Ahdistaako muita ajatus kuolemasta? Siitä että elämä on kuolemista?

Ei ahdista, pikemminkin todella helpottava ajatus. Kun koko elämä on muutenkin kärsimystä enimmäkseen on mieltä tyynnyttävä ajatus että tämäkin loppuu aikanaan, voisi loppua jo vaikka muutaman vuoden päästä. Henkeäni en kuitenkaan ota läheisten vuoksi.

Joillakin ihmisillä on ollut jo sairastumisia, sitten on etsitty syitä ja muuta, mistä on tullut. Ja osa onkin löytänyt niitä. Taas jos joku "hullu" ajaa kohti pihassa, sen kuskin pitäisi ottaa vastuuta ja kiertää vaikka eri kautta, ei jyrätä muita alle tai ottaa riskiä.

Turha miettiä asiaa. Sukupolvi toisensa jälkeen on käynyt läpi saman kiertokulun. Se vajaa 100 vuotta mitä nykyihminen elää on maailmankaikkeuden historiassa ohikiitävä hetki. Kukaan ei ole selvinnyt elämästä hengissä.

Ahdistus kuolemasta aaltoilee minussa aika ajoin. Olen haudannut suurimman osan läheisistäni, selvinnyt kipeistä suruista, pitänyt kokemusasiantuntijana puheita kuolemasta sekä surusta, kokenut sen mielenkiintoiseksi, ja sitten sen kaiken myllytykseni jälkeen saatan yhtäkkiä pohtia oman elämäni lyhyyttä. Sitä, mitä on enää jäljellä. Tuntuukin, etten ole sittenkään elänyt tarpeeksi ja olisiko sieltä Kilimanjarolta sittenkin pitänyt laskea pulkalla alas. En ole käynyt siellä, en edes halua, mutta jotenkin niin ajattelen eletystä elämästä. En käsitä, mutta ehkä niillä ahdistuksilla on asiaa sinulle? Niin omalla kohdallani ajattelen, sillä ahdistuskin voi olla energiaa lisäävää ja saada meidät tekemään asioita joita pitäisi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistus kuolemasta aaltoilee minussa aika ajoin. Olen haudannut suurimman osan läheisistäni, selvinnyt kipeistä suruista, pitänyt kokemusasiantuntijana puheita kuolemasta sekä surusta, kokenut sen mielenkiintoiseksi, ja sitten sen kaiken myllytykseni jälkeen saatan yhtäkkiä pohtia oman elämäni lyhyyttä. Sitä, mitä on enää jäljellä. Tuntuukin, etten ole sittenkään elänyt tarpeeksi ja olisiko sieltä Kilimanjarolta sittenkin pitänyt laskea pulkalla alas. En ole käynyt siellä, en edes halua, mutta jotenkin niin ajattelen eletystä elämästä. En käsitä, mutta ehkä niillä ahdistuksilla on asiaa sinulle? Niin omalla kohdallani ajattelen, sillä ahdistuskin voi olla energiaa lisäävää ja saada meidät tekemään asioita joita pitäisi tehdä.

Katsoin eilen dokumentin, missä kerrottiin taiteilijoista, jotka kärsivät burnoutista ja ahdistuksesta tekemättömien töiden takia yli sata vuotta sitten. Ei ahdistus ole nykyihmisen keksintö, vaan aina löytyy uusi syy, jos ei ruuan vähyys, niin sitten maalaamaton taulu.

Ahdistus ja stressi ovat tosiaan joskus eteenpäin ajavia voimia.

Paavali sanoi: 1. Korinttilaiskirje 15:54 

[54] Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: "Kuolema on nielty ja voitto saatu".

Filippiläiskirje 1:21 

[21] Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto. 

