45 minuuttia ohjelmassa puhuttiin keskenmenoista, katsoitteko

Ja ne omat kuvitelmat tuntuvat todellisilta, vaikka lasta ei vielä ollutkaan.

Lisäksi lapset sanoo ruokapöydässä jos olisi ne veljet niin pitäisi laittaa kuusi lautasta. Autosta puhuttaessa olivat sanoneet että pitäsi olla isompi auto.



Sairaalta tuo kuulostaa. Eläsivät tässä ja nyt eikä pilattaisi näittenkin elävien lapsien elämää elinkelvottomilla sikiöillä.



Minä laitoin tän avauksen ja itselläkin kokemusta kahdesta keskenmenosta mutta en jäänyt niitä märehtimään.

Eri asia on aikaisilla viikoilla keskenmeno kuin ihan lopussa.



Montakohan lasta me ollaan menetetty käyttämällä ehkäisyä?



Lapsien rasittaminen on niin väärin. Ja jotakuta näistä lapsista ei olisi, jos keskenmennyt lapsi olisi syntynyt.

kolme keskenmenoa kokeneena ohjelma sai kyyneleet silmiini. Mutta oudolta tuntuu, että rv 12 menetetyt vauvanalut ovat noin voimakkaasti esillä perheen arjessa. Toki keskenmenon hetkellä menetys tuntuu elämää suuremmalta, mutta elämä kuitenkin jatkuu.

tä TERVETTÄ mieltä!

Joo, enemmän resursseja km:ja kokeville pareille!!!!

Kohtukuolema on varmasti hirvittävä kun lapsen joutuu varsinaisesti synnyttämään ja raskaus jo pitkällä.

Mutta vain ihminen itse voi tietää miltä hänestä tuntuu.

Teillä ei varmasti ole AAVISTUSTAKAAN siitä miltä tuntuu kun on viisi vuotta turhaan yrittänyt lasta (tämä siis meidän tapaus ja tämäkin perhe oli ollut hoitoihin menossa) ja yhtäkkiä testaakin plussan. Ja kun tämä taivaanlahja sitten meneekin kesken (meillä vk10) se tuska on musertava!

Meille " no, yrtetään ensi kierrosta uudelleen" ei ole mahdollisuus.. Eikä varmasti ollut heillekään. Ja jos hekin ovat tämän keskenmenon jälkeen yrittäneet uutta monta vuotta kyllä se " enkelivauva" jää sinne tajuntaan. Mä ymmärrän ihan täysin että heillä siitä puhutaan, ja koska tiedän kuinka ohjelmat editoidaan uskon että kommentteja oli hurjasti kärjistetty ja asiasta TUSKIN puhutaan lapsille jokapäivä (varsinkin kun nainen itse sanoi haastattelussa että lapsille on kerrottu ja välillä aihe nousee esiin).

Mutta teidän jos kenen tulisis tietää, että kun uteliaalle lapselle kerrot asian, vaikka vain kerran ja hän siitä kiinnostuu, kyllä se lapsi on sen verran fiksu että osaa itse koota mielessään palapeliä tyyliin " jos meitä oli 2 enemmän tämä auto olisi liian pieni" . Eikä lauseeseen tarvitse liittyä mitään negatiivista tai surullista.



Menkää itseenne. On asioita joista te ette tiedä paremmin vain koska teillä on lapsia!

mutta miks koko arjen pitää pyöriä sen ympärillä. ja joo olen itse läpikäynyt kolme keskenmenoa.

Täällä tuntuvat tuomisevan ne jotka eivät itse ole kokeneet keskemenoa. He luulevat tietävänsä miltä se tuntuu.



Minä voin sanoa menettäneenä lapseni. Hän syntyi (normaali käynnistetty synnytys alakautta paitsi nopeampi kun ei tarvinnut avautua niin paljoa) rv 17. Hän oli 16cm pitkä ja painoi 100g ihan normaalin vauvan näköinen mutta paljon pienempi pieni poika. Hän on haudattu läheiselle hautausmaalle ja käyn vanhemman lapseni kanssa yhdessä haudalla. Aivan varmasti aijonmme tulevaisuudessa kertoa hänelle " pikkuveljestä" .

Eri ihmiset tuntevat ja surevat eri tavoin. Ja varmasti raskauden kesto vaikuttaa.

Keskenmeno = menetin kuvitelmani lapsesta, mutta en varsinaisesti lasta. Ja ne omat kuvitelmat tuntuvat todellisilta, vaikka lasta ei vielä ollutkaan.

