Lue keskustelun säännöt.
Keskosten tehohoidosta - oma kokemukseni
12.09.2008 |
Odotin kaksosia ja raskaus oli alusta alkaen vaikea. Kohdunsuun huomattiin olevani auki jo rv 18 ja jouduin vuodelepoon. Raskausvkolla 21 jouduin sairaalaan ja rv 25+1 synnytys alkoi.
Lapset syntyivät sektiolla ja heidät kiidätettiin keskoskaappeihin. Noin viikon päästä pienempi vauva kuoli.
Suurempi vauva on nyt 7-vuotias, olisi aloittanut koulun tänä syksynä jos kaikki olisi mennyt hyvin. Hän on kuitenkin syvästi kehitysvammainen ja myös vakavasti cp-vammainen. Lapsemme ei ilmeisesti näe mitään. Kuulo toimii jollain tavalla, ehkä. Lapsemme on saanut sekä puhe-, toiminta- että fysioterapiaa, mutta ne ovat lopetettu edistyksen puutteessa.
Lapsemme ei ole asunut päivääkään kotona.
Jos raskauteeni / synnytykseen ei olisi puututtu noin rajusti eivätkä kaksoset olisivat saaneet tehohoitoa, paljon inhimillistä kärsimystä olisi jäänyt pois. Olisimme jatkaneet elämäämme, ehkä olisin tullut uudestaan raskaaksi ja olisimme miettineet lämmöllä pieniä vauvojamme. Nyt käymme laitoksessa kerran viikossa katsomassa lasta, joka ei tunne meitä eikä reagoi mihinkään.
Kadun, että annoin luvan keskoskaksosten tehohoitoon.
Millaisia kokemuksia teillä on?
Kommentit (45)
Tiedän mistä kirjoitat vaikka kysymys ei ollutkaan lapsemme kohdalla keskoshoidosta.
Lääkärit ovat tehokkaita pelastamaan elämään.
Tehokkuus loppuu kun astut lapsen kanssa sairaalasta ulos todellisuuteen.
Otan osaa.
Kukaan ei voi laske sitä kärsimyksen määrää mitä lapselle aiheutetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä autoin tytön äiti henkisesti minkä kykenin ja toivoin parasta. Ja nyt reipas pikkutyttö.
Samalla olin itse raskaana alkumetreillä ja mietin usein että mitä jos omakin syntyy alkumetreillä. Päätös oli selvä silloin ei tehohoitoa.
Ei siksi etten rakastaisi omaa lasta vaan siksi että kuka siitä sitten huolehtii kun omat voimat vähenee.
Nelonen olisi saanut jäädä syntymättä, noin empatiakyvytöntä ihmistä ei tarvita.
Et tiedä nelkku elämästä mitään.
Tiedän siitä sen verran että lastani en hylkää.
Tiedän siitä sen verran että lastani en hylkää.
Viesteistäsi näkyy, miten vähän elämästä tiedät.
Missä kohtaa aloituksessa muuten kerrottiin, että lapsi on hylätty?
Tiedän siitä sen verran että lastani en hylkää.Viesteistäsi näkyy, miten vähän elämästä tiedät.
Missä kohtaa aloituksessa muuten kerrottiin, että lapsi on hylätty?
sunkaltaiset voisi mua kritisoida.
Ja jos ap käy lastaan katsomassa kerran viikossa, niin kyllä se jo aika hylätty lapsi on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus olisi parempi antaa "luonnon" hoitaa tehtävänsä. Tässä yhteiskunnassa luotetaan liiaksi lääketieteen ihmeitä tekevään voimaan - onhan se totta, että joskus näitä ihmeitä tapahtuu ja ihmishenkiä saadaankin pelastettua, mutta sitten on myös olemassa tämä toinen puoli.
Voimia sinulle ap!
i]
sunkaltaiset voisi mua kritisoida.
Ja jos ap käy lastaan katsomassa kerran viikossa, niin kyllä se jo aika hylätty lapsi on.
[/quote]
Jos lapsi vaan makaa sängyssä, ei pysty liikkumaan, puhumaan, aivoissa ei liiku mikään, niin on se aika rankkaa käydä joka päivä katsomassa. En usko että pystyisin.
Sympatiat ap:lle! Ei varmasti ole helppoa, ja itsekin tekisin varmaankin samoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
i]
sunkaltaiset voisi mua kritisoida.
Ja jos ap käy lastaan katsomassa kerran viikossa, niin kyllä se jo aika hylätty lapsi on.
Jos lapsi vaan makaa sängyssä, ei pysty liikkumaan, puhumaan, aivoissa ei liiku mikään, niin on se aika rankkaa käydä joka päivä katsomassa. En usko että pystyisin.
Sympatiat ap:lle! Ei varmasti ole helppoa, ja itsekin tekisin varmaankin samoin.
Rankkaa on tässä tapauksessa sillä LAPSELLA, aikuisen ihmisen pitäisi tajuta se.
minkä sinä ymmärtäisit kyllä, jos sinulla olisi sydämen toimintaa.
Rankkaa on tässä tapauksessa sillä LAPSELLA, aikuisen ihmisen pitäisi tajuta se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hiukan vaan jäi mietityttämään, että eikö ap:n lapsi todellakaan tunnista äitiään...Olen hoitanut syvästi kehitysvammaisia ihmisiä eikä heidän joukossaan ole ollut ainuttakaan, siis ei ainuttakaan joka ei olisi tunnistanut ja odottanut äitiään. Jos pidät sylissä, silität, hyräilet ja kosketat lastais, niin hän aivan varmasti tunnistaa sinut. Cp-vamma on todella ikävä juuri siksi, että se muodostaa kuin rujon kuoren ihmisen ympärille ja estää tehokkaasti kaikkea kommunikaatiota. Mutta siellä sisällä on ihminen, lämmin ja arvokas. Voimia ap!