Monta vuotta mietin kuolemaa lähes päivittäin. Se oli sellaista aika neutraalia miettimistä mutta samalla hämmentävää. Hämmentävää siksi, että en tajunnut edes, miksi mietin kuolemaa. En miettinyt sitä niin, että mitä sen jälkeen jos mitään, vaan silleen, että kuolen jonain päivänä. Nyt parin syöpäsäikähdyksen jälkeen en mieti enää kuolemaa vaan elämää: mitä haluan tehdä, miten haluan elää? 

Joskus teininä tajusin sisäsyntyisesti elämää paremmin kuin aikuisena, ennen kuin yhteiskunta ja kasvuympäristö aivopesivät ajattelemaan, mikä on tärkeää, jotta on hyvä elämä. Nyt viisikymppisenä alan taas elämään oman näköistäni elämää. Ymmärrän, että hyvä elämä on omia päätöksiä tunteisiin perustuen. Ymmärrän nyt myös, miksi aiemmin mietin kuolemaa: koska en elänyt. Kävin töissä, keräsin eläkettä, maksoin vakuutuksia ja asuntovelkaa, jotta olisi mukava vanhuus. Mutta kaikki tämä vain siksi, koska en ajatellut, mitä MINÄ haluan. Joo, kaikki tuo on paperilla järkevää, mutta mulle toiset asiat on tärkeitä. Ei mulla ole sitä mitään vastaan, että joku on vakuuttanut kaiken mahdollisen mehulinkoa myöten, mutta mä haluan jotain muuta ja se on ihan yhtä tärkeä valinta kuin vakuutuksen otto.

Silloin kuolemaa miettiessäni ajattelin, että on kotivakuutus, on eläke, on sitä on tätä, mutta kaikesta tästä suojaverkkoilusta huolimatta kuolen jonain päivänä. Ja siitä tuli tyhjä olo. En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä mun olis pitänyt tehdä. En ennen syöpäsäikähdyksiä. Nyt elän vailla huolta mistään, koska pääpaino on sillä, että on hyvä olo joka päivä. En enää välitä siitä, omistanko asuntoni vai en - pääasia on, että on katto pään päällä. Vakuutus ei estä tulipaloa tuhoamasta koko omaisuuttani. Mitä teen eläkkeellä, jos sen keräämiseen on joutunut uhraamaan elämänsä tekemällä töitä, joista ei pidä?

Mulla ei ole tällä hetkellä vakituista työtä, asun vuokralla ja eläke ei kiinnosta tuon taivaallista. Mutta olo on hyvä. Ei tosin sovi kaikille. Mulle sopii.

Kohti kuolemaa käy elämän tie. Kuolema tappaa jokaisen ihmisen lopulta riippumatta siitä, kuinka terveellisesti tai epäterveellisesti elää. Ei elämässä säily vahvinkaan yksilö hengissä, sillä viikatemies on täysin armoton, eikä jätä rauhaa yhtäkään ihmisistä.

Ei enää. Kuolema opettaa.

Teidän kommenttinne ovat teoreettisia. Kysykää kuolemansairailta.

Kuolema ei ole ihmisen "loppu", vaan siirtymä toiseen todellisuuteen. Olen oikeastaan aika innoissani tästä asiasta. Nähdään rajan takana palstalaiset.

Ahdistaa ja pelottaa. Olen menettänyt lapseni ja sairastunut itse parantumattomaan syöpään. Elinaikaennustetta ei ole annettu.

Toisaalta, miksi kuolema ei saisi ahdistaa ja pelottaa?

Vierailija kirjoitti:

Teidän kommenttinne ovat teoreettisia. Kysykää kuolemansairailta.

Joo, en vanno etukäteen, etteikö itseäkin saattaisi ahdistaa, jos asia tulee ajankohtaiseksi. Mutta vielä tässä vaiheessa voi lohduttautua sillä, että sekin ahdistus on ohi sitten kun kaikki muukin on ohi.

