Lapselle erittäin tärkeä ihminen kuoli eilen

Poikani menetti herkässä iässä myös itselleen erittäin läheisen ihmisen. Ei halunnut minua lähelleen ja hautautui huoneeseensa itkemään. Kyllä se sydäntä raastoi mutta annoin aikaa pysytellen kuitenkin lähellä siten että lapsi tiesi minun olevan saatavilla jos siltä tuntuu. Sanoin että on ihan normaalia itkeä ja surra, että jos itku helpottaa oloa niin itkee vaan. Ei sitä suruprosessia oikein voi nopeuttaa. Kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa. Jos tämä on ensimmäinen näin läheinen joka menehtyy niin sekin jo pelkästään tuntuu lapsesta pahalta. Nyt vuosi sitten, menetimme mummon eli minun äitini, ja reagointi oli aivan samanlaista mutta tiesin että hän tästäkin pääsee yli, niinkuin pääsikin. Tapahtumien välillä oli aikaa 10 vuotta. Lapselle muodostuu oma tapa surra menetyksiä ja se on hyvä, koska harva täällä selviää ilman menetysten kokemista. Jokaisella on se oma prosessi ja siinä menee se mikä menee. Ole lähellä, mutta anna tilaa kuitenkin. Voimia sinne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko isovanhempi?

Ei. Äitipuoli.

Justjoo. Tätä perhesekamelskaa. P.skaa.

Erot tappavat, rikkovat ja tekevät hulluiksi lapsia henkisesti. Pelleperheet.

Seuraa siinä sitten sivusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko isovanhempi?

Ei. Äitipuoli.

Osanottoni - miten lapsen isä? Onko hän ollut tukena lapsen surussa? Ovatko isän kanssa yhdessä surreet äitipuolen menetystä?

 

Ymmärrän toisaalta lastasi tuossa surussa. Ethän sinä varmaankaan ole ollut äitipuolen kanssa läheinen, joten lapsi voi kokoa surun omaksi henkilökohtaiseksi menetyksekseen. 

Soitin vähän aikaa sitten ja ei voi hyvin, minkä ymmärrän täysin. Itse asiassa mun lapsi oli eilen sairaalassa isänsä kanssa, mutta toivoi itse pääsevänsä mun luo. Luulen, että isän näkeminen noin surullisena tuntuu nyt liian pahalta. 

Joo, ymmärrän ettei isäkään tuossa tilanteessa

Varmasti tehdään, mutta vielä on liian aikaista miettiä hänen kanssaan tuollaista. Eksällekin sanoin, että saa pyytää apua, jos tarvitsee. Autan kyllä mielelläni. 

Vierailija kirjoitti:

Poikani menetti herkässä iässä myös itselleen erittäin läheisen ihmisen. Ei halunnut minua lähelleen ja hautautui huoneeseensa itkemään. Kyllä se sydäntä raastoi mutta annoin aikaa pysytellen kuitenkin lähellä siten että lapsi tiesi minun olevan saatavilla jos siltä tuntuu. Sanoin että on ihan normaalia itkeä ja surra, että jos itku helpottaa oloa niin itkee vaan. Ei sitä suruprosessia oikein voi nopeuttaa. Kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa. Jos tämä on ensimmäinen näin läheinen joka menehtyy niin sekin jo pelkästään tuntuu lapsesta pahalta. Nyt vuosi sitten, menetimme mummon eli minun äitini, ja reagointi oli aivan samanlaista mutta tiesin että hän tästäkin pääsee yli, niinkuin pääsikin. Tapahtumien välillä oli aikaa 10 vuotta. Lapselle muodostuu oma tapa surra menetyksiä ja se on hyvä, koska harva täällä selviää ilman menetysten kokemista. Jokaisella on se oma prosessi ja siinä menee se mikä menee. Ole lähellä, mutta anna til

Osanotot äitisi menetyksestä! 