T:hoitsu
Hiukan vaan jäi mietityttämään, että eikö ap:n lapsi todellakaan tunnista äitiään...Olen hoitanut syvästi kehitysvammaisia ihmisiä eikä heidän joukossaan ole ollut ainuttakaan, siis ei ainuttakaan joka ei olisi tunnistanut ja odottanut äitiään. Jos pidät sylissä, silität, hyräilet ja kosketat lastais, niin hän aivan varmasti tunnistaa sinut. Cp-vamma on todella ikävä juuri siksi, että se muodostaa kuin rujon kuoren ihmisen ympärille ja estää tehokkaasti kaikkea kommunikaatiota. Mutta siellä sisällä on ihminen, lämmin ja arvokas. Voimia ap!
T:hoitsu
En ole ap, enkä edes nyt raskaana ja silti itku tuli tästä tekstistä - kauniisti sanottu, ja varmasti ihan totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minkä sinä ymmärtäisit kyllä, jos sinulla olisi sydämen toimintaa.
Hiukan vaan jäi mietityttämään, että eikö ap:n lapsi todellakaan tunnista äitiään...Olen hoitanut syvästi kehitysvammaisia ihmisiä eikä heidän joukossaan ole ollut ainuttakaan, siis ei ainuttakaan joka ei olisi tunnistanut ja odottanut äitiään. Jos pidät sylissä, silität, hyräilet ja kosketat lastais, niin hän aivan varmasti tunnistaa sinut. Cp-vamma on todella ikävä juuri siksi, että se muodostaa kuin rujon kuoren ihmisen ympärille ja estää tehokkaasti kaikkea kommunikaatiota. Mutta siellä sisällä on ihminen, lämmin ja arvokas. Voimia ap!
T:hoitsu
jollekin paha mieli ja se taas ei käy laatuunsa täällä av:llä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on käynyt läpi niin hirvittävän raskaan vaiheen elämässään että ei tarvitse ihan totta enää lyödä lyötyä.
Minun täytyy myöntää, että alussa kävi minulla mielessä että meidän lapsen olisi ehkä parempi kuolla. Silloin kun päätä ei vielä oltu kuvattu, kun hapenpuutteita oli ollut paljon jo, kun lääkärit olivat aika pessimistisiä. Siinä pikkuisen sängyn vieressä risteili miljoona ajatusta päässä vaikka oli samalla ihan turta shokista. Kävi mielessä tuleeko pojasta "täysi vihannes", miten hän selviää elämästä, miten ME selviämme, ei voi olla totta, ei, ei ,ei...
Mutta meillä siis kävi lopulta hyvin (kirjoitin aiemmin ketjussa, meillä rv 33 syntynyt, en muista mikä numero olin..). Ja se toivo sai meidän tapauksessamme onneksi täyttymyksen. Ihmeitäkin tapahtuu.
Ap:lle halusin vielä sanoa, että olisikohan kuitenkin päätös teho-hoidon lopettamisesta jäänyt piinamaan lopun elämää? Olisiko takaraivossa kuitenkin ollut ikuisesti se kysymys, entä jos lapsi olisi sittenkin selvinnyt pienemmillä vaurioilla? En tiedä osaisiko sen ajatuksen kanssakaan oikeasti elää?
Koska totuushan on, että näistä pikkukeskosistakin iso osa selviää, ja kasvavat usein myös ilman suurempia ongelmia.
Jaksamista kuitenkin, ja koettakaa omien voimienne mukaan ottaa osaa lapsenne elämään mahdollisimman paljon. Äläkä masennu ilkeistä kommenteista, niitä kirjoittaa vain ne kenellä ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta näin rankoista asioista, näin uskoisin.
nelosen ja kumppaneiden typeryys.
Selvästikään ei ole mitään käsitystä edes neurologian alkeista. Ottakaapa selvää isojen aivojen funktiosta ja tulkaa sitten saivartelemaan kaiken voittavasta rakkaudesta.
Kaikkea se maa päällään kantaakin, huhhuh.
Voimia ap:lle, Ja oikeasti, jälkiviisaus ei auta. Et voinut tietää minkälaiset vauriot tulevat olemaan.
Kadun, että annoin luvan keskoskaksosten tehohoitoon.
lasten hoitaminen järkevää/kannattavaa. Teillä ei oikeasti ollut sananvaltaa lastenne tehohoitoon. Lääkäreiden oli pakko hoitaa. Olisivat hoitaneet, vaikka olisitte kieltäneet.
Jos tilanne tuo mikä ap:llä.
enkä hylkäisi laitokseen.
.
Jos tilanne tuo mikä ap:llä.
enkä hylkäisi laitokseen.
siihenhän kuluisi kallista aikaa, jonka voisi kuluttaa jossain muuallakin. Kiusallista, ärsyttävää ja turhaahan se olisi käydä omaa vammaista lastaan tapaamassa. Kun ei sitä edes voi rakastaa, kun sillä ei ole isoja aivoja. Eli täysin hyödytön tapaus,
Äiti tässä on kaikenkokenut kaltoinkohdeltu arjen sankari, joka urheasti elää elämäänsä (ilmeisesti kuitenkin terveenä) eteenpäin huolimatta karmeasta vastoinkäymisestään (kun ei tullutkaan normit täyttävää standardilasta).
Kuka välittää siitä lapsesta? Kuka silittelee, pitää hyvänä, kuka rakastaa?
ei ole synti kyetä tuntemaan myötätuntoa ap:n tilanteessa olevia perheitä kohtaan.