Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset elää nykyään jossain naiivissa pilvilinna-maailmassa?
13.10.2024 |
Siis esimerkiksi jos joku sairastaa syöpää, jonka ennuste on käytännössä sataprosenttinen kuolemantuomio, niin ei saa sanoa ääneen, että tämä henkilö ei ole elossa viiden vuoden päästä. Mitä siinä voittaa, että valehtelee itselleen ja elää jossain maailmassa, joka ei ole totta? Sen vaikeampaahan negatiiviset asiat on niiden tapahtumahetkellä kohdata, jos on elänyt uskoen johonkin ihmseeseen, joka ei ole millään muoto realistinen. Tämä pätee moneen elämän osa-alueeseen. Nykyään tuntuu, että mitään negatiivista ei saa ääneen sanoa, vaan pitää uskoa parempaan ja ihmeisiin, vaikka rationaalisella järjellä ymmärtää että niitä ei ole tapahtumassa. Mielikin olisi ihmisillä paljon vahvempi, jos he uskaltaisivat oikeasti kohdata asiat totuudenmukaisesti.
Kommentit (50)
1/50
|
13.10.2024 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Nostit tärkeän asian esille. Tämä omassa fantasiamaailmassa eläminen on juurikin yksi merkittävä juurisyy nykypäivän kaikennäköisiin mt-ongelmiin. Ei osata kohdata vastoinkäymisiä, koska niihin ei varauduta, vaan oletetaan elämän soljuvan mukavasti omalla painollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liika positiivisuus on myrkyllistä, ärsyttää kun sitä hehkutetaan joka paikassa.
Elämässään suuria asioita saavuttaneet ihmiset eivät ole koskaan olleet rationaalisia.
No mitäpä se auttaa, että syöpäsairas läheisineen vatkaa sitä lähestyvää kuolemaa realismin nimissä?
Vierailija kirjoitti:
No mitäpä se auttaa, että syöpäsairas läheisineen vatkaa sitä lähestyvää kuolemaa realismin nimissä?
No voi sitä se sairas sanoa kuka joku toivottaa pikaista paranemista, että eipä tästä parane kiitos kuitenkin. Miksi sairastuneen joka on kuolemassa pitäisi muita säästellä siksikö ettei tule paha mieli ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolemasta puhuminen on tabu. Yli 50-vuotiaiden kuolemaa ei pitäisi surra, vaan ottaa se elämään kuuluvana asiana.
Vierailija kirjoitti:
No mitäpä se auttaa, että syöpäsairas läheisineen vatkaa sitä lähestyvää kuolemaa realismin nimissä?
Sitä, että olet käsitellyt asian sitten jo lähes valmiiksi. Minun isäni kuoli vastikään, ja kuoli keskivertoa hieman nuorempana. Ei siis ollut mikään ysikymppinen luurankopappa. Hänellä oli silti etenevä sairaus ja tiesin lopun lähenevän kuukausi kuukaudelta ja lopulta viikko viikolta. Kun kuolema sitten tuli, niin minulta laukesi pahin stressi. Pystyin jatkamaan päivittäistä normaalia elämää, vaikka haikeus ja kaipaus olivatkin ja ovat edelleen taustalla. Kaikki tämä ennen kaikkea siksi, että olin suhtautunut asiaan realistisesti, enkä pitänyt mielen vieressäkään mitään huuhaa-toiveita, koska tiesin ettei niitä oikeasti ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kun osa on elossa sen jälkeen. Ellei diagnoosi ole ihan lukkoon lyöty. Lääkärit sanovat kaikenlaista. Missä nyt ei ole saanut sanoa jotain. Ei ole huono asia jos joku pystyy elämään pinkissä pilvilinnassa hetkittäin, ylirealismi tuntuu joskus valkoiselta manalalta. Vaikka tosiasiat pitää tunnistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitäpä se auttaa, että syöpäsairas läheisineen vatkaa sitä lähestyvää kuolemaa realismin nimissä?
