Miten olette pärjänneet te, joilla ei ole ollut opastavaa ja tukea antavaa isää?

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin kommentin 54 ja jatkan vielä analyysiäni. Tiedän vaistomaisesti mistä naruista vedellä, jotta saan jonkun miehen ihastumaan itseeni. Joudun oikein hillitsemään tuota, koska niin helposti se kävisi. Eivätkä ne jutut muutenkaan johda eikä niiden kuulukaan johtaa mihinkään, koska molemmat osapuolet ovat varattuja. Se alkaa aina niin, että se mies lähestyy ensin minua ja alkaa piirittää. Minä pidän toisaalta rajaa ja toisaalta annan miehelle vihreää valoa. Aivan turhaa toimintaa koko kierre. Sen sijaan en tiedosta miten voisin olla naisten seurassa niin, että tulisin hyväksytyksi. Minussa on jotakin traumaa ja kompleksisuutta, joka heijastuu tällaisilla tavoilla sosiaalisiin suhteisiini. Muuttaisin tämän, jos osaisin.

Kuulostaa tutulta. Mistähän tämä pohjimmiltaan johtuu, onko vaikea isäsuhde tosiaan johtanut tähän ja miten?

Miehiä on helppo käsitellä mutta en tiedä miten olla naisten seurassa kun tuo sama toimintatapa ei toimi. 

Isäni oli juoppohullu,onneksi edesmennyt mieheni oli hyvä lapsillemme,isänpäivänä en kaipaa isääni vaan lasteni isää,jotenkuten pärjäisin äitini tuella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin kommentin 54 ja jatkan vielä analyysiäni. Tiedän vaistomaisesti mistä naruista vedellä, jotta saan jonkun miehen ihastumaan itseeni. Joudun oikein hillitsemään tuota, koska niin helposti se kävisi. Eivätkä ne jutut muutenkaan johda eikä niiden kuulukaan johtaa mihinkään, koska molemmat osapuolet ovat varattuja. Se alkaa aina niin, että se mies lähestyy ensin minua ja alkaa piirittää. Minä pidän toisaalta rajaa ja toisaalta annan miehelle vihreää valoa. Aivan turhaa toimintaa koko kierre. Sen sijaan en tiedosta miten voisin olla naisten seurassa niin, että tulisin hyväksytyksi. Minussa on jotakin traumaa ja kompleksisuutta, joka heijastuu tällaisilla tavoilla sosiaalisiin suhteisiini. Muuttaisin tämän, jos osaisin.

Kuulostaa tutulta. Mistähän tämä pohjimmiltaan johtuu, onko vaikea isäsuhde tosiaan johtanut tähän ja miten?

Miehiä on helppo käsitellä mutta e

Olen se, jota kommentoit. Jotakin siinä on. Miehen antama huomio tuntuu hyvältä, hivelee itsetuntoa ja viehättävyyden tunnetta ja tuo jännitystä elämään. Kuitenkin se on ihan harhaa eikä johda mihinkään muuhun kuin työpaikan vaihtoon. Sillä ihastumisen tunteella peittää sitä naisporukan hyljeksinnästä johtuvaa surua. 

Kiteyttäisin sen niin, että pidän miehiä, ainakin minuun ihastuneita miehiä, ohjailtavina. Vedin rajoja epäluotettavalle isälleni, joka kehui minua järkevyydestäni. Ehkä nämä asiat liittyvät toisiinsa.

Huonosti. Ei edes opastaminen ja tuki, kun olisi vain välittänyt. Yhtään. Sen sijaan välinpitämättömyydellään opetti, etten ole minkään arvoinen. En ole koskaan ollut parisuhteessa, koska en usko kelpaavani ja pelkäisin kelvottomuuteni tulevan esiin hetkenä minä hyvänsä.

Lapsena pelkäsin kavereidenkin isiä,luulin että kaikki isät on väkivaltaisia ,oma isä jätti ikuiset arvet, olen 70 v, mutta ikävät kauheat muistot seuraa mukana vieläkin 

Hyvin. Mulla oli hyvä äiti, hyvä eno ja sen perhe ja hyvä mummi. Ja paljon muita hyviä ihmisiä.

