Vanhemmat suitsuttavat opintojani kaikille!

Pääsin opiskelemaan kasvatustieteitä nyt 28-vuotiaana  Helsingin yliopistoon. Haku oli ensimmäiseni. Se oli tietysti hieno saavutus itselleni myös, varsinkin ottaen huomioon että olin pitkään masentunut ja kärsin kaikenlaista elämässäni. Elin esimerkiksi pitkään väkivaltaisessa suhteessa. Pääsin pois siitä, voitin. Koen että kaikki se mitä olen kokenut ja mistä olen selvinnyt oli se isoin syy miksi pääsin kouluun hyvillä pisteillä. Se työ minkä tein itseni kanssa näkyi varmasti asenteessani ja vastauksissani. Nousin vaikeuksista kirjaimellisesti voittoon. Se näkyi myös haastattelussani. Kun minulta kysyttiin miten siedän stressiä työssäni? Melkeinpä naurahdin kun mietin sitä kaikkea jo mistä olin selvinnyt. Siihen verrattuna työstressi tuntuu kevyeltä.

Tuntuu silti vähän pahalta kun vanhemmat ja sukulaiset tuntuvat nyt suitsuttavan saavutustani jopa ihmetelleen sitä miten pääsin sisään ykkösellä. Eikä sekään tietysti ole väärin iloita lapsensa koulupaikasta vanhempieni sijassa. Kiva kun ovat nyt iloinneet. Olisi vain ollut kiva kokea heiltä samaa iloa ja riemua puolestani kun selvisin monesta muustakin vaikeammasta tilanteesta. Pääsin tähän pisteeseen. Tuntuu että perheessäni vaikeat asiat on helppo haudata ja niitä hävetään. Äiti ei ollut kehdannut kertoa sukulaisillekaan masennuksestani. He luulivat vain että en jaksa nähdä ketään välinpitämättömyyttäni.