Hävettää! Sanoin puistossa eräälle äidille VAHINGOSSA olevani tk-lääkäri. :(

Voi apua... olen hekotellut näille jutuille lähes koko kolmen tunnin ajomatkan kun tullaan anoppilasta joulureissusta anoppilasta. Mies ei yhtään lämpene näille jutuille kun yritän kertoa parhaimpia paloja ( tosikko ) 🤪 ja omiakin juttuja täällä on näköjään kolme vuosien varrelta ... 🙈 pitäiskö olla huolissaan omasta ulosannistaan

No tulipa vielä yksi juttu mieleen mutta tämä ei ole pahimmasta päästä. Mutta senat on tässäkin mennyt suloisesti sekaisin 👏🏻

Siskollani on työkaverina mies joka oli puoliksi jenkki ja puoliksi ruotsalainen, olkoot vaikka Mike, olin kuullut hänestä juttuja siskoltani ja tiesin taustan. Soitin jostain syystä siskolleni töihin ja tuolloin vuosituhannen alussa nimenomaan pöytäpuhelimeen. Yllätys olikin suuri kun siskoni ei vastannut puhelimeen ja vaan Mike

- Merja’s phone, Mike speaking

- oh, hej Mike this is Miia, Merja’s syster. Is Merja there?

Okei, ei nyt kovin paha mutta siinä meni kielet suloisesti sekaisin plus piti sitten esitellä ihan sukulaissuhdekin 🙈

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hain eurooppalaista kelakortti puhelimitse vauvalle, vauva oli noin 3 kk ikäinen silloin. Sanoin, että on syntynyt 5.3. Ja ihmeteltiin sitten virkailijan kanssa, kun sen nimistä vauvaa ei ollut silloin syntynyt. Kivenkovaan väitin, että on ja että ompas tämä nyt sitten hankalaa ja vähänjo otin kierroksia. No, virkailija sanoi, että katsotaan sinun nimelläsi. NOLOA vauva on syntynyt 4.3. Enkä muistanut sitä lol

Mulla vähän saman tyyppinen juttu: kivenkovaan väitin lapseni syntyneen vuonna 2018 vaikka oikea syntymävuosi oli 2019. 

Minä hain lapsen lapseni passia väärällä nimellä, vanhemmat eivät olleet naimisissa ja lapsi oli kuitenkin isänsä nimellä. Virkailijalla oli valmiita passeja ehkä noin 30 kpl:tta ja ystävällisesti alkoi etsiä pinosta syntymäajan perusteella. Kyllä nolotti 🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hain eurooppalaista kelakortti puhelimitse vauvalle, vauva oli noin 3 kk ikäinen silloin. Sanoin, että on syntynyt 5.3. Ja ihmeteltiin sitten virkailijan kanssa, kun sen nimistä vauvaa ei ollut silloin syntynyt. Kivenkovaan väitin, että on ja että ompas tämä nyt sitten hankalaa ja vähänjo otin kierroksia. No, virkailija sanoi, että katsotaan sinun nimelläsi. NOLOA vauva on syntynyt 4.3. Enkä muistanut sitä lol

Mulla vähän saman tyyppinen juttu: kivenkovaan väitin lapseni syntyneen vuonna 2018 vaikka oikea syntymävuosi oli 2019. 

Minä hain lapsen lapseni passia väärällä nimellä, vanhemmat eivät olleet naimisissa ja lapsi oli kuitenkin isänsä nimellä. Virkailijalla oli valmiita passeja ehkä noin 30 kpl:tta ja ystävällisesti alkoi etsiä pinosta syntymäajan perusteella. Kyllä nolotti 🙄

Siis hain valmista passia

Vierailija kirjoitti:

huonoitsetuntosuurinsyy kirjoitti:

Ammatin (paremmaksi) valehteleminen tuntemattomille ihmisille kertoo todella huonosta itsetunnosta. Eli hävetään sitä, mitä oikeasti tehdään, ja valehdellaan sitten jotakin paljon parempaa, ja hienompaa. Tässä on taustalla yleensä kotikasvatus. Eli jos kotona on lannistettu, ja nöyryytetty, että sinun ammattisi ja koulutuksesi ei ole yhtään mitään, niin ihminen voi alkaa tosissaan halveksia itseään ja omaa ammattiaan. Toki myös kotikasvatuksen lisäksi voi muu ilmapiiri vaikuttaa. Eli esim. ulkopuoliset ihmiset ovat voineet suhtautua halveksivasti henkilön ammattiin, ja henkilö on alkanut sitten halveksimaan sitä. Ystävät ja kaverit tuskin tähän vaikuttavat, sillä kuka hullu nyt haluaisikaan sellaisten ihmisten tuttu olla, jotka eivät ystävän tai kaverin ammattia hyväksy. Mutta tuntemattomille ihmisille ei voi mitään, eikä vanhempiaan vaihtaa.

Tämmöisestä naurettavasta valehtelemisesta pääsee eroon, kun hyväksyy itsensä sellaisena, kuin on ja sillä hyvä. Eli ei häpeä itseään, vaan kun kysytään ammattia, niin kertoo reilusti, mitä oikeasti tekee välittämättä siitä, arvostaako toinen sen jälkeen enää, vaiko ei. Eri asia on sitten sellaiset henkilöt, jolla on jo jokin pakonomainen tarve valehdella, eli valehtelu johtuu sairaudesta. Sellaisille suosittelen ammattiauttajan luo hakeutumista ja terapiaa.

Itselläni on varmaan tämä syndrooma jotenkin käänteisenä. Olen juristi, mutta en yleensä kehtaa sanoa sitä, vaan välttelen puolituttujen kanssa viimeiseen asti kaikkia ammattiin liittyviä puheenaiheita.

Jos joku kysyy mitä teen, saatan sanoa esim "perus toimistohommia". Pelkään että jos kerron olevani juristi, ja keskustelukumppani (esim toinen äiti puistossa) on omasta mielestään jotenkin "huonomman" ammatin harjoittaja niin tämä toinen saattaa tuntea jotain alemmuudentunnetta tai sen suuntaista. Todella monesti on käynyt niin, että jos lipsautan ammattini, niin suhtautuminen muuttuu saman tien ja mukava jutustelu kivan ihmisen kanssa loppuu siihen. Häpeän ja nolostelen jotenkin sitä, jos joku tuntee olevansa jotenkin "huonompi", tosi vaivaannuttava tunne. Toivoisin, että jokainen voisi olla ylpeä omasta ammatistaan. Itseni mukaanlukien...

Ymmärrän ihan täysin. Itsekin juristina olen myös huomannut, miten ihmisten suhtautuminen suhun muuttuu, kun kerrot mitä opiskelet/teet. Myös sukulaisten. Yks hyvä esimerkki tästä oli pari kertaa jos ulkomaalaiset keket tulivat tekemään tuttavuutta ja luikkivat kiireen vilkkaa pakoon kuultuaan mitä opiskelet. "I study law" on paras karkotin ikinä. Onneksi en ole sinkku, vois käydä vähän yksinäiseksi, ehkä.

Kävin subissa. Tilasin jonkun American Stakehouse:n ja myyjä vaihtoi englantiin. Hämmennyin :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

huonoitsetuntosuurinsyy kirjoitti:

Ammatin (paremmaksi) valehteleminen tuntemattomille ihmisille kertoo todella huonosta itsetunnosta. Eli hävetään sitä, mitä oikeasti tehdään, ja valehdellaan sitten jotakin paljon parempaa, ja hienompaa. Tässä on taustalla yleensä kotikasvatus. Eli jos kotona on lannistettu, ja nöyryytetty, että sinun ammattisi ja koulutuksesi ei ole yhtään mitään, niin ihminen voi alkaa tosissaan halveksia itseään ja omaa ammattiaan. Toki myös kotikasvatuksen lisäksi voi muu ilmapiiri vaikuttaa. Eli esim. ulkopuoliset ihmiset ovat voineet suhtautua halveksivasti henkilön ammattiin, ja henkilö on alkanut sitten halveksimaan sitä. Ystävät ja kaverit tuskin tähän vaikuttavat, sillä kuka hullu nyt haluaisikaan sellaisten ihmisten tuttu olla, jotka eivät ystävän tai kaverin ammattia hyväksy. Mutta tuntemattomille ihmisille ei voi mitään, eikä vanhempiaan vaihtaa.