No huonosti. Minulla ei ollut mitään hyvää miehen esimerkkiä ja lankesin kaikenlaisiin miesten huijauksiin nuorena. Inhosin miehiä ja pidin heitä tyhminä. Vasta kun olen saanut omia poikia olen oppinut pitämään ja ymmärtämään heitä.

Olin vanhemmilleni aina taakka, enkä saanut esim. muuttoapua, remonttiapua tms. Aina piti itse pärjätä.

Isästä ei ollut huolehtimaan minusta, mutta hän välitti minusta omalla tavallaan paljon. Pelkkä tietoisuus siitä, että isä välitti, on kantanut minua enemmän kuin hän varmaan ikinä voisi ajatellakaan. En ole jäänyt katkeraksi isälleni ja suurimmat toiveeni elämässä ovat toteutuneet.

On vaikuttanut ainakin niin, etten ole halunnut päihdeongelmaista miestä puolisokseni. Toiveeni on toteutunut. Laitoin välittömästi totaalisen stopin parille ihmiselle, jolla oli päihdeongelmaa. 

Vaikeita aikoja takanapäin, mutta nykyään menee onneksi aivan hyvin. Epäonnekseni mulla ei ollut yhtään kunnon vanhempaa. Olen joutunut kantapään kautta opettelemaan miltei kaiken. Etenkin huonoja miesvalintoja tuli tehtyä. Sitten jättäydyin omasta valinnasta sinkuksi, kun tajusin, että mun taustalla on miltei mahdotonta saada hyvä suhde. Päätin tehdä töitä itseni eteen ja sillä tiellä olen edelleen.

Nykyään mulla on pään sisällä sellainen lempeä vanhempi entisen arvostelevan ja haukkuvan äänen sijaan. Olen siis opetellut olemaan lempeä ja kannustava vanhempi itselleni.

Juhlin isän- ja äitienpäivänä itseäni ja kaikkea sitä työtä, jonka olen tehnyt nykyisen elämäni eteen. Olen kiivennyt ylös sieltä kuopan pohjalta aina vain uudestaan ja uudestaan. 

No jaa. Vois mennä paremmin, mutta myös ihan hiton paljon huonommin. Mulla siis persoonallisuushäiriöinen, henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen isä, jonka maailmankuva suoraan jostain 1900-luvun alkupuolelta. Uskoo tosissaan mm. että vaimo ja lapset ovat miehen omaisuutta. Yksi ensimmäisistä muistoista lapsuudestani on se, että isä on nostanut äidin rinnuksista seinälle ja uhkaa tappavansa. Kutsui myös h*oraksi, enhän toki silloin tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta aavistelin että jotain pahaa. Vihaa naisia ja pitää miehiä huonompina ja tyhmempinä, tätä on hokenut tytärtensä kuullen. On kiusannut ja pahoinpidellyt koko perhettä, koirastammekin tuli vihainen ja arka vaikka on sellaista kaikkea ja kaikkia rakastavaa rotua. 

 

Isä on tietysti omasta mielestään mahtava isä, onhan hän sentään kuskannut harrastuksiin ja antanut silloin tällöin parikymppiä. En todellakaan ole tälle kusikaivolle toivottanut vuosiin yhtään mitään hyvää, varsinkaan isänpäivää. Kylpisin mielummin vaikka laavassa. 

 

Ja itsestäni. Noh, olen ollut vuosia pahasti masentunut, aina kärsinyt yksinäisyydestä. Mutta pian valmistun korkeakoulusta, epäilen kyllä kyvykkyyttäni työelämään. En ole koskaan ollut minkäänlaisessa parisuhteessa tai mitään sinnepäinkään, siis en ole koskaan ollut treffeillä tai edes viestitellyt kenenkään kanssa sillä tavalla. En pidä miehistä lainkaan, en luota heihin yhtään, en halua olla heidän seurassaan. Usein puhutaan siitä, miten isäongelmaiset naiset alkavat hakemaan hyväksyntää (usein vanhemmilta) miehiltä. Itselleni kävi täysin toisin päin, haluan pysytellä mahdollisimman kaukana kaikista miehistä. 

 

Äh, palsta alkaa mennä kiinni. Syvempää analyysiä ehkä huomenna. 

Aikuisena oppii itsekin ajattelemaan, ei pidä jäädä paikoilleen apua odottelemaan.