Sun lapsen tapa surra kuulostaa hyvin samalta, miltä omanikin. Hirvittävää seurata vierestä, kun ei kuitenkaan oikeastaan voi auttaa. Mihin asti teillä kesti pahin "shokki"vaihe, muistatkos? Itse otin kolme päivää palkatonta töistä, että voin olla täysin lapseni tukena. Palataan sitten arkeen, kun pahin olo on väistynyt ja ruoka alkanut maistumaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko isovanhempi?

Ei. Äitipuoli.

Osanottoni - miten lapsen isä? Onko hän ollut tukena lapsen surussa? Ovatko isän kanssa yhdessä surreet äitipuolen menetystä?

 

Ymmärrän toisaalta lastasi tuossa surussa. Ethän sinä varmaankaan ole ollut äitipuolen kanssa läheinen, joten lapsi voi kokoa surun omaksi henkilökohtaiseksi menetyksekseen. 

Soitin vähän aikaa sitten ja ei voi hyvin, minkä ymmärrän täysin. Itse asiassa mun lapsi oli eilen sairaalassa isänsä kanssa, mutta toivoi itse pääsevänsä mun luo. Luulen, että isän näkeminen noin surullisena tuntuu nyt liian pahalta. 

 

Voihan sitä yhdessä kuunnella musiikkia, sytyttää kynttilän tai lähteä ulos pienelle kävelylenkille. Näin antaa lapselle tunteen, ettei hän ole yksin surunsa kanssa. 

Ai niin, siitäkin haluan avautua, kun mun esikoisella on eri isä kuin kahdella muulla lapsellani (7 ja 5 vuotiaat). Kerroin pienemmille kyllä, että esikoinen on surullinen, kun hänen toinen äiti kuoli. Nämä pienemmät lapset ei sitä oikein ymmärrä, että mitä se tarkoittaa ja koko ajan mun kuopus kysyy, että miksi esikoinen itkee ja yrittää mennä esikoisen huoneeseen... Nyt lähetin miehen ja nuoremmat lapset ulos leikkimään, että voisin olla ihan kahdestaan esikoisen kanssa, mutta nyt hän haluaa olla vain omassa huoneessaan. Yhä edelleen kuulen itkua ja äsken kun kysyin, tarvitseeko jotain, ärähti mulle, että mä haluun olla yksin. Voi kun voisin ottaa tuon surun itselleni kannettavaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko isovanhempi?

Ei. Äitipuoli.

Osanottoni - miten lapsen isä? Onko hän ollut tukena lapsen surussa? Ovatko isän kanssa yhdessä surreet äitipuolen menetystä?

 

Ymmärrän toisaalta lastasi tuossa surussa. Ethän sinä varmaankaan ole ollut äitipuolen kanssa läheinen, joten lapsi voi kokoa surun omaksi henkilökohtaiseksi menetyksekseen. 

Soitin vähän aikaa sitten ja ei voi hyvin, minkä ymmärrän täysin. Itse asiassa mun lapsi oli eilen sairaalassa isänsä kanssa, mutta toivoi itse pääsevänsä mun luo. Luulen, että isän näkeminen noin surullisena tuntu

Joo, olenkin laittanut kynttilän palamaan tämän rakkaan ihmisen muistoksi. Kyllä tämä muakin koskettaa ja sen olen lapselle kertonut, että ei ole yksin. Toki ymmärrän, että mun lapselle tämä on vaikeampi paikka enkä missään nimessä halua vähätellä hänen surua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikani menetti herkässä iässä myös itselleen erittäin läheisen ihmisen. Ei halunnut minua lähelleen ja hautautui huoneeseensa itkemään. Kyllä se sydäntä raastoi mutta annoin aikaa pysytellen kuitenkin lähellä siten että lapsi tiesi minun olevan saatavilla jos siltä tuntuu. Sanoin että on ihan normaalia itkeä ja surra, että jos itku helpottaa oloa niin itkee vaan. Ei sitä suruprosessia oikein voi nopeuttaa. Kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa. Jos tämä on ensimmäinen näin läheinen joka menehtyy niin sekin jo pelkästään tuntuu lapsesta pahalta. Nyt vuosi sitten, menetimme mummon eli minun äitini, ja reagointi oli aivan samanlaista mutta tiesin että hän tästäkin pääsee yli, niinkuin pääsikin. Tapahtumien välillä oli aikaa 10 vuotta. Lapselle muodostuu oma tapa surra menetyksiä ja se on hyvä, koska harva täällä selviää ilman menetysten kokemista. Jokaisella on se oma prosessi ja siinä

Eikun heti kouluun. Arki on parasta lääkettä.