Tämmöisestä naurettavasta valehtelemisesta pääsee eroon, kun hyväksyy itsensä sellaisena, kuin on ja sillä hyvä. Eli ei häpeä itseään, vaan kun kysytään ammattia, niin kertoo reilusti, mitä oikeasti tekee välittämättä siitä, arvostaako toinen sen jälkeen enää, vaiko ei. Eri asia on sitten sellaiset henkilöt, jolla on jo jokin pakonomainen tarve valehdella, eli valehtelu johtuu sairaudesta. Sellaisille suosittelen ammattiauttajan luo hakeutumista ja terapiaa.

Itselläni on varmaan tämä syndrooma jotenkin käänteisenä. Olen juristi, mutta en yleensä kehtaa sanoa sitä, vaan välttelen puolituttujen kanssa viimeiseen asti kaikkia ammattiin liittyviä puheenaiheita.

Jos joku kysyy mitä teen, saatan sanoa esim "perus toimistohommia". Pelkään että jos kerron olevani juristi, ja keskustelukumppani (esim toinen äiti puistossa) on omasta mielestään jotenkin "huonomman" ammatin harjoittaja niin tämä toinen saattaa tuntea jotain alemmuudentunnetta tai sen suuntaista. Todella monesti on käynyt niin, että jos lipsautan ammattini, niin suhtautuminen muuttuu saman tien ja mukava jutustelu kivan ihmisen kanssa loppuu siihen. Häpeän ja nolostelen jotenkin sitä, jos joku tuntee olevansa jotenkin "huonompi", tosi vaivaannuttava tunne. Toivoisin, että jokainen voisi olla ylpeä omasta ammatistaan. Itseni mukaanlukien...

Ymmärrän ihan täysin. Itsekin juristina olen myös huomannut, miten ihmisten suhtautuminen suhun muuttuu, kun kerrot mitä opiskelet/teet. Myös sukulaisten. Yks hyvä esimerkki tästä oli pari kertaa jos ulkomaalaiset keket tulivat tekemään tuttavuutta ja luikkivat kiireen vilkkaa pakoon kuultuaan mitä opiskelet. "I study law" on paras karkotin ikinä. Onneksi en ole sinkku, vois käydä vähän yksinäiseksi, ehkä.

Pointtina aloituksessa oli kylläkin se, että ap ei tosiaankaan ole lääkäri.

Tämä ei ole maailman isoin juttu, mutta hävettää silti vielä. Matkustin kesällä Englantiin, olin hotellini luona puoliltaöin melko väsyneenä. Hotellissa oli lasinen ovi, joka ei auennut vetämällä. Päättelin oven olevan lukossa niin myöhään ja painoin oven vieressä olevaa ovikellon näköistä nappia. Näin respan oven läpi, ei mitään reaktiota hänellä. Siirryin takaisin kadulle ja etsin ”yösisäänkäyntiä” eli jotain sivuovea, kuten joissain hotelleissa on ollut, mutta en löytänyt mitään. Menin takaisin ovelle ja koputin varovasti. Respa katsoi minuun muttei tehnyt mitään, samalla pari aulabaarissa istuvaa tyyppiä kiinnitti minuun huomiota. Koputin uudelleen ja elehdin samalla ovenkahvaa vetäen että olisin tulossa sisälle, mutta ovi ei aukea. Ei mitään. Esitin pantomiimini uudelleen. Respa otti tonnin seteli -ilmeen, odotti komedian kannalta oleelliset pari sekuntia ja muodosti suullaan sanan ”PUSH”. Ja kas, ovi taianomaisesti aukesi kun tajusin työntää ja muistin samalla kaikki edelliset reissuni saarivaltakuntaan, jolloin olin kironnut sisäänpäin aukeavia ovia. Hävetti.

