Minusta ei tule koskaan mitään.

Masennus + syömishäiriö ei ole hyvä yhdistelmä, ei tosiaan. Olin lukiossa, kaikki mun eteen yritettiin siellä. Kaikenmaailman erityisjärjestelyitä, mutta jaksaminen ei mulla silti riittänyt. Jouduin eroamaan sieltä.

Olin saikulla hetken, ja ajattelin kesällä että nyt pääsen oikeasti jaloilleni. Hain amikseen, ja aloitin siellä tänä syksynä. Olin alkuun ylpeä itsestäni, koska jaksoin käydä koulussa paljon paremmin, vaikka poissaoloaja tulikin aina välillä. No, nyt poissaoloja on taas vähän enemmän, mutta silti olen koulussa sinnitellyt aina suurimman osan viikosta. Myöskään kirjallisia kotitehtäviä en ole saanut tehtyä, kun ei vaan ole energiaa. Kotona en jaksa mitään, en edes huolehtia itsestäni. Nyt opettaja sitten sanoi, että ei enää yhtään poissaoloja, ja vihjasi että muuten koulu täytyy keskeyttää. Taas. 

En voisi olla pettyneempi itseeni. Oon yrittänyt oikeesti kaikkeni. Haluan tämän ammatin, haluan työn, joskus kumppanin ja lapsia. Taitaa jäädä vaan haaveeksi. Ehkä on aika hyväksyä, että minut on luotu epäonnistumaan, eikä minusta tule koskaan mitään. Koko perheen ja suvun pettymys.