45 minuuttia ohjelmassa puhuttiin keskenmenoista, katsoitteko

Eli pelko siitä, että saankohan koskaan lasta. Kaksi keskenmenoa takana ja molempia " yritettiin" yli vuosi. Nyt taas pelottaa, että meneekö tähän taas vuosi (viimeisin oli joulukuussa) ja sitten tulee taas km.



Yritän parhaani mukaan elää tätä päivää ja nauttia elämästä, mutta kyllähän sitä joka kuukausi jännittää, että joskohan nyt olisi tärpännyt. Näiden 3,5 vuoden aikana aluksi mentiin ihan " tulee, jos tulee" ja asiat etenivät omalla painollaan. Nyt on vaikea päästä takaisin samaan. Yritän parhaani olla murehtimatta ja stressaamatta. Välillä se onnistuu, välillä ei.



Keskenmenneet raskaudet olivat 10+ ja 6+. Kuten joku kirjoittikin samantapaisesti, tunnen myös, että pikemminkin menitin " unelman tulevaisuudesta" tai " mielikuvan perheestä" kuin itse lapsen. En puhu menettäneeni lapsen, koska en tunne sitä asiaa niin.



Välillä tuntuu siltä, että tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin, mutta silti sitä jatkaa eteenpäin. Voi kuitenkin olla, että keskenmenoni ovat ollut vaan paskaa säkää ja seuraava kerta voi onnistua. Monesti myös suren ystäväni puolesta, jolla ikää 39v ja raskaus ei vaan ota alkaakseen. Silloin koen, että mulla on vielä (oon 30v) aikaa odottaa ja jos yläkerta kuulee, niin anna lapsi ennemmin ystävälleni.



Nyt yritän nauttia miehestäni, ihanasta talostamme ja koirastamme. Toivottavasti se haikara joskus pysähtyy meidänkin talon yllä.



Tsemppiä kaikille keskenmenon kokeneille, joita keskustelussa oli paljon.

Niin toki kohtukuolema myöhäisemmillä viikoilla on hirveä asia. Suru on suunnaton. Mutta toisaalta kuka meistä on oikeutettu määrittämään sen että mikä tapahtuma tai asia on niin ja niin suuren surun arvoinen? Aina voi verrata tilannettaan johonkin toiseen. Vai mitä? En nähnyt kyseistä ohjelmaa enkä nyt tiedä että kuinka outoa tai sairasta jonkun äidin sureminen on ollut!? Mutta kyllä jokaisella on oikeus surra ja niin kauan aikaa kuin on tarpeen. Itse olen ollut pitkään aika alamaissa keskenmenojen vuoksi. Varmaan osittain sen vuoksi että näitä lapsia on todella " tehty" . Parin vuoden aikana on tullut useita plussia. Ja sitten yksi niistä on jatkunut pidemmälle. Ja sitten kun se raskaus päättyykin keskeytyneeseen keskenmenoon niin se on vaikeaa hyväksyä!!! Varsinkin kun mitään selvää syytä ei millekkään tapahtuneelle löydy... Ja taas menee aikaa ja sama toistuu. Ehkä joku ei ole ymmärtänyt minunkaan suremistani. Ihan sama mitä ajattelee ja kuinka tyhmänä minua pitää. Minulle ne kaikki asiat ovat tapahtuneet, minä itse vain tiedän että mitä olen kokenut ja kuinka pahalta on tuntunut viimesen neljän vuoden aikana. En ole " pilannut" elämääni suremisen vuoksi. Se on vain yksi osa-alue ja elämästäni löytyy paljon muutakin.

paljon saatu hoito ja hoitohenkilökunnan asenne. Itse olen kokenut yhden keskenmenon. Olin nähnyt jo vauvanalun np-ultrassa, jossa kaikki hyvin, mutta parin viikon päästä sikiö oli kuitenkin kuollut. Kova paikkahan se oli, ensimmäinen raskauteni, mutta onnekseni asumme pienemmällä paikkakunnalla, jossa on aivan ihana sairaala, jossa upea henkilökunta. Asiasta puhuttiin ja kaikki lääkärit ja hoitajat olivat todella ymmärtäväisiä ja lempeitä. Pääsin heti kahden hengen huoneeseen, jossa kaverinani oli tuulimunaraskauden kokenut. Kävimme molemmat kaavinnassa ja juttelimme asiasta rauhassa keskenämme ja hoitajien kanssa. Miehenikin olisi saanut olla läsnä kokoa ajan (ei tietenkään toimenpiteessä).