Olen sairaanhoitaja. Annoin potilaalle kipulääkettä suoneen ja sanoin "nyt voitte nukkua rauhassa pois". Tarkoituksena oli sanoa jotain tyyliin "voitte nyt nukkua kivun pois". Onneksi potilas, vanhempi ihminen, oli ihan huumorintajuinen ja vielä sen verran anestesiapöllyssä, että tuskin muistaa tästä mitään jälkikäteen. Mutta kyllä hävetti. 

Vierailija kirjoitti:

Olen parikin kertaa sanonut kysyttäessä että minulla on 4 lasta vaikka on 3.

Meillä melkein sama, kun meillä oli vain 1 lapsi niin puhuimme mieheni kanssa aina lapsista monikossa. Sitten kun joku kysyi että minkäs ikäisiä teidän lapset on, niin me vastataan "2v tyttö ja.......niin, siinähän se olikin..." 😂 Onneksi nyt lapsia on 2 niin ei tarvitse enää sekoilla

Vierailija kirjoitti:

itseni yleensä ihan vahingossa oikeustieteen tohtoriksi.

Ei aavistustakaan, mistä se aina lipsahtaa!

Älä välitä, ylioppilas Haavistoltakin lipsahtaa välillä olevansa professori.

Vierailija kirjoitti:

Voi apua... olen hekotellut näille jutuille lähes koko kolmen tunnin ajomatkan kun tullaan anoppilasta joulureissusta anoppilasta. Mies ei yhtään lämpene näille jutuille kun yritän kertoa parhaimpia paloja ( tosikko ) 🤪 ja omiakin juttuja täällä on näköjään kolme vuosien varrelta ... 🙈 pitäiskö olla huolissaan omasta ulosannistaan

No tulipa vielä yksi juttu mieleen mutta tämä ei ole pahimmasta päästä. Mutta senat on tässäkin mennyt suloisesti sekaisin 👏🏻

Siskollani on työkaverina mies joka oli puoliksi jenkki ja puoliksi ruotsalainen, olkoot vaikka Mike, olin kuullut hänestä juttuja siskoltani ja tiesin taustan. Soitin jostain syystä siskolleni töihin ja tuolloin vuosituhannen alussa nimenomaan pöytäpuhelimeen. Yllätys olikin suuri kun siskoni ei vastannut puhelimeen ja vaan Mike

- Merja’s phone, Mike speaking

- oh, hej Mike this is Miia, Merja’s syster. Is Merja there?

Okei, ei nyt kovin paha mutta siinä meni kielet suloisesti sekaisin plus piti sitten esitellä ihan sukulaissuhdekin 🙈

No ei todellakaan paha. Hey/hej ja sister/syster kuulostaa sen verran samalta lausuttuna, että tuskin tyyppi edes huomasi että puhuit kahdella kielellä, todennäköisesti kuulosti vain siltä että sun lausuminen oli hieman pielessä. Ja olettaen ettet ole englannin natiivipuhuja muutenkaan, siinä ei ole mitään erikoista. 

Vierailija kirjoitti:

Univelkaisena kotiäitinä, joka harvemmin poistui kotoa ilman lapsia, saatoin joskus autoa ajaessa hihkaista takapenkin suuntaan "Hei katsokaapas, tuolla on puimuri/traktori/peura/mikä milloinkin!" samassa tajuten, ettei takapenkillä istukaan ketään. Seuraava ajatus oli yleensä, että ei helvetti, minne olen hukannut lapset! ... Kunnes tajusin, että ovat tällä kertaa isänsä kanssa kotona.

