Tuntuu, etten halua elämältä oikeastaan enää mitään, olen saanut jo kaiken mitä toivoin. Ikää 29v.
Lasten kasvua on mukava seurata ja heille toivon asioita, itselleni en niinkään enää mitään. Olen mukavassa työssä, en halua edetä uralla tai muutenkaan pyrkiä mitenkään ''ylöspäin''. En halua muuttaa muualle tai matkustella.
Tavallaan vallalla on sellainen mukava, pehmeä apatia. Olenkohan masentunut? Ei ole mitenkään surkea olo mutta sellainen staattinen vaan.
Kommentit (19)
Elämä alkaa 30-vuotiaana täysillä.
Vierailija kirjoitti:
Elämä alkaa 30-vuotiaana täysillä.
Tähän olen koittanut uskoa myös. Ehkä kyseessä on osaltaan kolmikymppisyydestä johtuva ahdistus. AP
Kuulostaa siltä, että ole henkisen kehityksen muutosvaiheessa. Et enää havittele egon haluamaa materiaa. Ehkä olet valmis pohtimaan mitä muuta elämä voi tarjota sinulle.
Hyvä kun olet saanut haluamasi, nyt voit alkaa elää hetkessä ilman menestyspaineita ja nauttia elämästä. Itsekin olen saavuttanut kaiken mitä halusin, ja nyt on elämä mukavaa ja leppoisaa.
Olisko tämä provo? Olisiko mahdollista että olet kyllä jo jopa iäkäs mies mutta näin ajattelit kun olit juuri jotain noin 29-vuotias ja nyt olet sen tajunnut kun olet summannut elämääsi. Olisiko silloin pitänyt lähteä toiselle polulle? No vaikka olisi niin asialle ei voi mitään vaan ne ovat nyt niin kuin ovat ja sillä mennään.
Ymmärrän, mitä tarkoitat. Tai ainakin tunnistan kuvauksesta itseäni. Olen 42, 2 lasta kasvattanut ja heistä on kasvaessaan tullut elämäni tärkein ja ainoa "kehityskohteeni". Vain heidän asiansa saavat minuun tulta, tappuraa ja rakkautta. En odota itselleni enää mitään. Ennen minua kiinnosti mennä ja innostua helpommin. Sittemmin olen ymmärtänyt ihmisten vajavaisuuden. On tullut pettymyksiä rakkaudessa ja ystävyydessä, vanhempisuhteissakin. Ja olen ymmärtänyt omat vajavaisuuteni. Olen silti pohjattoman liikuttunut ja kiitollinen kaikesta kauniista, mitä olen saanut. En halua mainetta ja kunniaa, en urakehitystä, en benjihyppyjä. Ainoa asia, mitä joskus koskettavaa elokuvarakkautta katsoessa tunnistan välähdyksinä kaipaavani, on juuri se, elokuvarakkauden kaltainen rakkaus. Mutta sitten taas ymmärrän ihmisten vajavaisuuden ja mietin kuinka epätodennäköistä on törmätä juuri sellaiseen oikeaan, joka rakastaisi ja jota rakastaisi vaan niin paljon että se olisi oikeaa bonusta elämään eikä yhtään vaikeaa, kuten yleensä. Olen silti kiitollinen että olen joskus saanut tuntea intohimoa ja esimerkiksi oikeasti rakastanut lasteni isää, vaikkemme lopulta tulleet toimeen. Elämä on niin kaunista ja pelottavaa kaiken aikaa.
Sinulla on lapsia tuossa iässä? Opiskelu siis jäänyt. En sano mitään.
Iässäsi ihmiskeho alkaa rapautua, alat valmistautua lähestyvään kuolemaasi, ja huomiosi kiinnittyy jälkeläisiisi. Tämä on oikein ja luonnollista.
Mielikuvituksen puutetta? Vai tekisikö mielesi oikeasti karvaista latinogigoloa? Eroa pukkaa.
Kerro nyt aloittaja meille kaikille mikä on pehmeä mukava apatia. Mielestäni se on aika toivoton olotila.
Nauti nyt nykyisestä tilasta kun voit. Elämä pitää kyllä huolen, että jotakin tapahtuu. Ehkä joku läheinen kuolee kohta tms.
Naisilla on huomattavasti miehiä enemmän taipumusta olla tyytymätön siihen mitä on ja kaivata tilalle jotain muuta, johon tulla sitten taas aikanaan tyytymättömäksi. Syytä tuohon en osaa sanoa.
Sitten on aikaa kuolinsiivoukseen. Aloita heti.
Lapset vievät huomion ja oman kasvun hetkeksi, ja sen kuuluukin mennä niin. Narsissivanhemmat, jotka lähinnä käyttelevät lapsiaan omien asioidensa ja asemansa edistämiseen, eivät ole hyviä
Mitä pienemmällä vaivalla täyttymyksen saavuttaa, sitä pidemmällä on henkisessä kehityksessään. Ota rennosti vaan. Nauti arjesta ja anna inspiraation ilmaantua itsekseen, omalla ajallaan
No nyt voit nauttia saavuttamistasi asioista