Vierailija kirjoitti:

Ai niin, siitäkin haluan avautua, kun mun esikoisella on eri isä kuin kahdella muulla lapsellani (7 ja 5 vuotiaat). Kerroin pienemmille kyllä, että esikoinen on surullinen, kun hänen toinen äiti kuoli. Nämä pienemmät lapset ei sitä oikein ymmärrä, että mitä se tarkoittaa ja koko ajan mun kuopus kysyy, että miksi esikoinen itkee ja yrittää mennä esikoisen huoneeseen... Nyt lähetin miehen ja nuoremmat lapset ulos leikkimään, että voisin olla ihan kahdestaan esikoisen kanssa, mutta nyt hän haluaa olla vain omassa huoneessaan. Yhä edelleen kuulen itkua ja äsken kun kysyin, tarvitseeko jotain, ärähti mulle, että mä haluun olla yksin. Voi kun voisin ottaa tuon surun itselleni kannettavaksi. 

Voi toista, voin kuvitella, että lapsi tuntee olevansa surun kanssa yksin, koska sisaruksille hänen äitipuolensa ei ole ollut merkityksellinen henkilö. Ehkä on tärkeintä viestittää, että olet siinä sitten kun hän tarvitsee. 

Oliko äitipuolella vanhempia tai sisaruksia, jotka lapsesi tunsi ja joiden kanssa voisi yhdessä muistella äitipuolta? 

Ikävää. Kannattaa pysyä kuitenkin lapsen lähellä, olla tarvittaessa saatavilla. Onko laissa nähnyt isää lainkaan uutisen jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi toista. Kokeile tehdä jotain hyvää ruokaa tai esim lettuja. Hyvä ruoka parempi mieli!

Kiva idea, mutta ei halua syödä. Oksentelee... Ja muutenkin musta tuntuu, että nyt ei ole munkaan aika olla yltiöpositiivinen, ettei lapselle tule tunne, että mua ei kiinnosta tai, että itkemisessä on jotain väärää. Yritän antaa nyt aikaa, vaikka se on tosi vaikeaa, kun haluaisin nyt vaan niin kovasti mennä hänen luokseen ja lohduttaa. Tuntuu pahalta kuunnella tuota, kun lapsi kuulostaa niin surulliselta, ettei ennen.

Kyllä jotain pitää syödä

No syö kun maistuu.

Ei muutaman päivän syömättömyys mitään haittaa. 

Ja nestehukka itkemisestä... hohhoijaa.. 

Samalla lailla se surukin kuuluu elämään kuin ilo. Anna surra rauhassa. Kaikille tulee menetyksiä elämässä ja mitä nuorempana sen oppii niin parempi. Älkää pitäkö niitä lapsia pumpulissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikani menetti herkässä iässä myös itselleen erittäin läheisen ihmisen. Ei halunnut minua lähelleen ja hautautui huoneeseensa itkemään. Kyllä se sydäntä raastoi mutta annoin aikaa pysytellen kuitenkin lähellä siten että lapsi tiesi minun olevan saatavilla jos siltä tuntuu. Sanoin että on ihan normaalia itkeä ja surra, että jos itku helpottaa oloa niin itkee vaan. Ei sitä suruprosessia oikein voi nopeuttaa. Kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa. Jos tämä on ensimmäinen näin läheinen joka menehtyy niin sekin jo pelkästään tuntuu lapsesta pahalta. Nyt vuosi sitten, menetimme mummon eli minun äitini, ja reagointi oli aivan samanlaista mutta tiesin että hän tästäkin pääsee yli, niinkuin pääsikin. Tapahtumien välillä oli aikaa 10 vuotta. Lapselle muodostuu oma tapa surra menetyksiä ja se on hyvä, koska harva täällä selviää ilman menetyste