Minullakin oli km viikolla 8. En edes tiedä, oliko se oikea raskaus vai tuulimuna. Minä tunsin aika samalla tavalla menettäneeni sen raskauden ja ajatuksen lapsesta, en litse asta.

Nyt olen raskaana viikolla 13 ja jos nyt menisi kesken, tilanne olisi ihan erilainen. Kun pienen ihmisen on nähnyt heiluttelevan käsiään ultrassa ja maha pullistuu päivä päivältä, se on jo hyvin konkreettinen asia.

Lapsettomuushoidot ovat vielä eri asia, niissä takana on usein pitkä yritys ja raskaat kuukaudet. Pettymys on varmasti valtava, jos alkanut raskaus menee kesken. Yleensä naisella on se lohtu, että eiköhän se kohta tärpää uudelleen, lapsettomuudesta kärsivillä ei.

osana elämään kuuluvista vastoinkäymisistä josta mennään yli.



Mielestäni keskenmeno alkuraskaudessa on täysin eri asia kuin kohtukuolema ja vastasyntyneen menetys - niiden suremisen ymmärrän. Keskenmenossa luonto hoitaa epäkelvon, elinkelvettoman ihmisenalun pois niin kuin pitääkin tapahtua.



Lapsi ei ole konkreettisesti ollut läsnä elämässä jos menee kesken, tuo suru noilla naisilla oli saanut liian suuren merkityksen.

voi ehkä nähä siellä 45min nettisivuilla. joskus on ollut..

Ja nähnyt sikiön ultrassa, mahdolisesti nähnyt liikkeitä niin kyllähän siinä menetetään jotain muuta kuin " solumöykky" . Itselläni on ollut juuri tämä asia se joka on jollain tavalla määrännyt sen suremisen ajan ja määrän. Olen saanut useampia keskenmenoja. Osa näistä on mennyt kesken ennen kuin olen kerennyt edes ultrassa käydä. En niitä ole surrut kovin pitkää aikaa. Mutta sitten raskaudet joissa olen nähnyt sikiöt pariin kertaan ja sitten viimeisenä kertana täysin liikkumattomina ja ilman sykettä ovat olleet todella kovia paloja sulatettavaksi!!!! Niistä en ole todellakaan selvinnyt parissa viikossa. Niitä lapsia olen surrut pitkään. Ja tulen heitä ajattelemaan läpi elämäni. He ovat osa minua jonka olen menettänyt. Tietenkään surulle ei saa antaa koko elämää ja eteenpäin on mentävä. Oma lapseni tietää yhdestä pidemmälle menneestä raskaudesta joka päättyi keskenmenoon. Lapseni saattaa vieläkin kysyä ja miettiä että minkä ikäinen tämä lapsi olisi jos ei olisi menehtynyt. Miltä sisarus näyttäisi yms. Vaikka tapahtuneesta on jo 2 vuotta aikaa niin siltikin lapseni vielä muistaa. Eikä meillä tosiaankaan ole asiasta puhuttu juurikaan mitään sen jälkeen kun niin kävi. Ei lapsen kuullen. Antakaa toisten surra! Jokainen kokee asiat erilailla ja jos sinä et koe keskenmenoa raskaana asiana niin älä kuitenkaan odota että joku toinen ajattelisi samoin sinun kanssasi....

synnyttänyt vauvan alakautta, sylitellyt häntä hyvästiksi, meillä on valokuvia hänestä, hänellä on hauta jolla käydään usein jne.



Olen kokenut myös keskenmenon viikolla 13. Meillä on yksi elävä lapsi myös.



Näitä surullisia tapahtumia ei voi mielestäni asettaa samaan mittakaavaan. Kohtukuolemassa menettää ihan oikean vauvan, konkreettisesti oman lapsensa, näkee hänen piirteensä, voi pitää sylissä ja nähdä sen, mitä aina tulee kaipaamaan.



Keskenmeno raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana taas, ei se ole mielestäni vastaava lapsen menetys. Kova paikka sekin oli, mutta siinä menetettiin lähinnä haave lapsesta, jota ei vielä oikeasti ollut olemassakaan.



Ihmettelin noiden dokumentissa esiintyneiden ihmisten jumittumista suruunsa. Mielestäni niiden pikkusikiöitten ottaminen mukaan perhe-elämään oli jotenkin kohtuutonta. Jos kysymys olisi ollut ihan oikeiden vauvojen kohtukuolemasta tms. olisin ymmärtänyt.