Toivuin fyysisesti ja henkisesti hyvin ja kohtuullisen nopeasti. Välillä toki keskenmeno nousi pintaan muistoissa ja puheissa, mutta onnistunut seuraava raskaus helpotti toki paljon. Toipumisestani kiitän pitkälti ihanaa henkilökuntaa, sain surra ja minua kuunneltiin ja lohdutettiin oikein. Kukaan hoitohenkilökunnasta ei sanonut mitään loukkaavaa tai typerää, samoin neuvolassa suhtauduttiin todella lämpimästi ja ymmärtävästi. Jos minua olisi kohdeltu siten, kun jotkut tässäkin kertovat, niin masentuminen olisi voinut olla paljon lähempänä, psyykkinen hoito näissä tapauksissa on erittäin tärkeää.



Meillä muuten sikiö oli kunnossa, istukka oli viallinen. Tämä oli varmaan vaikein paikka hyväksyä, oma kroppani petti täydellisen vauvan alun, pikkuinen kuoli nälkään, mutta minkäs sillekään mahtaa. Meillä kunta järjesti myös yhtenä iltana keskustelupiirin, johon saivat tulla kaikki lapsen menetyksen tai keskenmenon kokeneet tai asiasta kiinnostuneet. Ilta oli tosi antoisa, vaikkei kyyneliltä säästyttykään, vertaistuki on kullan arvoista.



Ohjelman pätkän voi katsoa mtv3:sen sivuilta kohdasta 45 minuuuttia.

mutta haluaisin ottaa esiin hieman vastakkaisen pointin.



Kyllä, keskenmenoon liittyy surua. Kyllä, se on menetys. Mutta sellainen kuuluu naisen elämään. Itse olen kokenut keskenmenon viikolla 13 ja se oli sinänsä fyysisesti helppo spontaani keskenmeno. Kuitenkin raskaus oli senverran pitkällä, että olin ehtinyt jo totuttautua ajatukseen, olin ostanut vauvanvaatteita, kaikkea sellaista. Kyllä se oli järkytys. Mutta järjen raja sillä suremisellakin. Ei se vatvomalla parane. Se on elämää.



Ja kyllä, asia on edelleen mielessäni joskus ja tuntuu joskus edelleen kipeänä vihlaisuna. Mutta se kuuluu elämään. Ei sitä pidä liioitella.

Vaikka perheen suru tuntui liioitellulta, niin jos tästä edes joku hoitaja/lääkäri saisi ajattelemisen aihetta niin hyvä.



Itselläni ollut kaksi km, ensimmäinen rv 12 kaavittiin ja yksin minut potilashuoneeseen jätettiin. Se oli kova paikka, ensimmäinen raskaus eikä kukaan hoitajista halunnut puhua siitä kanssani. Tämä toinen joka juuri sattui rv 6, ei enää edes oikein tuntunut missään - viallinenhan se oli kun noin heti kesken meni. Mutta silti, kenenkään surua ei saisi vähätellä vaan ottaa hoitohenkilökunnan pitäisi ottaa se tosissaan ja tarjota sellaista apua kuin kyseinen nainen tarvitsee selvitäkseen surussaan eteenpäin. Ei minun mielestäni ole liikaa vaadittu että ne naistetautien osastoilla työskentelevät hoitajat joskus ihan puhuisivat potilaidensa kanssa. Nyt ne eivät sitä tee.

Kyse oli toki alkuraskauden keskenmenosta.

Hän ymmärsi suruni, lohdutti mutta myös kannusti ettei elämä siihen lopu.



Vieläkin muistan lämmöllä.

Itselläni oli varhainen keskenmeno joka suisti minut täysin raiteiltaan. En kokenut menettäneeni varsinaisesti lasta, mutta epäonnistumisen tunne oli ylitsepääsemätön. Lisäksi kun keskenmeno aiheutti vaurioita jotka saattavat tulevaisuudessa haitata raskaaksi tuloa niin se jätti suuret arvet. Kysessä oli ensimmäinen raskaus ja toista ei kuulu. Itse olen joutunut asian takia terapiaan. Nostan todella hattua niille jotka pystyvät siirtymään helposti eteenpäin. Itselläni pahin isku on ollut se että tapahtunut keskenmeno voi tosiaan olla syynä siihen ettemme saa lapsia. Jos keskenmeno olisi ollut " tavallinen" , kuka tietää ehkä olisin selvinnyt hiukan paremmin. Itse näen asian niin että nimenomaan se lapsen saaminen pyyhkisi pois sen lapsettomuuden pelon mitä keskenmeno jätti jäljelle. Voisin kuvitella että kohdunulkoisessa raskaudessa (en muista mikä oli sen kirjoittajan numero joka kertoi että häneltä poistettiin munatorvi) voi tulla samanlaisia mietteitä ja pelkoja.



Mutta meitä on vaan niin joka lähtöön, tärkeintä on ettei kenenkään tunteita väheksytä.

