Onko teillä vanhempiinne normaali vanhemman ja lapsen suhde?

 Mitä tällä tuntemattomien tiedolla teet.......et yhtään mitään ...

 Pitäisikö tänne kirjoittella ruikuttavia viestejä pimeille

Karsea kohtalo asua perheessä kahden pomon kanssa

En tiedä mikä on normaalia. Äiti antoi omastaan, eli se on kai luonnollista. Mutta ei ehkä ymmärtänyt perheen konseptia samalla tavalla kuin minä - rajojen veto on edelleen raskasta ja hän yrittää käyttää minua joskus omana ystävänään, mikä on todella raskasta, kun en sellaista ystävää edes valitsisi

Isä aika perus isä, siitokset ja omat harrastukset kiinnostivat. Vanhemmiten sitten alkanut olemaan väkivaltaisempi, kun minä olen alkanut sanomaan "ei". Aggressiivinen luonne, ei hyvä juttu

Ei tosiaan. Se ei ollut sitä edes silloin kun olin lapsi.

Mitä on normaali? Ei sellaista termiä voi olla, koska jokainen perhe on omanlaisensa. 

Minun isäni lähti, kun olin parivuotias. Sehän oli ollut isän ja äidin osalta 70-luvulla sellainen vapaa suhde. Sitten kun minä ilmoitin tulostani, menivät ruokatunnilla naimisiin. Ei mitään juhlallisuuksia, ja yksi kuva on olemassa. Äidillä on housut! Sellaiset leveälahkeiset ja ylhäältä tiukat housut. Koska minä olin mahassa, ne housut puristi jo siinä vaiheessa. Ja itse virkattu paita päällä, kukkakimppu. Isällä tavalliset suorat housut ja kukallinen kauluspaita. Vapaasta suhteesta avioliittoon toimi kai heistä toiselle, mutta toinen ahdistui ja lähti.

Tapasin isääni silloin tällöin, ja hän kävi aina syntymäpäivillä. Muistan lapsuudesta, miten odotin isää eniten. Yleensä tuli illalla melko myöhään ja antoi lahjan, joi kakkukahvit ja kertoi juttuja ja lähti. Vielä silloinkin, kun äitini oli uusissa naimisissa ja minä olin 13 v., isä tuli syntymäpäiville. Joskus hän saattoi viedä minua kesäisin viikoksi tai pariksi mummolaan, jossa oltiin paljon ulkona. Muistelen isääni lämmöllä. Nyt kun hän on ollut kuolleena kohta 20 vuotta, olen ajatellut, millainen meidän suhde olisi, jos hän eläisi. Hän ei ehtinyt tavata erikoislastanikaan, joka syntyi samana vuonna loppukesällä, kun isäni kuoli huhtikuussa.

Äitini kanssa suhde on ollut lapsuudessa hyvä. Hän piti huolta, että läksyt on tehty ja käyn pesulla ja vaihdan vaatteet. Hän teki hyvää ruokaa. Iltasatu kuului jokaiseen iltaan, kun olin alle kouluikäinen. Muistan, että oikein harmitti, kun hän kehotti lukemaan itse sitten kun olin oppinut lukemaan. Meillä ei rahassa ryvetty, mutta en muista, että mitään olisi puuttunutkaan. Äitini meni valitettavasti toistamiseen naimisiin, kun olin noin 12 v., ja sain isäpuoleksi itseään täynnä olevan juopon. Kunnanvirastossa oli töissä, mutta kotona viikonloput joi. Joskus äitini joi yhdessä sen ukon kanssa, ja silloin seurasi riitoja ja huutoa. Kummallakaan ei ollut kontrollia. Sitten taas jos ukko joi yksin ja äitini oli selvin päin, tilanne meni jokseenkin aina niin, että hän joi itsensä sammumispisteeseen asti. Baareissakin kävi harvakseltaan ja yleensä joku kaveri talutti kotiin sieltä, eli sielläkin joi itsensä siihen kuntoon, että hyvä kun jalat kantoi. Ja aina isäpuoleni ihaili itseään ja kehuskeli saavutuksillaan ja oli meidän perheen ainoa arvostettava henkilö omasta mielestään. Lakkasin tuomasta kavereita kotiin teini-iässä, koska se ukko kehuskeli minun kavereillekin koko ajan. Meillä ei voinut olla rauhassa. Hän oli itserakas tyyppi ihan selvin päinkin. Paljonkos siitä hommasta tienaa, hän saattoi kysyä joltain minun kaveriltani, kun oli ensin kysynyt, mikä on isän ammatti.

