Elämä kahden erityisnuoren kanssa on yhtä lasua

Ei sijoitus oo merkki epäonnistumisesta vaan merkki siitä että lapsi saa apua. Näiden erityisten kanssa varsinkin kun ei voi kotona toimia samalla tavalla kuin laitoksessa, niin se laitos monesti on se paikka missä vasta riittää aikaa ja osaamista lapselle, varsinkin jos oot yh niin sulla on todella vähän mahdollisuuksia vaikuttaa nuoreen, ethän sä edes jaksa yksin pidellä kiinni kookasta teiniä kun hän riehaantuu, mutta tarvitse jonkun estämään että ei satuta itseään tai muita.

Mitäs kasvatit päin mäntyä? Sitä saa mitä tilaa, itepä levitit jalkas, sitä niittää mitä kylvää..

Voimia!

Et ole epäonnistunut äitinä - kuulostat vain olevan aivan täysin ja kokonaisvaltaisesti loppupuhkipoikki. 

Suomessa on toistaiseksi kovin huonosti resurssoitu erityistarpeisten lasten vaatima tuki ja on ihan alalla tunnettu fakta, että puuttuvaa nepsy-tukea korvataan sitten lastensuojelun sijoituksilla. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen ja on rakkautta lapselle myös tunnustaa että nyt et jaksa, nyt et pysty ja annat lapselle mahdollisuuden saada sitä tukea sitten muualta. Ei se tee sinusta huonoa äitiä - se tekee sinusta väsyneen äidin. Ei sijoitus ole mikään asia missä halutaan ettet enää koskaan tapaa lastasi vaan sillä yritetään tukea sitä, että saisit omia voimia kerättyä ja vähän lapsen ongelmista riippuen ehkä realisoida lapselle sitä että minkälaista se elämä rajojen kanssa on. 

Haethan itsellesi myös tukea kaiken keskellä? Jos olet työelämässä niin työterveyshuollossa työterveyspsykologit yleensä tarjoavat 3x keskustelukäyntiä. Perheneuvola varmaan onkin jo ennestään tuttu mutta sen lisäksi keskusteluapua tarjoavat myös mm. terveysasemat.

Kannustan myös vertaistuen piiriin. Ihan jo facebook-ryhmillä pärjää pitkälle kun saa kuulla ettet ole yksin etkä ainoa. Hyvällä tuurilla löydät sieltä vertaistukea jossa voitte tukea toinen toistanne.

Tsemppiä ja haleja. Olet tärkeä ihminen, pidä huolta itsestäsi! 

Nostan tämän että edellinen viestini tavoittaisi aloittajan.

Vuodet kuluu lapset kasvaa, onnea matkaan teille kaikille. Jos olet parhaasi tehnyt se riittää,arvosta itseäsi.

Anna armoa itsellesi. Ei me voida nuorten perässä kulkea 24/7. Pienten lasten perässä kyllä, mutta ei enää nuorten. Tekevät omat valintansa ja aina ne ei ole fiksuja. Jos kyse koulun puutteellisesta tuesta tms, niin ymmärrän katkeruuden. Jos kyse nuoren omista huonoista valinnoista, niin et voi syyttää itseäsi (ellet ole itse hänelle päihteitä hankkinut tms) 

Pysy nuoren tukena silti, ota kotiin, tai käy kylässä, usein. Lähetä postia, usein. Joku päivä vielä toivottavasti sen huomaa että kannatti. 

Voimia, ymmärrän tasan.