Vaiettu keskenmeno

15. 2. 2007 9: 34



Keskenmeno on yhä perheen vaiettu suru. Kolme kovaa pettymystä kokenut Sari Kumpumäki kannustaa kuitenkin puhumaan.





- Haluan puhua ääneen kokemuksistani, sillä uskon, että vaikeista asioista puhuminen voi auttaa muita, Sari Kumpumäki sanoo. Vierellä perheen karvakuono Siru.



Joka viides nainen kokee keskenmenon



Joka viides nainen joutuu elämänsä aikana kokemaan keskenmenon. Yllättävästä kokemuksesta ei välttämättä puhuta perheen ulkopuolella.



Lääketieteen toimittaja Ulla Järvi on tarttunut tärkeään aiheeseen ja kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen tietokirjan keskenmenosta Syntymätön, tietoa ja kokemuksia keskenmenosta (Kirjapaja 2007).



Keskenmenossa on Järven mukaan kysymys paljon muustakin kuin vain keskeytyneestä raskaudesta. Moni keskenmenon kokenut nainen tuntee jopa terveydenhuollossa tulleensa huonosti kohdelluksi.



Kirjallaan Ulla Järvi haluaa erityisesti sanoa nykyajan nuorille aikuisille, että raskauteen ja lapsen syntymään liittyy paljon asioita, joita ei voi itse päättää ja säätää.



- Se on monelle hetki, jolloin joutuu aivan konkreettisesti luonnon armoille. Monihan kertoo kaveripiirissä, että ”nyt me on alettu yrittää vauvaa" , kun jätetään pillerit pois. Raskaustestin tulos saatetaan kertoa kovin laajalle piirille heti alkuvaiheessa.



- Kun kokemuksellinen tieto raskaudesta ja lapsista puuttuu, ei osata millään tavalla varautua keskenmenon mahdollisuuteen.



Ulla Järvi toivoo kirjansa herättävän keskustelua. Hän uskoo, että mitä enemmän asioista puhutaan, sitä vähemmän ne ovat tabuja.



- Internet on tullut loistavaksi vertaistukiverkostoksi, mutta sen ongelma on, että tieto, uskomukset ja harhaluulot voivat helposti sekoittua. Siksi on tärkeää kumota harhaluuloja ja vääriä tietoja.



Vaikka lääketiedekään ei aina pysty selittämään keskenmenon syytä, hedelmöityshoitojen kehittämisen sivutuotteena on tullut viime vuosina uutta tietoa.



Lohdullisin tieto lienee se, etteivät toistuvatkaan keskenmenot tarkoita sitä, etteikö uusi raskaus lopulta jatkuisi loppuun saakka.



Kysymykseen, montako lasta sinulla on, Sari Kumpumäki vastaisi mielellään, että viisi.



- Viisi, joista kaksi on selvinnyt syliin asti ja kolme on jäänyt matkalle.



Kumpumäkien kotona kirjahyllyn reunalla on kolme pientä nallea muistona rankoista kokemuksista esikoisen ja kuopuksen välillä. Nallet muistuttavat siitä, ettei elämää voi suunnitella, mutta myös siitä, että ajan myötä suru hellittää.



Kumpumäen perheen esikoinen oli puolivuotias, kun Sari huomasi olevansa raskaana.



Yhdeksännellä raskausviikolla vatsa kuitenkin kipeytyi, ja verenvuoro pakotti sairaalaan. Ultraäänitutkimus osoitti, ettei sikiön sydän lyönyt, ja äiti passitettiin yöksi kotiin.



- Itkin ja silittelin vatsaani, että jaksaisit nyt vielä. Seuraavana päivänä pyysin epäuskoisena sairaalassa vielä uutta ultraäänitutkimusta.



- Kun itkin heräämössä kaavinnan jälkeen, hoitaja otti kädestäni kiinni ja kertoi, että hänkin on kokenut keskenmenon. Hän sanoi, että älä yritä olla reippaampi kuin olet, vaan sure rauhassa. Lääkäri puolestaan kuittasi asian lyhyesti toteamalla, että keskenmenot ovat yleisiä.



Sari ei tiennyt keskenmenojen yleisyydestä mitään. Yhdelle lähisukulaiselle sellainen oli sattunut, mutta siitä ei oltu koskaan puhuttu.



- Ajattelin, etten ollut halunnut toista lasta tarpeeksi. Yli puoli vuotta meni itkiessä, ja vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että olin tuolloin todella masentunut.



Sari koki, ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa puhua. Puoliso oli toki läsnä ja hoiti käytännön asioita, mutta syvempi keskustelu jäi käymättä. Kun pato alkoi kasautua suureksi, Sari kirjoitti tarinansa vauvalehteen.



- Sain heti kaksikymmentä kirjettä kohtalotovereilta, joista kahden kanssa olen yhä edelleen kirjeenvaihdossa.