Tuli sellainen olo, etteivät nämä ihmiset tiedä kovista kokemuksista ja menetyksistä mitään, kun pitää tuollaisesta tehdä noin iso asia.



Valitan jos loukkasin jotakin mielipiteilläni, mutta kohtukuolema viimeisillä raskausviikoilla on tuonut syntymättömän perheenjäsenen meidän arkeemme samalla tavalla kuin tuolla dokumentin perheelläkin, ja jotenkin tuntui absurdilta se, että jotkut nostavat pikkusikiöt samaan asemaan.

Viisaasti puhuttu!

koska sikiö kasvoi siellä, aika alkuraskautta oli kun se jouduttiin poistamaan, siellä näkyi jopa syke. en silti koe menettäneeni lasta, en sen jälkeisessä keskenmenossakaan koe menettäneeni lasta. kohtukuolema rv 30-40 olis ihan eri asia, silloin olisin jo tuntenut liikkeet.



eihän sitä voi tietää monetko menkat sulla oikeesti olisikin olleet km, ei kai niitä voi ikäänsä surea. eikä meillä olla kerrottu ulkopuolisille asiasta, ei olla järjestetty hautajaisia eikä surupäiviä. elämä vaan menee niin. minä uskon siihen että se oli tarkoitus tapahtua, en voinut sille mitään. mikään oma tekoni, ajatukseni tai mikään muuukaan olisi voinut vaikuttaa extraan tai keskenmenoon.

Itsellä keskenmenoja, lapsettomuutta yms. häikkää, silti en osaa murehtia enkä koe siihen tarvetta. Elämä vie eteenpäin. Onko siinä joku hallintaan liittyvä juttu? Kun ei voi vaikuttaa asioihin niin on voimaton olo? Mielestäni ihmiset voisivat varata neuvolasta tai mielenterveystoimistosta ajan jos on niin huonovointinen että kuljettaa sikiöitä arjessa mukana vuosi toisensa perään. Se ei ole enää terveen ihmisen juttuja!

Vierailija:

osana elämään kuuluvista vastoinkäymisistä josta mennään yli.

Mielestäni keskenmeno alkuraskaudessa on täysin eri asia kuin kohtukuolema ja vastasyntyneen menetys - niiden suremisen ymmärrän. Keskenmenossa luonto hoitaa epäkelvon, elinkelvettoman ihmisenalun pois niin kuin pitääkin tapahtua.

Lapsi ei ole konkreettisesti ollut läsnä elämässä jos menee kesken, tuo suru noilla naisilla oli saanut liian suuren merkityksen.

että heti keskenmenon jälkeen oli tietenkin tosi masis. Mutta kun siitä rupesi puhumaan, yllättävän monella tutullakin oli ollut se, syystä tai toisesta. Ja sitten siitä vain pääsi yli, tapahtunut mikä tapahtunut, ei siitä olisi oikeaa vauvaa tullut. Enkä enää sure. Elämässä pitää mennä eteenpäin. Minä olen ollut lapsena serkkuvauvojen hautajaisissa, ja nähnyt tätieni surun, joten on ehkä kuitenkin helpompi menettää se lapsenalku jo ihan alussa kuin vasta sitten kun potkut jo tuntuivat ja rattaatkin oli jo ostettu.

mutta tuntuu aivan hullulta puhua lapsille keskenmenosta. Äiti on varmaan masentunut ja olisi järkevämpää puhua ammattilaisen kanssa kuin omien lasten.



Itselläni on ollut keskenmenoja ja viimeisimmästä masennuin yllättäen pahasti. Oireet tulivat vasta kuukauden kuluttua keskenmenosta. En olisi uskonut itsestäni, että otan sen niin rankasti.



Hoitohenkilökunnasta: minulle sanottiin tylysti " tiedäthän että tämä on ihan normaalia - istu odottamaan" . Sain keskenmenon odotushuoneen vessassa kun olin odottanut n. tunnit. Odotin siellä vielä sen jälkee 2 tuntia. Kävin kysymässä välillä, että voisinko mennä kotiin - oli niin rankkaa istua yksin täydessä odotushuoneessa muiden tuijotettavana. Eivät antaneet lupaa- syyksi sanoivat, että viikkoja sen verran paljon (12).

4 lasta,koskaan en ole erityisesti surrut keskenmenoa. Johtuu varmaan siitä,että raskaudun helposti. Myös aina olen ajatellut,että keskenmenolla ollut joku tarkoitus. Meille tarkoitettu nämä meidän lapset!