Entäs kun huomaa, ettei perhe-elämä sovikaan itselleen?

eli ottaa ero ja nähdä lasta kaksi viikonloppua kuukaudessa ja pari viikkoa vuodessa lomilla. Ei paina huolet eikä rasitu polla, kunhan ei vaan erehdy tekemään uusien tyyppien kanssa lisää lapsia.

Kun lapsen saa, on sitoutunut lapseen lopuksi iäkseen. Perhe-elämää on monenlaista - jos noi on tunnelmat kannattaa ehkä miettiä miten sitä perhe-elämää voisi muokata sellaiseksi, että se paremmin sopisi. Tosin tietyt vapaudet on menetetty, siihen vain on alistuttava - on aika kasvaa aikuseksi ja kantaa vastuuta muustakin kuin vain itsestään.

Vierailija:

Kun lapsen saa, on sitoutunut lapseen lopuksi iäkseen. Perhe-elämää on monenlaista - jos noi on tunnelmat kannattaa ehkä miettiä miten sitä perhe-elämää voisi muokata sellaiseksi, että se paremmin sopisi. Tosin tietyt vapaudet on menetetty, siihen vain on alistuttava - on aika kasvaa aikuseksi ja kantaa vastuuta muustakin kuin vain itsestään.

Luulin olevani aikuinen ja luulin olevani kykenevä äidiksi ja tähän perhe-elämään. Olen onnellinen vain töissä - saan olla oman itseni herra, saan toteuttaa itseäni. Kotona tää on vain lasta varten olemista, ja mä en siis selvästikään ole siihen valmis.

Erota en halua, kun miestäni rakastan. Ja rakastan lastakin. Mutta en rakasta tätä perhettä ja tätä elämää, mitä sen kanssa vietän. Lisää lapsia meille ei taatusti tule, ei ikinä.

Olen käynyt psykologilla puhumassa. Sen mielestä mä en ole masentunut. Sanoi vaan, että on elämässä on eri aikoja - ja nyt mä elän tätä aikaa. MUTTA MÄ EN HALUA!!!

ap

Ja koko ajan tää fiilis menee vaan pahemmaksi. Hoitajia lapsilla on tarpeeksi, toki me ollaan lapsen kanssa paljon, ei lapsi ole pelkästään hoidossa.



Aluksi oli ihan ok, kun odotin lapsen kasvavan. Nyt se onkin ollut jo vaikka kuinka kauan tuollainen, eikä mitään tapahdu. Nyt venaan, että se menis kouluun...



ap

arvaapa vaan kuka hoitaa kaikki käytännön asiat. Toki isälläkin on vastuunsa, mutta sais ne akat hoitaa osuutensa. Näiti kykenemättömiä naisia on nykyään yhtä lailla eikä miehet ole ainoita vastuuta karttavia. Ja kyse ei oo teiniäideistä, vaan kolmi-nelikymppisistä eukoista, jotka alkavat " etsiä itseään" ja mitä elämältä haluavat. Hitto sanon mä.

nyt ihan oikeesti sopeudut siihen että olet äiti ja ymmärrät että se lapsi ei sulle tuota tahallaan tee. jos et tykkää olla äiti niin teeskentele edes lapsen takia että tykkäät. mikään ei tuhoa lasta niin tehokkaasti kuin äiti joka viestittää että pilasit elämäni...



oisko sun omassa äitisuhteessa jotain häikkää?

Niistä kun tuppaa tulemaan aika pitkälti vanhempiensa ja varsinkin sen vanhemman kaltaisia, jonka kanssa enemmän aikaansa viettää.. Lapsiparka kun ei ole saanut itse valita vanhempiaan. Mitä jos katsoisit peiliin ja miettisit missä mennään metsään ja yrittäisit korjata jo tekemiäsi virheitä ennen kuin lapsi onnettomammaksi muuttuu ja alkaa heijastamaan sitä ympäristöönsä.

Jos kotonaolo on noin ahdistavaa sinulle , niin ei se lapsellekaan pidemmän päälle hyväksi ole. Mutta muista, että sinulla on oikeus tuntea niitä negatiivisiakin tunteita!! Älä kuuntele näiden muka-täydellisten äitien paheksuntaa. Itse eivät vain uskalla sanoa ääneen sitä.

Ja siis mä RAKASTAN lastani. Hän on ihana pieni, jolle haluan vain hyvää. Olen perehtynyt esim. kasvatuspsykaan, ja tiedän, kuinka väärin voisin lapselle tehdä. Siksi olen lapseni kanssa.



Mutta ei helvetti, mä en jaksa sitä elämää! Se ei ole mua varten. Mä olen niin itsekäs paska, että haluaisin olla vain mieheni kanssa. Sille ei vaan nyt voi mitään, että tuollaisella neljävuotiaalle ei juuri mitään liiku päässä. Eihän sen kanssa voi edes keskustella!