Menee kouluun sitten, kun on saanut ainakin yhdet kunnon yöunet ja ruoka maistuu. Muutoin kyllä ymmärrän pointin. Kavereiden seura varmasti tekee hyvää sitten, kun pahin olo on helpottanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai niin, siitäkin haluan avautua, kun mun esikoisella on eri isä kuin kahdella muulla lapsellani (7 ja 5 vuotiaat). Kerroin pienemmille kyllä, että esikoinen on surullinen, kun hänen toinen äiti kuoli. Nämä pienemmät lapset ei sitä oikein ymmärrä, että mitä se tarkoittaa ja koko ajan mun kuopus kysyy, että miksi esikoinen itkee ja yrittää mennä esikoisen huoneeseen... Nyt lähetin miehen ja nuoremmat lapset ulos leikkimään, että voisin olla ihan kahdestaan esikoisen kanssa, mutta nyt hän haluaa olla vain omassa huoneessaan. Yhä edelleen kuulen itkua ja äsken kun kysyin, tarvitseeko jotain, ärähti mulle, että mä haluun olla yksin. Voi kun voisin ottaa tuon surun itselleni kannettavaksi. 

Voi toista, voin kuvitella, että lapsi tuntee olevansa surun kanssa yksin, koska sisaruksille hänen äitipuolensa ei ole ollut merkityksellinen henkilö. Ehkä on tärkeintä viestittää,

Mun lapsella on pikkuveli myös isänsä puolelta, mutta en ihan tiedä, miten 4v tuon asian on ymmärtänyt. Siellä on myös tärkeä mummo ja ukki, joiden kanssa varmasti saa asiaa käsitellä sitten kun pystyy -jos haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikani menetti herkässä iässä myös itselleen erittäin läheisen ihmisen. Ei halunnut minua lähelleen ja hautautui huoneeseensa itkemään. Kyllä se sydäntä raastoi mutta annoin aikaa pysytellen kuitenkin lähellä siten että lapsi tiesi minun olevan saatavilla jos siltä tuntuu. Sanoin että on ihan normaalia itkeä ja surra, että jos itku helpottaa oloa niin itkee vaan. Ei sitä suruprosessia oikein voi nopeuttaa. Kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa. Jos tämä on ensimmäinen näin läheinen joka menehtyy niin sekin jo pelkästään tuntuu lapsesta pahalta. Nyt vuosi sitten, menetimme mummon eli minun äitini, ja reagointi oli aivan samanlaista mutta tiesin että hän tästäkin pääsee yli, niinkuin pääsikin. Tapahtumien välillä oli aikaa 10 vuotta. Lapselle muodostuu oma tapa surra menetyksiä ja se on hy

Ihan heti kannattaa mennä. Elämässä kun ei aina saa kaikkea mitä itse haluaa.

Lapset reagoi suruun hyvin yksilöllisesti. Ole tarvittaessa takana ja auta huolehtimaan perustarpeista. Edetkää lasten ehdoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikani menetti herkässä iässä myös itselleen erittäin läheisen ihmisen. Ei halunnut minua lähelleen ja hautautui huoneeseensa itkemään. Kyllä se sydäntä raastoi mutta annoin aikaa pysytellen kuitenkin lähellä siten että lapsi tiesi minun olevan saatavilla jos siltä tuntuu. Sanoin että on ihan normaalia itkeä ja surra, että jos itku helpottaa oloa niin itkee vaan. Ei sitä suruprosessia oikein voi nopeuttaa. Kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa. Jos tämä on ensimmäinen näin läheinen joka menehtyy niin sekin jo pelkästään tuntuu lapsesta pahalta. Nyt vuosi sitten, menetimme mummon eli minun äitini, ja reagointi oli aivan samanlaista mutta tiesin että hän tästäkin pääsee yli, niinkuin pääsikin. Tapahtumien välillä oli aikaa 10 vuotta. Lapse