Nykyään saa jo nukkua yöt melko rauhassa ja työmatkat ovat totuttaneet yksin matkustamiseen, joten harvemmin tulee enää esiteltyä nähtävyyksiä tyhjille turvaistuimille.

Olen itse osoitellut lentokoneita ja piipaa-autoja aikuisille seuralaisilleni kun olen ollut liikenteessä ilman lapsiani :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

huonoitsetuntosuurinsyy kirjoitti:

Ammatin (paremmaksi) valehteleminen tuntemattomille ihmisille kertoo todella huonosta itsetunnosta. Eli hävetään sitä, mitä oikeasti tehdään, ja valehdellaan sitten jotakin paljon parempaa, ja hienompaa. Tässä on taustalla yleensä kotikasvatus. Eli jos kotona on lannistettu, ja nöyryytetty, että sinun ammattisi ja koulutuksesi ei ole yhtään mitään, niin ihminen voi alkaa tosissaan halveksia itseään ja omaa ammattiaan. Toki myös kotikasvatuksen lisäksi voi muu ilmapiiri vaikuttaa. Eli esim. ulkopuoliset ihmiset ovat voineet suhtautua halveksivasti henkilön ammattiin, ja henkilö on alkanut sitten halveksimaan sitä. Ystävät ja kaverit tuskin tähän vaikuttavat, sillä kuka hullu nyt haluaisikaan sellaisten ihmisten tuttu olla, jotka eivät ystävän tai kaverin ammattia hyväksy. Mutta tuntemattomille ihmisille ei voi mitään, eikä vanhempiaan vaihtaa.

Tämmöisestä naurettavasta valehtelemisesta pääsee eroon, kun hyväksyy itsensä sellaisena, kuin on ja sillä hyvä. Eli ei häpeä itseään, vaan kun kysytään ammattia, niin kertoo reilusti, mitä oikeasti tekee välittämättä siitä, arvostaako toinen sen jälkeen enää, vaiko ei. Eri asia on sitten sellaiset henkilöt, jolla on jo jokin pakonomainen tarve valehdella, eli valehtelu johtuu sairaudesta. Sellaisille suosittelen ammattiauttajan luo hakeutumista ja terapiaa.

Itselläni on varmaan tämä syndrooma jotenkin käänteisenä. Olen juristi, mutta en yleensä kehtaa sanoa sitä, vaan välttelen puolituttujen kanssa viimeiseen asti kaikkia ammattiin liittyviä puheenaiheita.

Jos joku kysyy mitä teen, saatan sanoa esim "perus toimistohommia". Pelkään että jos kerron olevani juristi, ja keskustelukumppani (esim toinen äiti puistossa) on omasta mielestään jotenkin "huonomman" ammatin harjoittaja niin tämä toinen saattaa tuntea jotain alemmuudentunnetta tai sen suuntaista. Todella monesti on käynyt niin, että jos lipsautan ammattini, niin suhtautuminen muuttuu saman tien ja mukava jutustelu kivan ihmisen kanssa loppuu siihen. Häpeän ja nolostelen jotenkin sitä, jos joku tuntee olevansa jotenkin "huonompi", tosi vaivaannuttava tunne. Toivoisin, että jokainen voisi olla ylpeä omasta ammatistaan. Itseni mukaanlukien...

Ymmärrän ihan täysin. Itsekin juristina olen myös huomannut, miten ihmisten suhtautuminen suhun muuttuu, kun kerrot mitä opiskelet/teet. Myös sukulaisten. Yks hyvä esimerkki tästä oli pari kertaa jos ulkomaalaiset keket tulivat tekemään tuttavuutta ja luikkivat kiireen vilkkaa pakoon kuultuaan mitä opiskelet. "I study law" on paras karkotin ikinä. Onneksi en ole sinkku, vois käydä vähän yksinäiseksi, ehkä.

Pointtina aloituksessa oli kylläkin se, että ap ei tosiaankaan ole lääkäri.

Jep, voit kurkata, että mitä kohtaa langasta oikein lainasin.