Kun muutin pois kotoa 18-vuotiaana yo-kirjoitusten jälkeen, katkaisin kaikki välit siihen ukkoon. Hän kuoli, kun olin 22 v. Maksa petti ja haimassa oli tulehdus. Yhtenä yönä oli lysähtänyt vessaan ja siitä ehti vielä ambulanssi viedä sairaalaan, mutta kuoli sinne päästyään. Äitini kanssa välit parani välittömästi sen jälkeen. Pystyin taas viettämään aikaa hänen kanssaan. Monta kertaa olen silti sanonut, että jos rakkaus on tullakseen, niin anna tulla, mutta älä ikinä enää ota juoppoa ukkoa.

Määrittele millainen on normaali suhde?

Itse kun en muunlaisesta suhteesta tiedä kuin se mikä se on omiin vanhempiin. Sen voin sanoa että suhde ei ole kovin läheinen ja lämmin mutta näin myös monella muulla ikäiselläni omiin vanhempiinsa, eli ehkä se on tämän ikäluokan normaali.

Luulenpa että kenelläkään ei ole normaalia suhdetta vanhempiinsa. Meillä rajat alkoivat hälyä kun vanhempani ikääntyvät ja suhde kääntyi niin että heistä tuli lapsia ja minusta vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Määrittele millainen on normaali suhde?

Itse kun en muunlaisesta suhteesta tiedä kuin se mikä se on omiin vanhempiin. Sen voin sanoa että suhde ei ole kovin läheinen ja lämmin mutta näin myös monella muulla ikäiselläni omiin vanhempiinsa, eli ehkä se on tämän ikäluokan normaali.

Riippuu varmaan siitä, mitä ikäluokkaa edustat. Minun äitini on mennyt 70-luvulla takaisin tehtaaseen töihin, kun olin 3 kk. Kasvoin lähinnä mummon ja ukin tuella. Äiti oli sellainen harmaa ja väritön persoona, joka ei lapsen kanssa leikkinyt. En tiedä, olisiko hän lasta halunnutkaan, mutta se kuului asiaan. Toisaalta nyt aikuisena äiti on ollut ihan hyvä ihminen. Ei hän älykkö ole eikä hänen kanssaan voi nauraa, mutta toimeen ollaan tultu. Nyt kun hän on eläkkeellä, hän viettää kaikki viikot samalla tavalla, mikä ärsyttää minua. Käy vesijumpassa maanantaisin ja syö kaurapuuroa joka aamu. Kauppapäivät on tiistai ja lauantai. Siivouspäivä torstaisin. Televisiosta katsoo aina samat ohjelmat. Hän on kaavoihinsa kangistunut, uskonnollinen ja uskomattoman sovinnainen ihminen, erilainen kuin itse olen.

Isäni oli merillä laivoilla kokkina varhaiset ikävuoteni. Toisaalta se oli kiva, että hän oli kotona monta viikkoa vapailla, mutta toisaalta taas monta viikkoa poissa. Ikinä ei soitellut muutoin kuin ilmoittaakseen, milloin tulee. En kyllä tiedä, saiko laivalta soittaakaan omia puheluita. Silloinhan ei ollut kännyköitä. Isän ja äidin suhde oli kimuranttinen. Riitelivät paljon ja äiti piti mykkäkoulua. Nyt aikuisena olen ymmärtänyt, mistä ne riiteli. Isällä oli muita naisia, joista se jäi toistuvasti kiinni, ja joille se antoi rahaa. Me äidin kanssa pärjättiin pienillä rahoilla, ja isän elämä oli koreampaa. Onneksi minulle ei silloin lapsena kerrottu mitkä asiat niiden suhteessa hiersi. He erosivat vasta kun olin 15 v., vaikka isä oli asunut jo vuosikausia ennen sitä uuden naisystävän luona. Uskomaton nainen tuo äitikultani, ei voi virallisesti edes erota ennenkuin minun rippijuhlat oli pidetty, koska  mitä pappikin siitä ajattelee, jos eronneen naisen lapsi menee ripille.

