Mietittekö te lapsettomat koskaan, että melkein aikuinen lapsi on helppo?

Olen entinen erityislapsi ja, vaikka minun pikkulapsi-iän riehuminen, uhma ja läheisriippuvaisuus vanhempiani päähän otti, niin uskon, että vielä rankempaa heille oli minun vanhempana kokemani yksinäisyyden, kiusaamisen, oppimisvaikeuksien ja mt-ongelmien sivusta seuraaminen ja se neuvottomuus, mitä siinä tilanteessa luultavasti tunsi. Aikuisena olin pitkään syrjäytynyt, rutiköyhä ja työtön ja vietin kaiken aikani koneella ilman mitään tulevaisuuden suunnitelmia. Tämä vanhempiani vasta huoletti ja ahdisti, luulen että minkä askareen parissa he ikinä olivatkaan, oli minun tilanteeni jatkuvasti mielen päällä. 

Uskon, että monilla se vanhempana olo on vaikeampaa kun lapsi kasvaa. Se konkreettinen vahtiminen ja hoivaaminen toki vähenee, mutta tilalle tulee paljon tilanteita, joissa mahdollisuudet auttaa kärsivää lasta on hyvin rajalliset. Vaikka kuinka haluaisit, niin et voi hankkia lapsellesi kavereita, parempaa aivokapasiteettia tai jaksamista. Eikä se aikuinen lapsi itsekään aina pärjää pulmiensa kanssa yhtään sen paremmin kuin taapero likaisen vaipan tai pudonneen lusikan kanssa, ainoa ero on vain se, että silti on pakko vain koittaa pärjätä tai jäädä tuleen makaamaan. Ja tätä vanhemmat joutuu katselemaan sivusta.

Jos vielä lähivuosina lisäännyn niin teen sen tiedostaen, että vanhana mummonakin saan olla sydän syrjällään keski-ikäisen lapsen puolesta

No ne kaikki rikolliset, narkkarit, narsistit jne. on myös jonkun lapsia. Että ei helpota välttämättä.

Anteeks nyt mut kuinka yksinkertaista mutkien oikomista on kuvitella, että lapsettomuuden valinta perustuu johonkin pikkulapsiaikaan? 

En haluu olla myöskään nelikymppisen ihmisen mutsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut ettei kaikilla ei ole helppoa aikuistuvien eikä aikuustenkaan lastensa kanssa. Olen ainakin säästynyt monilta mahdollisilta murheilta, kun en ole hankkinut omia lapsia. Toisen vanhempani suvussa on esiintynyt paljon päihdeongelmia enkä kyllä olisi kestänyt jos olisin saanut lapsia ja heille olisi periytynyt tämä alttius päihteiden liikakäyttöön. 

 

Ei elämän kai tarvitse aina olla helppoa. Jotain pitää ehkä itsestään antaa, jotta voi myös saada ja oppia.

Tuskin kenenkään elämä on aina helppoa, oli lapsia tai ei. Miksi ehdoin tahdoin tehdä siitä vielä vaikeampaa? 

En halua 4v, 14v, 24v tai 44v lasta. En halua olla vanhempi minkään ikäiselle ihmiselle.

Täh, mikä syy se on kestää 18 v kidutusta, että joskus se ei ehkä olekaan enää ihan niin kamalaa?

Vierailija kirjoitti:

Anteeks nyt mut kuinka yksinkertaista mutkien oikomista on kuvitella, että lapsettomuuden valinta perustuu johonkin pikkulapsiaikaan? 

En haluu olla myöskään nelikymppisen ihmisen mutsi. 

Ihan samaan olen näissä ketjuissa kiinnittänyt huomioni. Jos ei ylipäätään tahdo olla vanhempi, ei sitä tahdo olla ihan lapsen iästä riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Aivan ja ihania persoonia. Mukavaa yhdessäoloa myös niitten aikuisten lasten  kanssa, jotka jo asuu omassa kodissaan.

Oma poikani on huumeriippuvainen ja rikollinen. Mitähän iloa hänestä pitäisi tuntea? Mukavaa yhdessäoloasekö, kun joku hänen velkojansa pamahtaa illalla pesäpallomailan kanssa minun ovelleni? Sekö, kun hänen kotinsa on aivan kauhea mätääntynyt sikolätti?

En. Ei vain kiinnosta mikään lapsiin liittyvä. En jaksaisi 20 vuotta kasvattaa itselleni "iloa", josta ei tietenkään mitään takeitakaan olisi. Lapsi voisi sairastua ja kuollakin, sitten olisikin loppuelämä surua. Ei kiitos, sitä on ihan tarpeeksi jo muutenkin.

Ap omaa huonot mentaalisaatiokyvyt, kuten valitettavan moni aikuinen. Kyky erottaa toisten ajatukset ja tunteet omistaan, kokemukset, luonne ja historia kullakin uniikkeja. Niinpä päätös lapsettomuudesta perustuisi muillakin ensisijaisesti niihin seikkoihin, joita ap on punninnut plussina ja miinuksina. Vaiva vastaan helppous, ja nimenomaan omasta navasta käsin. Kun taas aikuisen lapsen "helppouteen" vaikuttaa hyvin paljon lapsuus ja suhde vanhempiin, näiden kyky vastata aikanaan lapsen tarpeisiin. Monet pohtivat oman vaivan sijaan myös millaisen taustan, lapsuuden ja vanhemmuuden pystyisi itse lapselle tarjoamaan. Koska erilaisia kohtaloita on paljon ja tilanteet uniikkeja.

Vierailija kirjoitti:

Kun näitä perhekirjoituksia lukee, huomaa, että eletään ihan erilaisissa perhekulttuureissa. Toisissa lapset, niin pienet kuin isotkin, ovat lähtökohtaisesti ilon lähde. Toisissa kirjoituksissa lapset taas ovat rasittavia, vaikeita ja aiheuttavat vaivaa vielä aikuisenakin. Sanoisin, että osittain kyseessä on itseään toteuttava profetia: lapsi kasvaa sellaiseksi, jona häntä pidetään ja kohdellaan. 

Näinpä. Vanhemmilla on "kaikki avaimet käsissä".