ja siis miehiä oli kaksi yhtäaikaa - ja samanarvoisia. Sitten ei tullutkaan mitään uusia oikeita rakkauksia ja johonkin kotileikkiin en ole kenenkään muun kanssa päätynyt. Toisen kanssa ei ikinä mitään seksiä ja tämä on siis nyt kuollut. Tämä toinen juttu on selvittämättä mutta näyttäytyy elämäni rakkaudelta. Kysyn olenko siinä pisteessä että saan tietää että rakkaus on  ollut molemminpuolista vai että tämä on ollut yksipuolista rakkautta. En kuitenkaan sanoisi että päähänpinttymä ja jotain riippuvuutta. Kumpikin on kosinut minua ja olen ymmärtänyt että kosiminen on miehen rakkaudentunnustus vaikka raassa elämässä se voi olla jotain muutakin. 

Ei ole.

En pysty. Mutta olen hänelle kiitollinen lapsistani.

No ollaan oltu yhdessä 24 vuotta. Kun alettiin olin 18v. Nyt neljä lasta.

Eli kyllä

Kyllä. Toisen kierroksen suhde, kuusi vuotta yhdessä. En enää jaksaisi muunlaista parisuhdetta ollenkaan, sielunkumppanin kanssa on kaikki paremmin ja elämän murheet keveämpiä kantaa. Jos tämä joskus päättyy, niin vaikeaa kuvitella että uutta miestä enää etsisin. 

Lasteni isä oli elämäni rakkaus. Rakastan nykyistä puolisoani ja hänen kanssaan on todella hyvä elää, mutta jos ensimmäinen mieheni olisi vielä elossa, en olisi koskaan voinut rakastua keneenkään muuhun.

Kyllä. Hän ei tuntunut siltä suhteen alussa, pikemminkin tuntui että joudun tyytymään. Mutta sitä on rakastunut ja kiintynyt vuosien myötä yhä syvemmin ja syvemmin. En enää voisi kuvitella ketään muuta rinnalleni.