Miten olette pärjänneet te, joilla ei ole ollut opastavaa ja tukea antavaa isää?

Olen aina kokenut miespuoliset jotenkin vieraana enkä osaa olla rennosti heidän seurassaan. 

Monella täälläkin vaikuttaa olevan tämä ongelma. 

Minä taas olen jostain syystä rennompi miesten kuin naisten seurassa ja saan helpommin miespuolisia "kavereita". Mutta siinä on usein se ongelma että miehet eivät oikeasti oli vilpittömiä kavereita vaan haluavat jotain enemmän ja kun se selviää, olo tuntuu petetyltä. 

Ja toisaalta, joistakin näistä miehistä voisi ehkä tulla ihan hyvä miesystävä, mutta vastaan tulee se ongelma että on kokemusten myötä neurologisesti ohjelmoitu näkemään tasaisuus tylsänä. Joten sitä on pettynyt kun mies ei ollutkaan vilpitön kaveri, ja sitten toisaalta ei saa itseään myöskään tuntemaan mitään enempää sitä miestä kohtaan joten se kaveruus saattaa sitten päättyä siihen, ja sama sitten uudestaan ja uudestaan.

Haluaisin enemmän naiskavereita, mutta näen naiset selvästi jotenkin merkittävämpinä ja laitan enemmän arvoa sille miten he näkevät minut, joten olen hermostuneempi heidän seurassaan mikä ei taas ole hyvä kaveruuksia solmiessa.

En tarkalleen tiedä, mistä jäin paitsi, saa sanoa. Ehkä hyvä niin. Sama juttu omassa lapsettomuudessa. Parempi niin. Meillä ei toivotella hyvää isänpäivää. Paitsi mies omalle elävälle isälleen. 

Olen pärjännyt ulkoisesti hyvin. Opin vetämään tiukasti rajoja ja osaan ottaa tarvittaessa kissan pöydälle ja puhua asiat halki. Osaan tunnistaa kaikenlaiset juoppojen metkut, en ole sinisilmäinen ihmisten suhteen. Olen varmaan joidenkin mielestä liiankin suorasukainen. Toisaalta suoraan puhuminen, tietty kovuus ja taito vetää rajoja on pitänyt minut järjissäni epäluotettavan isän kanssa. Eikä tämä tarkoita sitä, ettemme olisi rakastaneet isän kanssa toisiamme tai että hän olisi ollut ilkeä ja väkivaltainen minua kohtaan. Sellainen pelko ja kauhu olisi varmasti tuhonnut itsetuntoni ja rohkeuteni kokonaan. 

On vaikea kuvitella sellaista, että isä olisi pitänyt minusta huolta ja että olisin voinut olla luottavaisesti ja turvallisesti. Olen onneksi saanut korvaavia kokemuksia mm. läheisiltä sukulaisilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hyvin oon pärjännyt. lähtökohdallisesti ajattelen, ettei miehistä ole mihinkään. ne ei osaa mitään ja ovat hieman tyhmiä. pärjään erittäin hyvin yritysmaailmassa tällä asenteella, en kumartele turhaan minua tyhmempiä. 

Miehillä on naisia korkeampi älykkyysosamäärä. 

No ei kaikilla, joillakin kyllä.

Miehillä on naisia korkeampi älykkyysosamäärä. Naiset ovat tyhmempiä kuin miehet.

Tästä on puhuttu täällä moneen kertaan. Miehiä on enemmän käyrän ääripäissä. Enemmän huippuälykkäitä, mutta myös enemmän tyhmiä. Naisista suurin osa on käyrän keskivaiheilla. 

Eli vaikka huippuälykkäitä miehiä on enemmän kuin naisia, miehen on todennäköisempää saada itseään älykkäämpi vaimo kuin toisin päin. 

Ei ole ollut läsnäolevaa isää, vain parin minuutin ajan siittäjä. Kaikesta huolimatta tässä sitä porskutellaan vieläkin, vaikka kolme varttia sadasta on jo mittarissa.

Melko kehnosti pärjäsin nuorempana, nyt kun en ole häijyn alkoholisti-isäni kanssa tekemisissä, paremmin. Omasta lapsuudesta jäi kuitenkin sellaiset traumat että avioliittoon en ole koskaan suostunut, kenenkään kanssa enkä tule suostumaan.

