Miksi joidenkin vanhempien on niin vaikeaa olla lapselleen lempeä?

Eikö voi olla lempeä, jos opettaa jotain taitoa? Miten se opettaminen sulkee lempeyden pois?

Ehkä kyse on siitä, että ei ole itse saanut lempeyttä osakseen, ei siis osaa? Etenkin, jos ei ole tiedostunut lempeän kohtaamisen puuttumista omassa elämässään ei välttämättä oivalla koko asiaa. 

Lapsi on projekti, joka onnistuessaan nostaa vanhemman omaa arvoa. Vaille jäämistä on ollut vanhemmalla itselläänkin ja tätä paikataan. Siksi lapsen epäonnistuminen jossain johtaa vanhemman häpeään, eikä tämä pysty suhtautumaan tilanteeseen lempeydellä.

Lempeys on jotenkin outo sana tässä kontekstissa. En ihan ymmärrä mitä tarkoitat 

Se voi olla asperger, psykopaatti, traumat, suorittaja, alkoholi, ohjelmointi tai joku demoni joka jyllää. Joillakin on ollut opettaja äitinä tai isänä, joka vaan suorittaa ja samaa uudelleen aamusta.

Tarkoitatko ettei lasta kohdata ihmisenä? Vaan juurikin edellä mainittuna projektina 

Myös mikä on narsisti, kiusaaja vai tiedostava ihminen.

Jos lapsi on tyhmä, ärsyttävä ja/tai luonnevikainen.

Agressiivinen perustemperamentti.

Näitä lapsilleen rähjääviä äidinkuvatuksia maa täynnä.

Jääneet itse lapsen tasolle kyvyttömyyttään hallita omia tunteitaan.

Kasvatustilanteet eivät ole mitään erillisiä tilanteita, vaan vanhempien tehtävä on kasvattaa ja ohjata lasta ihan siinä normaalissa arjessa ja kanssakäymisessä. Sen voi tehdä lempeästi tai sitten ei. Aikuinen voi olla stressaantunut, väsynyt, masentunut, turhautunut, eikä kykene kohtaamaan lasta lempeästi. 

Haluankin täällä lähettää terveisiä naapuritalossa asuvalle pariskunnalle, joka sulostuttaa arkiaamut karjumalla pienelle pojalleen kuin jotkut koiralle: Ove, tänne näin!

Että jos ei ne lapset kiinnosta, niin ei tarvitse hankkia. Kiitos.

Tämä sama tuli mieleeni aikaisemmin tällä palstalla kun ihmiset olivat niin äärimmäisen ärtyneitä kun kyselyikäinen oli esittänyt junassa kysymyksiä isoäidilleen.

Tuli todella paha olo kun ajattelin että ovatko nämä ärsyyntyneet itse vanhempia,  karjuvatko että turpa kiinni älä häiritse kun lapsi kyselee.  Itse en ole lapsirakas mutta minulla on terve empatia tallella. Pystyn asettumaan tuon lapsen asemaan jolle karjutaan ja huudetaan, ja näitä on tullut vastaan.

Kuinkahan paljon rasittavampaa on vastata lapsen kysymyksiin kuin alkaa ulvoa kurkku suorana ja aiheuttaa pahaa mieltä lapselle ja tunteen etten ole tärkeä. Ja tämä kun toistuu joka kerta eri tilanteissa lapsesta kasvaa heikkoitsetuntoinen ja helposti toisten kiusaaja empatiakyvytön.

Kasvatushan ei ole mikään erillinen projekti jota suoritetaan. Se on aikuisen malli lapselle miten eletään ja puhutaan ja suhtaudutaan asioihin ja miten käyttäydytään ja mikä on huonoa ja rumaa käytöstä.  Sitä tapahtuu koko ajan joka hetki kun lapsen kanssa ollaan.  Vanhempi on ensimmäinen ja tärkein malli lapsen elämässä. Niin kotona kuin muuallakin.

Kun vanhempi puhuu kauniisti toiselle aikuiselle, kun kiittää kaupassa asioidessa, kun tervehtii, kun hymyilee naapurille jne jne lapsi saa mallin että näin tehdään. Sen sijaan monet ulvoo ja kiljuu että mitä sekin typerys oikein luuli ja naapuri on hullu ja psykopaatti jne.  Siinä taas sitten toisen suuntainen malli, ja jos ja kun se vallitseva olotila kuten niin valtavan monella totta kai lapsi omaksuu sen.  Suomessa valtaisa viha ja kateus ja kauna on päällimmäisinä. Turha odottaa mitään muuta sitten kasvvalta polvelta.

Rakkaus ja lempeys ja johdonmukaisuus kasvattaa hyvää.  Kielteisyys ja viha ja raivo kasvattaa jotain muuta.

Voi olla rakastava ja lempeä ja samalla luja ja johdonkukainen, ne eivät ole toisiaan poissulkevia asioita.

Kyllä pitää olla lempeä mutta itse olen lempeämpi muualla kuin julkisissa tiloissa koska olen niissä tilanteissa turvallisuudesta hieman stressaantunut. Asiallinen olen toki