Tuntuu että olen elänyt vuosia jossain lopullisen pimahtamisen ja hermoraunion välimaastossa.

Ei hetken rauhaa, aina joku stressaava ajatus tai menneisyyden haamu joka kummittelee ajatuksissa koko ajan.

Kun pääsee yhden askeleen eteenpäin, niin tulee automaattisesti kaksi askelta taaksepäin.

Ei ole ketään jolle uskoutua rehellisesti ongelmistaan tai pyytää apua. Sitä tietää, että jos omille vanhemmille kertoo rehellisesti asioistaan tai pyytää apua johonkin, niin tästä saa kuulla jatkuvaa nälvimistä ja vittuilua vuosikymmeniä. Sitä oppi jo lapsena salaamaan ongelmansa ja roikkumaan jossain löysässä hirressä.

Viime aikona on alkanut tuntumaan siltä, että ei vaan enää jaksa. Liian paljon paskaa osunut yhden ihmisen kohdalle. Tahtoisin vaan hetkeksi unohtaa olevani olemassa. Päästä(ä) irti vanhasta elämästäni ja kaikesta jota siihen liittyy. Ei ole voimavaroja ja tarvittavia resursseja toteuttaa tätä.

Avun hakemisesta aika kehnot kokemukset. Kun paloin totaalisesti loppuun pitkässä työsuhteessa, niin sain muistaakseni kaksi viikkoa sairaslomaa, reseptin masennuslääkkeisiin ja kaksi juttutuokiota psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Kynnys kertoa jollekin tuntemattomalle ihmiselle ongelmistaan on hyvin suuri, joten kerroin vain pintapuolisesti asioitani, pahimpia traumojani en uskaltanut edes avata.