Sitä, että olet käsitellyt asian sitten jo lähes valmiiksi. Minun isäni kuoli vastikään, ja kuoli keskivertoa hieman nuorempana. Ei siis ollut mikään ysikymppinen luurankopappa. Hänellä oli silti etenevä sairaus ja tiesin lopun lähenevän kuukausi kuukaudelta ja lopulta viikko viikolta. Kun kuolema sitten tuli, niin minulta laukesi pahin stressi. Pystyin jatkamaan päivittäistä normaalia elämää, vaikka haikeus ja kaipaus olivatkin ja ovat edelleen taustalla. Kaikki tämä ennen kaikkea siksi, että olin suhtautunut asiaan realistisesti, enkä pitänyt mielen vieressäkään mitään huuhaa-toiveita, koska tiesin ettei niitä oikeasti ole.
Mutta kyllä ne huuhaa-toiveetkin kuuluu osaksi asian käsittelyä. Suruprosessin ensimmäinen vaihehan on kieltäminen, ja ainakin minulla tämä on ollut hyvin totta. Jokaisen läheisen kuolemaan johtaneen sairauden aikana olen tosi kauan ollut toiveikas ja epärealistinenkin, mutta sitten kun olen lopulta ymmärtänyt mitä on vääjäämättä tulossa, olen samalla tajunnut, että jo tuon toiveikkuuden aikana olen jollain tasolla jo käsitellytkin asiaa. Se epärealistinen toiveikkuus on vain ollut oman psyyken keino suojella itseään surutyöltä, joka oli jo käynnissä.
Vierailija kirjoitti:
Kuolemasta puhuminen on tabu. Yli 50-vuotiaiden kuolemaa ei pitäisi surra, vaan ottaa se elämään kuuluvana asiana.
Vai ei yli 50-vuotiaan kuolemaa pitäisi surra,kaikenlaisia aivopieruja sitä on saanut lukea mutta tämä oli paras tänään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuolemasta puhuminen on tabu. Yli 50-vuotiaiden kuolemaa ei pitäisi surra, vaan ottaa se elämään kuuluvana asiana.
Vai ei yli 50-vuotiaan kuolemaa pitäisi surra,kaikenlaisia aivopieruja sitä on saanut lukea mutta tämä oli paras tänään.
Niinpä. Voi kai sitä elämään kuuluvia asioita surra? Se kuuluu elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitäpä se auttaa, että syöpäsairas läheisineen vatkaa sitä lähestyvää kuolemaa realismin nimissä?
Sitä, että olet käsitellyt asian sitten jo lähes valmiiksi. Minun isäni kuoli vastikään, ja kuoli keskivertoa hieman nuorempana. Ei siis ollut mikään ysikymppinen luurankopappa. Hänellä oli silti etenevä sairaus ja tiesin lopun lähenevän kuukausi kuukaudelta ja lopulta viikko viikolta. Kun kuolema sitten tuli, niin minulta laukesi pahin stressi. Pystyin jatkamaan päivittäistä normaalia elämää, vaikka haikeus ja kaipaus olivatkin ja ovat edelleen taustalla. Kaikki tämä ennen kaikkea siksi, että olin suhtautunut asiaan realistisesti, enkä pitänyt mielen vieressäkään mitään huuhaa-toiveita, koska tiesin ettei niitä oikeasti ole.
Täällä tuntuu olevan yleistä että tehdään muista ihmisistä purnaava aloitus, ja sitten tuleekin ilmi että kyse olikin jostain omasta prosessoinnin tarpeesta. -eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elä ja anna muiden elää, ei muuta sanottavaa aapeelle.
Vierailija kirjoitti:
Elämässään suuria asioita saavuttaneet ihmiset eivät ole koskaan olleet rationaalisia.
Ihmiset eivät ole muutoinkaan niin rationaalisia kuin uskovat olevansa ;)
Ottivat mallia huulipunahallituksen sinisilmäisyydestä.
Kyllä se syöpää sairastava tietää kuolevansa, ei sinun tarvitse sitä hänelle tai hänen läheisilleen erikseen kertoa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se syöpää sairastava tietää kuolevansa, ei sinun tarvitse sitä hänelle tai hänen läheisilleen erikseen kertoa.
Eihän tuosta ollutkaan kyse vaan siitä, että ihmiset (lähinnä omaiset) ei osaa käsitellä näitä asioita, vaan sulkeutuvat totuudelta ja sen vaikeampaa se sitten on kun se totuus on pakko kohdata.