Oma äitisuhteeni on kai kunnossa, luulisin.



Pakko kai sopeutua.



ap

Tilanne on tää ja mitään et sille mahda niin toi asenne ei auta pätkääkään!

mulla on vanhin myös 4 ja siinä hepussa on just parasta sen jutut. ihmettelee kaikkea maailman juttuja, hyvää pahaa, mistä maapallo on tullut, voiko olla kavereita vaikka joskus riitelee jne jneee



tiedä kuule vaikka sunkin lapsellas olis paljon keskusteltavaa. kysymys kuuluu kuunteletko sinä silloin kun lapsella on asiaa. ja kysyt hänen mielipidettään mitä elämästä arvelee.



se on helppo aloittaa. kysyt vaan lapseltas mitä sulle kuuluu.

sitten voitte olla miehen kanssa ihan kahdestaan eikä tarvi kestää jotain huutavaa äpärää

Oma lapsi, kuopus, täyttää 3 kk päästä sen 4 vuotta. Olimme odottelemassa ratikkaa ja siinä vieressä oli rakennustyömaa ja kaikenlaisia rakennustelineitä yms. Keskusteltiin siinä sellasesta merkistä, jossa kiellettiin asiaton oleskelu tms. Sitten kaksi raksamiestä meni siitä kuitenkin ja kiipes telineille, niin lapsi huuteli kieltoja perään. :D



Kiva sitten selitellä, että joo... :D

lapsiperhe-elämä ei ole meitä varten. Kauheaa sille lapselle ja itselle, jos sen huomaa vasta kun lapsi jo on. :( Tsemppiä ap:lle!

Mieheni on sanonut minulle samaa: ei olisi koskaan pitänyt mennä kanssani naimisiin tai hankkia ollenkaan lapsia, koska häntä ei nyt enää huvitakaan tämä homma.



Näitä asioita on ollut aikaa miettiä ennen lapsen hankkimista.



Itse asiassa asiaa käsitellään laajalti psykologiassa ja kyse on siitä (tunne kumpuaa siis siitä) että sinun vanhempasi ovat olleet " surkeita" vanhempia: sinulle ei ole annettu oikeiden tarpeitteisi mukaisesti vaan vanhempasi ovat toimissaan ja kasvatuksessasi olleet itsekkäitä. Ehkä korvanneet läsnäoloa ja huonoa omaatuntoaan rahalla, tietokoneella, TV:n katselulla, mäkkäriin raahaamisella.

On aika tiedostaa ne puutteet, joista olet joutunut lapsena kärsimään, JOTTA et pistäisi vahinkoa kiertämään.



Sinä pystyt tiedostaen olemaan lapsellesi kaikkea sitä hyvää, mistä itse olet jäänyt paitsi. Tai ainakin yrittää parhaasi. Aikuisella ihmisellä ei ole enää varaa sanoa " mua ei huvita" . Sen oikeuden menetit hankkiessasi lapsesi.



Jos taas lapsesi jo kärsii itsekkäästä asenteestasi on ehkä parempi, että jätät hänet parempien ihmisten kasvatettavaksi, jotta et kosta tätä mielestäsi epämukavaa tilannetta lapsellesi.

MUTTA parinkymmenen vuoden kuluttua tulet katumaan päätöstäsi.

Me asuttiin pienessä hiirenkolossa, mies oli paljon poissa kotoa ja olin aivan hukassa ensimmäisen lapsen kanssa. En tiennyt mikä sitä milloinkin vaivasi ja mitä pitäisi tehdä. En tiedä minkä ikäinen lapsesi on, mutta ainakin minun kohdalla vauva-ajan tuska on helpottanut ja olo on paljon rauhallisempi.

oltiin veljen kanssa TODELLA pieniä, varmaankin ap:n lapsen ikäisiä suurinpiirtein. Muistan että äiti jauhoi toistamiseen sitä että uhrasi nuoruutensa meidän takia jne. paskaa - emme olisi mistään voineet tuollaista keksiäkään, ei noin kamalaa asiaa pieni lapsi keksi.



Arvatkaapa millaista on ollut kasvaa tuollaisen äitin kasvattamana? Tosin äiti häippäs jossain vaiheessa etsimään sitä kadotettua nuoruuttaan mut palasi takaisin. Eikä se ollut mikään teiniäiti, ihan parikymppinen kun on lapsia alkanut tehdä.



Eli sinulle ap haluan sanoa; älä tee lapsellesi tuota. Älä uskottele itsellesi tai kenellekään muulle, että et halua valitsemaasi elämää. Teet juuri parhaillaan hirveitä asioita omalle mielellesi ja omalle lapsellesi. Myrkytät hiljalleen oman mielesi noilla ajatuksilla. Jospa lähtisit itseksesi jonnekin kauas miettimään, mitä lopulta asioista ajattelet vai mitkä ajatukset johtuvat stressistä tai masennuksesta? Etäisyys voisi tehdä hyvää.