Kului pari vuotta, ja Sari oli uudelleen raskaana. Olo oli toiveikas, ja vauvan tulosta kerrottiin jo isovanhemmillekin.



- Kun yhdennellätoista raskausviikolla alkoi verenvuoto, ajattelin, että kyllä tästä selvitään. Ultraäänikuva kertoi kuitenkin karun totuuden. Aika tuntui pysähtyvän.



Täydellisestä epäonnistumisen tunteesta huolimatta Sari ei vaipunut niin syvälle kuin edelliskerralla. Kun hän huomasi olevansa uudelleen raskaana, puolison kanssa sovittiin, ettei asiasta hiiskuta kenellekään.



- Yhdeksännellä viikolla sekin raskaus meni kesken. Sikiön sydämen sykettä ei ultrassa vain näkynyt. Sain valita kaavinnan tai lääkkeellisen tyhjennyksen välillä. Valitsin jälkimmäisen.



Nyt lääkäritkin havahtuivat kysymään, miksi keskenmenot toistuvat.



- Epäiltiin, että istukkaverisuonissani oli tukoksia, jotka aiheuttivat keskenmenon. Lääkäri totesi, että jos jaksan vielä yrittää vauvaa, minun kannattaisi kokeilla disperiiniä.



Kun Sari puolen vuoden kuluttua oli jälleen raskaana, hän kauhistui ja mietti, miten ihmeessä jaksaa taas sen rumban. Puolisolleenkaan hän ei puhunut raskaudestaan ensin mitään.



- Ajattelin, että jos en odota vauvaa innoissani, en myöskään pety. Kun ultraäänitutkimuksen tehnyt lääkäri sitten totesi, että kohdussani sykkii vahvasti pieni sydän, itkin ilosta.



Sari ei uskaltanut iloita vauvan ensimmäisistä potkuistakaan. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja perheeseen syntyi toinen poika.



Ensimmäisen keskenmenon jälkeen Sariin iski valtava tiedonjano. Koska tietoa keskenmenosta ja naisten kokemuksista oli saatavilla nihkeästi, hän perusti nettiin Enkelisivut www. enkelisivut. net.



- Haalin sivuille tietoa, ja keskenmenotarinoitakin alkoi tulla hiljalleen. Nyt tarinoita on nelisensataa, ja uusia tulee päivittäin.



- Toivon, että keskenmenon jälkeiseen henkiseen tukeen kiinnitettäisiin enemmän huomiota.



- Ne taas, jotka utelevat nuorelta naiselta vauvauutisia, voisivat vähän miettiä. Minäkin suivaannuin välillä ja läväytin uumani tarkkailijoille suoraan, että minulla on ollut kolme keskenmenoa peräkkäin, kaksi pikkuista on syntynyt omalle kämmenelle enkä tiedä, saanko vauvaa enää

surua, ja ei se toisten asia ole päättää milloin joku suree liikaa. Omien odotusten kanssa olen päättänyt että isoille lapsille voi kertoa jo melko aikaisin, koska jos keskenmeno tulee, niin se on suru joka tapauksessa, ja lapselle tulee mielestäni kertoa rehellisesti miksi äiti suree.



Pahempaa kuin tuollaisen pohtiminen lapselle olisi masentuneen äidin näkeminen ilman että asiasta voidaan puhua, ja joidenkin ääneen lausumattomien salaisuuksien pyöriminen kodin ilmapiirissä. Ei se ole lapselle mikään vakava juttu jos pohtivat millaista elämä olisi isommassa perheessä, eikä vahingoita lasta.

eka rv 11, toinen rv 14 ja kolmas(tuulimuna) rv 10. Itkin jokaista keskenmenoa, ensimmäistä ehkä eniten. Toinen ja kolmas km oli jo jotenkin rutiinia : " ei siellä kuitenkaan sykettä näy" .

Nyt meillä on 2 lasta ja kolmatta yritetään. En ikinä, SIIS IKINÄ sano, että mulla on 5 lasta, mutta 2 vaan tässä. En pidä keskenmenneitä sikiöitä vauvoinani, lapsinani. Ne eivät olleet elinkelpoisia ja luonto katsoi parhaaksi ne raskaudet keskeyttää. Jos niihin jää märehtimään ja alkaa lapsille höpöttämään kuolleista sisaruksista, niin jossain on kyllä vikaa...



En mitenkään halua väheksyä kenenkään surua tai luulla tietäväni kuka on oikeutettu suremaan eniten. Mä oon keskenmenot kokenut näin, joku toinen eri lailla.

Eikös tuossa lehtijutussa puhuttu masennuksesta, sehän on psyykkinen sairaus, joten ehkäpä siitä ei näissä tapauksissa ole toivuttu koskaan.