Etäisen kohteliaat välit. Lähinnä säästä voi puhua.

On varmaankin ihan tavalliset välit. Isä asustelee yksin ja on vähän erakko. Ei siis sillä tavalla, etteikö hänellä olisi kavereita. Hän ei vaan tykkää pitää yhteyttä sukulaisiin eikä käy missään. Yksi nainen / naisystävä huijasi 20 000€. Nyt on eläke nettona käteen 1200€/kk ja yhtiövastike 450€ (mukana taloyhtiön remonttilainaa). Lääkekulut on suurehkot. Kotihoito käy aamuisin. Rahat riittää juuri ja juuri lääkkeisiin, ruokaan, kotihoidon maksuun, vakuutukseen, sähköön ja muihin pakollisiin. Mitään ei jää säästöön, ei senttiäkään. Ostin hänelle juuri uudet sisätossut, ja isänpäiväksi vien toppatakin, koska entinen on ainakin 30 vuotta vanha. Onko se sitten kohtuullista, että ihmisellä ei jää rahaa ostaa edes uutta takkia, jos sellaisen tarvitsee. Sosiaalitoimesta ei saa mitään, kun on oma asunto. Toisaalta voihan sitä muuttaa vuokralle, mutta isäni on kovin kiintynyt asuntoon, johon muutti 90-luvulla. Autan laskujen maksussa, mutta hän on terävä, ja aivot toimii kuin taskulaskin.

Äitini kanssa on hankalat välit, kun sen muisti pettää. Ensimmäiset merkit huomasin jo useampi vuosi sitten. Se on rasittavaa. Hän on melko vainoharhainen. Jutut on sellaisia, että joku naapuri koputtelee oveen öisin, ja joku ajaa auton hänen paikalleen. Sitten taas muistutan, että äiti, sinulla ei ole omaa autopaikkaa, vaan se on vieraspaikka, johon kuka tahansa vieras saa pysäköidä. Viime viikolla ajoi tutulla paikallisbussilla kotiin keskustasta ja jäi pois väärällä pysäkillä. En viitsi edes kertoa, millaisen tarinan hän siihenkin kehitti. Minun poikani hän sekoittaa usein veljeensä, siis puhuu nimet sekaisin. Sitten minä saan korjailla sukulaisille, että ei Jarmo (keksitty nimi) ole muuttanut Turkuun, vaan minun poikani opiskelee siellä toista vuotta. Minua hän syyttää, että unohtelen asioita ja sotken asiat, ja viimeksi sanoi, että mielisairaalaan tuollaiset joutaa, jotka ei ymmärrä mistään mitään ja valehtelee ihmisille. En halua puhua hänen asioistaan enää kenellekään mitään ja olen päättänyt, että raha-asioihinsa en ota mitään osaa. Joku muu saa hankkia yleisen edunvalvojan sitten kun hän onnistuu saamaan taloutensa täysin sotkuun. Hän kyllä siivoaa ja laittaa ruokaa ja pesee pyykkinsä itse ja kunto on hyvä, mutta kun päänupissa viiraa pahasti, niin ei se voi olla vaikuttamatta meidän väleihin.

Vierailija kirjoitti:

Luulenpa että kenelläkään ei ole normaalia suhdetta vanhempiinsa. Meillä rajat alkoivat hälyä kun vanhempani ikääntyvät ja suhde kääntyi niin että heistä tuli lapsia ja minusta vanhempi.

Juuri tuo on se minun pelkoni, kun äidillä on niin surkea muisti ja on vainoharhainen. Että minusta tulee hänelle äiti ja hän kiukuttelee minulle kuin lapsi! Minä en halua enkä jaksa ottaa vastaan sellaista. Minulla on itselläni 3 lasta, joista kaksi on alaikäisiä teinejä ja yksi aikuinen. Ihan tarpeeksi omassa elämässä huollettavaa ilman äidin temppuiluakin.