Osallistuin puolisoni sisaruksen tohtoriväitöstilaisuuteen se meni hyvin, mutta töpeksin itse kunnolla. Väitöksen jälkeen esittäydyin paikalla oleville kuulijoille sanoen itseäni epähuomiossa väitöksen tehneen henkilön puolisoksi! Tarkoitus oli sanoa olevani hänen sisaruksensa puoliso. Kyllä siinä väitöksen tehneen omat lapset hiukan ihmettelivät... Ja menin itse niin hämilleni, että sönkötys vaan pahensi tilannetta ja lisäsi kummastelua. Seuraavaksi lukenin paikalta niin nopeasti, että unohdin jopa laukkuni ja ovet olivat lukossa, kun myöhemmin kävin sitä hakemassa. Jouduin etsimään talon vahtimestarin.

Osallistuin puolisoni sisaruksen tohtoriväitöstilaisuuteen se meni hyvin, mutta töpeksin itse kunnolla. Väitöksen jälkeen esittäydyin paikalla oleville kuulijoille sanoen itseäni epähuomiossa väitöksen tehneen henkilön puolisoksi! Tarkoitus oli sanoa olevani hänen sisaruksensa puoliso. Kyllä siinä väitöksen tehneen omat lapset hiukan ihmettelivät... Ja menin itse niin hämilleni, että sönkötys vaan pahensi tilannetta ja lisäsi kummastelua. Seuraavaksi lukenin paikalta niin nopeasti, että unohdin jopa laukkuni ja ovet olivat lukossa, kun myöhemmin kävin sitä hakemassa. Jouduin etsimään talon vahtimestarin.

Olin vetämässä vanhusten jumppatuokiota, kun en yhtäkkiä millään muistanut, mikä on kantapää ja sanoin "Nosta vasenta korkopäätä!"

Olin uudessa työpaikassa ja pomo määräsi minut osallistumaan kokoukseen. Menin kokoushuoneessa istumaan ja siellä eräs osallistujista kysyi, että olenkohan nyt oikeassa paikassa. Esittelin itseni ja sanoin olevani Lahtisen uusi sihteeri. Tarkoituksenani oli sanoa, että Virtasen uusi sihteeri, sillä Lahtinen oli naapurifirman toimari. Kaikki tuijottivat minua suu auki. Pomoni saapui sitten paikalle ja esitteli minut Virtasten sihteeriksi. En tajua, mikä oli mielessä, kun noin sekoilin.

Menin ilmoittautumaan autokouluun ja jännitin jostain syystä ja sanoin ex-poikaystävän puhelinnumeron. Luojan kiitos eivät toivottavasti tarvinneet numeroa mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ottaisin kaksi palloa vanhan ajan vaniljaa aitoon tohveliin, kiitos!

Apua, miks en tajuu mikä täs on hauskaa???

Aitoon vohveliin ei tohveliin. :)

Vierailija kirjoitti:

Tää ei ole varsinaisesti mikään nolous, mutta vastaavanlainen aivoniksaus kuin muut tässä ketjussa: Olin toissapäivänä kävelylenkillä. Oli kaunis, aurinkoisen viileä sää. Yhtäkkiä en vaan kertakaikkiaan muistanut, onko nyt syksy vai kevät. Löi aivan tyhjää. Melkein hädissäni jo mietin, että onko joulu tulossa vai menikö se just, onko kesä tulossa vai loppunut juuri... Tätä kesti muutamia minuutteja, kunnes sain viimein kiinni siitä, että lokakuuhan se nyt.

Kummallista todellakin, mullekin kävi kerran elämässäni tuollainen täydellinen blackout.

Olin kyllä tooosi väsynyt töistä -  kun olin menossa töistä kotiin, jäin junasta väärällä pysäkillä ja joitain minuutteja en yhtään yhtäkkiä muistanut minne olin menossa.

Onneksi sekaantuminen kesti vain hetken ja sitten muisti onneksi palasi, mutta kyllä se ihmetytti.