Ihminen tarvitsee isää yllättävän kauan. Tukena, ohjeistajana, kannustajana jne. Ei ole mukavaa kun aina pitää oppia kaikki erehdyksen kautta, erityisesti remonttihommat. 

Teininä oli vaikeuksia, nykyään menee loistavasti. Ihana perhe, mukava työ.

Päältäpäin katsottuna olen pärjännyt oikein hyvin. Ts. olen oppinut suorittamaan hyvin ja hoitamaan itse kaikki omat asiani mitkä vaan mitenkään on mahdollista tehdä itse. Etenkin isääni välini ovat hyvin etäiset ja äitinikin kanssa olen etäinen mutta hän ei sentään tunnu ihan vieraalta ihmiseltä ja häneen liittyy myös hyviä muistoja. Hullua tässä on se, että ihan ydinperheessä olen kasvanut. Mutta perheen sisäinen meno pahimmillaan ihan sairasta.

Siitä hyvästä esim. en luota ihmisiin vaikka sitä ei päältäpäin heti huomaisikaan, ja en voi oikeasti ikinä kuulua mihinkään koska aina pitäisi muiden mielestä olla verisukua, ja valitettavasti en voi vaikuttaa siihen mitenkään. Musta tuntuu, että mun elämä on pilattu, ja toi harmittaa ihan hirveesti. Ihan turhalta tuntuu mitään oikeasti yrittääkään kun voin saada vaan jotain pinnallisia asioita, jotka eivät oikeasti ole tärkeitä. Inhoan tätä.

Yleensä viihdyn kuitenkin paremmin miesten kanssa kuin naisten, joitain poikkeuksia lukuunottamatta. 

Miksi tukea pitää saada henkilöltä, jonka suonissa virtaa testosteronia?

Vanhempani erosivat, kun olin kymmenen, isäni toistuvan vieraissa juoksemisen vuoksi. Eron jälkeen isääni ei enää kiinnostanut tavata. Soittelin perään ja kirjoittelin kirjeitä useamman vuoden, sitten luovutin. Jokin minussa särkyi. 

Minusta tuli sellainen ylikiltti ihmisten miellyttäjä. Varsinkin miesten seurassa suunnilleen matelin ja kerjäsin huomiota. Hävettää ajatella jälkeenpäin. Olisin tehnyt mitä tahansa, että joku olisi pitänyt minusta. 

Oli minulla pari pidempää parisuhdettakin. Miehet halveksivat minua ja kohtelivat minua huonosti. Kukapa kynnysmattoa kunnioittaisi. 

Aina välillä, kun näen rakastavan isän lastensa seurassa, sydämessä vihlaisee ilkeästi. Tai leffassa, kun sankari tekee mitä tahansa pelastaakseen lapsensa. Tai työkaveri mainitsee, että isä kävi vaikka korjaamassa jotain, minuun sattuu. Vuosikymmenet kuluvat, kipu säilyy. 

Isät, älkää hylätkö lapsianne! Heille te olette korvaamattomia!

Minullakin on sitä, että usein naiset jotenkin hyljeksivät minua ja usein joku yksittäinen mies haluaa tutustua minuun lähemmin. Ihan kuin hän käyttäisi hyödykseen suojatonta asemaani.

En haluaisi olla ystävä miesten kanssa, koska siinä käy aina niin, että se mies toivoo suhteelta enemmän. Mies ihastuu minuun ja minä ihastun siihen miehen ihastumiseen. Tätä kierrettä on vaikea katkaista. Tiedän kyllä jo etukäteen mitä tulee tapahtumaan. Tunteiden herääminen ja ihastuminen on oikeastaan aivan turha tapahtuma, joka johtuu vain siitä epätoivoisesta tilanteestani. Yritän toisaalta välttää sen miehen seuraa ja kestää yksinäisyyttä. Toisaalta miehen antama huomio vetää minua puoleensa. En täysin tiedosta sitä millä mekanismilla vedän yhä enemmän puoleeni sitä miestä. Saatan ystävystyä jonkun naisten ryhmään kuuluvan naisen kanssa, mutta en saa kerrottua hänelle miten pulassa olen oikeasti niissä sosiaalisissa kuvioissa. Lopulta vaihdan maisemaa. Olen miettinyt voisiko tämä kierre johtua turvattomasta isäsuhteestani. Tästä olisi hyvä tehdä analyysiä esim. terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Huonosti, elämässä vääriä miehiä. Menetin isäni 12 vuotiaana.

