Kuinka kauan on SINUN MIELESTÄ ok surra eroa?
Onko väliä onko kyseessä teinin ero vai aikuisen ero?
Mä en tiedä, olenko jotenkin kyyninen, mutta minun mielestä viikossa pitäisi 16v nuoren päästä erosta JOTENKIN yli. En tarkoita, että ei saisi itkeä, jos itkettää, tottakai saa, mutta pitäisi jaksaa mennä kouluun, käydä suihkussa, syödä ja nähdä kavereita. Mun poika erosi kaksi viikkoa sitten ja en saanut häntä viikkoon kouluun. Nyt on sentään alkanut käymään koulussa ja nähnyt pari kertaa kavereita, mutta on edelleen olemuksellaan ihan suru puserossa. Joo ensimmäinen ero on aina vaikea, mutta mun mielestä nyt pitäisi jo mennä eteenpäin.
Vai?
Kommentit (24)
No kuule. Olen 44 v. ja edelleen muistelen haikeudella teinirakkauttani. Lopeta se nuoren tunteiden vähättely. Ne tunteet on hänellä aidot ja todennäköisesti suuremmat kuin maailman kyynistämillä aikuisilla.
Riippuu suhteen pituudesta ja kumpi halusi erota.
Nuorena kaikki tuntuu voimakkaasti.
Voi toista. Halaus hänelle. Ensirakkauden päättyminen musertaa. Muistan itsekin edelleen tuon tilanteen vaikka olen jo 51v.
Miten se ap itse kytket pois päältä tunteita? Onko sussa semmonen nappula? Kytke pous tuo tunne, että teinisi suru ärsyttää sinua.
4v erosta ja edelleen vituttaa että asiat meni kuten meni, mutten haikaile takaisin koska loppujen lopuksi olin rakastunut haavekuvaan, en todellisuuteen.
No tuntuuhan se pahalta. Ilmeisesti on tullut jätetyksi. Minun mielestä saa olla surullinen niin kauan kuin tuntuu siltä. Kyllä se aikanaan ohi menee.
Eikö teillä saa (pojat) itkeä?
Ei oo olemassa mitään nyrkkisääntöä, samalle ihmisellekin erot voivat olla erilaisia (esim. kauan oltu yhdessä, mikä eron syy, kumman aloite, oliko arvattavissa vai täysi yllätys, mahdollisesti muita osapuolia).
Ja monelle varmasti se ensimmäinen ero on vaikein, kun voidaan olla tekemisissä täysin uudenlaisten tunteiden kanssa.
Eiköhän se riipu ihmisestä, herkkyydestä lähinnä. Jotkut vähemmän herkät eivät välttämättä sure pitkienkään ihmissuhteiden menettämistä kovin kauaa, koska heidän tunteensa eivät ole niin syviä. Herkemmät taas tuntevat syvästi ja menetyskin on suurempi. Hoputtaminen ja tunteiden vähättely eivät auta asiaa, ymmärrys ja tukeminen kyllä. Tietenkään sänkyyn ei ole hyvä jäädä makaamaan vaan pyrkiä pitämään kiinni päivärytmistä surullisenakin.
Joku ensiapukouluttaja puhui kerran nuorten itsemurhista, ja sanoi että niiden sydänsuruja ei saa koskaan vähätellä. Ei ainakaan pidä lohduttaa sanomalla "löydät kyllä uuden." Nuori ei osaa ajatella elämäänsä edes huomiseen asti vaan elää tässä hetkessä.
Ei voi kukaan toisen puolesta määritellä mikä on ok suruaika, ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia.
Itse surin aikoinaan monta vuotta eroa lapseni isästä, ja tuli tunne etteivät kaikki ihan ymmärtäneet miksi siinä meni niin pitkään. Mutta en voinut sille mitään, se otti sen ajan kuin otti. Lopulta toivuin.
Tärkeintä oli läheisten lämpö, tuki ja ymmärrys.
Ei voi sanoa eikä voi verrata eri ikäisten ja taustaisten ihmisten eroja. Riippuu jo niin monesta asiasta. 16-vuotias poika on sukukypsä vaikka ei ehkä olisi täyteen mittaansa kehittynyt. Tuo suhde voi määritellä hänen koko loppuelämänsä KAIKKI NAISSUHTTEET ja myös suhteet tuleviin lapsiinsa.
Olen nainen, mutta olisin jo 17-vuotiaana halunnut mennä naimisiin. Tilanne oli aivan hassu kun en liikkunut missään sellaisissa piireissä missä olisi edes voinut olla jotain potentiaalisia avioliittopartnereita. Minulle kävi sitten niin että 19-vuotiaana 'törmäsin' johonkin suureen rakkauteen joka oli noin minua jokusen vuoden vanhempi, mutta oli mennyt juuri naimisiin pari viikkoa aikaisemmin. Siitä syntyi aivan hirveä juttu, josta sairastuin oikeesti. Onneksi hän ei kuitenkaan käyttänyt minua osapuolena aviorikoseen joka noihin aikoihin oli todella vakava juttu ja olisi vaikuttanut myös omaisuuteen eli ei ollut mitään seksiä.
Älkää todellakaan vähätelkö näitä juttuja - voivat siis olla kaikkia myöhempiä juttuja tärkeämpiä!
Niin kauan kuin surettaa. Jokainen suree oman aikansa tai on surematta. Ei ole olemassa mitään määriteltyä aikaa.
Parempi surra suru loppuun omia aikojaan, ettei jää varjoja mielen perukoille. En lakkaa ihmettelemästä, että oma vanhempi voi vähätellä oman lapsensa tunteita tuolla tavalla! Sun pitäisi olla lapsesi tuki ja turva tässä maailmassa, ei tuomitseva (sen roolin maailma kyllä hoitaa ilman sinuakin). Tärkeintä on opettaa omille lapsilleen, että kaikki tunteet on sallittuja ja niiden käsittelyyn saa käyttää niin kauan aikaa kuin on tarpeen. Kyllä se teini siitä piristyy, kun huomaa ettei maailma romahtanutkaan.
30 min....ehtii jo seuraavan panon luo siinä ajassa
Vierailija kirjoitti:
Niin kauan kuin surettaa. Jokainen suree oman aikansa tai on surematta. Ei ole olemassa mitään määriteltyä aikaa.
Tämä. On ok surra niin kauan, kun surua riittää. On parempi tehdä surutyö kunnolla, koska käsittelemätön suru voi pahimmillaan olla myötävaikuttamassa myös erilaisten fyysisten vaivojen ja sairauksien puhkeamiseen.
Tottakai on eri asia surra esim kuukauden tapailun päättymistä kuin 30 vuoden avioliiton päättymistä. Mun mielestä teinin pitäisi päästä parissa päivässä yli, jos oli vain lyhyt tapailu, pidemmästäkin tapailusta viikossa.