"tuskasta syntyy taidetta"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistus kuolemasta aaltoilee minussa aika ajoin. Olen haudannut suurimman osan läheisistäni, selvinnyt kipeistä suruista, pitänyt kokemusasiantuntijana puheita kuolemasta sekä surusta, kokenut sen mielenkiintoiseksi, ja sitten sen kaiken myllytykseni jälkeen saatan yhtäkkiä pohtia oman elämäni lyhyyttä. Sitä, mitä on enää jäljellä. Tuntuukin, etten ole sittenkään elänyt tarpeeksi ja olisiko sieltä Kilimanjarolta sittenkin pitänyt laskea pulkalla alas. En ole käynyt siellä, en edes halua, mutta jotenkin niin ajattelen eletystä elämästä. En käsitä, mutta ehkä niillä ahdistuksilla on asiaa sinulle? Niin omalla kohdallani ajattelen, sillä ahdistuskin voi olla energiaa lisäävää ja saada meidät tekemään asioita joita pitäisi tehdä.

Katsoin eilen dokumentin, missä kerrottiin taiteilijoista, jotka kärsivät burnoutista ja ahdistuksesta tekemättömien töiden takia yli s

Olisiko mahdollista kuolla sankarina?

Vähän kuin Tom Cruise viimeinen samurai elokuvassa vai oliko sekin vain turha kuolema? Kuoleekohan palstan mode sankarittarena?

Pelkään jo kuolemaa t. M27

Vainajahenkiin yhteyden ottaminen taitaa olla kiellettyä?

Vierailija kirjoitti:

Teidän kommenttinne ovat teoreettisia. Kysykää kuolemansairailta.

Vierailija kirjoitti:

Teidän kommenttinne ovat teoreettisia. Kysykää kuolemansairailta.

En ole kuolemansairas (tietääkseni). Joten voin vastata vain omiin kokemuksiini pohjautuen. Kuolemaa olen nähnyt jo kakarana. Nuorella iällä jo haudannut erittäin läheisen ihmisen. Tuollainen muuttaa ihmistä. Pysyvästi. Saattaa jopa murtaa ihmisen henkisesti. Ja ihan vinkkinä, et niiltä kuolemansairailtakaan samaa vastausta kaikilta saa. Joku pelkää, toinen ei, kolmatta ei voisi vähempää kiinnostaa koko asia. Kummallista, eikö?

Sinä päivänä kun syntyy niin kello alkaa tikittämään kuolemaa kohti. Onko se lähtö lähellä vai kaukana, sitä ei voi tietää. Ei kuitenkaan läheskään kaikki saa elää sinne asti että kuolee vanhuuteen. Lapsena, siinä 6-7 ikäisenä kun ymmärsin kuoleman olevan lopullista niin silloin sitä eniten pelkäsin. Luulin jopa että jos ja kun illalla nukahdan niin kuolema voi tulla ja viedä. Tuntui että pitäisi pysyä herällään ja 'vartioida' ettei se varkain pääse kimppuun. Nyt olen jo 60+, en pelkää kuolemaa mutta ajoittain tunnen alakuloisuutta tietäessäni etten ehkä ehdi nähdä lastenlasten kasvamista aikuisiksi ja ihan varmasti en heidän mahdollisesti tulevia lapsiaan. Luulen että he joilla on suurikin kuoleman pelko suurimman osan elämästä on se trauma jonka lapsena saa kun ymmärtää mitä kuolema tarkoittaa ja se jääkin elämään tietoisuuden pintaan eikä vaivu sinne alitajuntaan vai minne sen pitäisi kuulua ettei se ole peikkona päälimmäisena elämässä.

Kuolema on reilu jokaista kohtaan. Ei se kattaa ikää ja sosioekonomista asee ja vaikkakin köyhän kuolema on varma. Toisaalta kuolema voi viedä vauvan, vanhuksen kuin keskiäkäisen. Pahin vihollisesikin joutuu sen kohtaamaan, mikä tuntunee miellyttävältä ajatukselta. Mutta miksi viikatemies on mies?