Minä 10 vuotiaana,juoppo paska hyvä että meni,20 vuotta myöhemmin laitoin ukon monttuun,haudalla en ole käynyt.

Minun on vaikea luottaa ihmisiin. Miehet ihastuvat minuun helposti. Se tuntuu siinä mielessä raskaalta, että koen, etteivät he näe minua sellaisena kuin oikeasti olen. Sitä paitsi olen parisuhteessa, joten en etsi itse mitään suhdetta. Haluaisin olla rauhassa niin, että ympärilläni olisi läheisiä ihmisiä ja ystäviä ja työkavereita, joiden olemassaolo suojaisi minua miesten lähestymisiltä. Itsevarmasta ulkokuorestani ja suoruudestani huolimatta minussa on ilmeisesti jotakin suojatonta, joka vetää puoleensa joitakin miehiä.

Vierailija kirjoitti:

Mainiosti. Ei minulla ole mitään mielenkiintoa pitää yhteyttä ihmiseen jolle naiset ovat vain välttämätön paha joiden avulla saada se Tärkein eli Poikalapsi. Isäni sai pojan toisen naisen kanssa ollessani 8-vuotias ja silloin se viimeistään tuli selväksi ettei minua tarvita mihinkään. Ei koskaan auttanut, kannustanut tai opettanut mitään. Katkaisin välit kokonaan 10 vuotta sitten kun yritin tappaa itseni ja olisin onnistunutkin ilman sattumaa. Sain faijalta vittuiluviestin sen jälkeen. Äidilläni on ukkoja riittänyt, suurin osa näistä "isäpuolista" oli täysprsereikiä. Vaikutti elämääni miten? Ei mitenkään. Enhän minä niiden kanssa seurustellut. Muutin kotoa heti peruskoulun jälkeen ja aloitin oman elämäni. Ei traumoja.

Koko tekstisi huutaa traumaa, milloin seuraava itsariyritys?

Vierailija kirjoitti:

Ihminen tarvitsee isää yllättävän kauan. Tukena, ohjeistajana, kannustajana jne. Ei ole mukavaa kun aina pitää oppia kaikki erehdyksen kautta, erityisesti remonttihommat. 

Jaa. En minä vaan ole tarvinnut faijaa remppahommiin, tuskin edes olisi osannut. Ihan itse opettelin ja tein. 

Hyvin. Minusta tuli erittäin hyvä äiti, parisuhteeni ovat toimineet,  menestyin opiskelussa ja työssä. Taloudellinen tilanteenikin on hyvä. Miehiin en erityisemmin joukkona luota, mutta ei se haittaa.  

Hyvin olen pärjännyt,isä kuoli kun olin 3v muistan isästä paljon,lapsuus oli turvatonta ja isän alkoholismin takia pelottavaa,oli myös väkivaltainen,lopulta tappoi itsensä,ehkä onni?olisi muuten tappanut koko perheen.

Kirjoitin kommentin 54 ja jatkan vielä analyysiäni. Tiedän vaistomaisesti mistä naruista vedellä, jotta saan jonkun miehen ihastumaan itseeni. Joudun oikein hillitsemään tuota, koska niin helposti se kävisi. Eivätkä ne jutut muutenkaan johda eikä niiden kuulukaan johtaa mihinkään, koska molemmat osapuolet ovat varattuja. Se alkaa aina niin, että se mies lähestyy ensin minua ja alkaa piirittää. Minä pidän toisaalta rajaa ja toisaalta annan miehelle vihreää valoa. Aivan turhaa toimintaa koko kierre. Sen sijaan en tiedosta miten voisin olla naisten seurassa niin, että tulisin hyväksytyksi. Minussa on jotakin traumaa ja kompleksisuutta, joka heijastuu tällaisilla tavoilla sosiaalisiin suhteisiini. Muuttaisin tämän, jos osaisin.

Minä en luota naisiin. Miesten kanssa tulen jotenkin mutkattomasti juttuun. En tiedä miten isäsuhteeni on vaikuttanut tähän.