Alapeukuttajalle taisi olla ensimmäinen kerta, kun elämä ei mennyt niin kuin itse halusi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai niin, siitäkin haluan avautua, kun mun esikoisella on eri isä kuin kahdella muulla lapsellani (7 ja 5 vuotiaat). Kerroin pienemmille kyllä, että esikoinen on surullinen, kun hänen toinen äiti kuoli. Nämä pienemmät lapset ei sitä oikein ymmärrä, että mitä se tarkoittaa ja koko ajan mun kuopus kysyy, että miksi esikoinen itkee ja yrittää mennä esikoisen huoneeseen... Nyt lähetin miehen ja nuoremmat lapset ulos leikkimään, että voisin olla ihan kahdestaan esikoisen kanssa, mutta nyt hän haluaa olla vain omassa huoneessaan. Yhä edelleen kuulen itkua ja äsken kun kysyin, tarvitseeko jotain, ärähti mulle, että mä haluun olla yksin. Voi kun voisin ottaa tuon surun itselleni kannettavaksi. 

Voi toista, voin kuvitella, että lapsi tuntee olevansa surun kanssa yksin, koska sisaruksille hänen äitipuolensa ei ole ollut merkitykse

Mun lapsella on pikkuveli myös isänsä puolelta, mutta en ihan tiedä, miten 4v tuon asian on ymmärtänyt. Siellä on myös tärkeä mummo ja ukki, joiden kanssa varmasti saa asiaa käsitellä sitten kun pystyy -jos haluaa.

Menettikö tämä 4v siis äitinsä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikani menetti herkässä iässä myös itselleen erittäin läheisen ihmisen. Ei halunnut minua lähelleen ja hautautui huoneeseensa itkemään. Kyllä se sydäntä raastoi mutta annoin aikaa pysytellen kuitenkin lähellä siten että lapsi tiesi minun olevan saatavilla jos siltä tuntuu. Sanoin että on ihan normaalia itkeä ja surra, että jos itku helpottaa oloa niin itkee vaan. Ei sitä suruprosessia oikein voi nopeuttaa. Kyllä se siitä helpottaa ajan kanssa. Jos tämä on ensimmäinen näin läheinen joka menehtyy niin sekin jo pelkästään tuntuu lapsesta pahalta. Nyt vuosi sitten, menetimme mummon eli minun äitini, ja reagointi oli aivan samanlaista mutta tiesin että hän tästäkin pääsee yli, niinkuin pääsikin. Tapahtumien välillä oli aikaa 10 vuotta. Lapselle muodostuu oma tapa surra menetyksiä ja se on hyvä, koska harva täällä selviää ilman menetyste

Samaa mieltä. Elämäsdä ei kaikki aina mene niin kuin itse haluaa, mutta arki pyörii siitä huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai niin, siitäkin haluan avautua, kun mun esikoisella on eri isä kuin kahdella muulla lapsellani (7 ja 5 vuotiaat). Kerroin pienemmille kyllä, että esikoinen on surullinen, kun hänen toinen äiti kuoli. Nämä pienemmät lapset ei sitä oikein ymmärrä, että mitä se tarkoittaa ja koko ajan mun kuopus kysyy, että miksi esikoinen itkee ja yrittää mennä esikoisen huoneeseen... Nyt lähetin miehen ja nuoremmat lapset ulos leikkimään, että voisin olla ihan kahdestaan esikoisen kanssa, mutta nyt hän haluaa olla vain omassa huoneessaan. Yhä edelleen kuulen itkua ja äsken kun kysyin, tarvitseeko jotain, ärähti mulle, että mä haluun olla yksin. Voi kun voisin ottaa tuon surun itselleni kannettavaksi. 

Voi toista, voin kuvitella, että lapsi tuntee olevansa surun kanssa yksin, koska sisar

Valitettavasti. Ihan kamalaa.