Tuntuu, ettei minusta pidetä

Tätä on aika vaikea purkaa lyhyeksi ja edes jotenkin ymmärrettäväksi tekstiksi, mutta yritän nyt kuitenkin, kun asia on jo vaivannut mua sen verran pitkään.

Olen aina ollut ujo ja huono tutustumaan uusiin ihmisiin ja viimeksi mulla oli kavereita yläasteella, nyt olen 20-vuotias (en tiedä minkä ikäiset tänne kirjoittelee, Demin poistumisen jälkeen en tiedä mikä olisi sopiva keskustelufoorumi tällaiselle opiskelijalle). Mun on vaikea keskustella tai lähinnä ylläpitää keskusteluja, ne vie multa aika paljon energiaa, kun ei tule luonnostaan. Jos mulle puhuu, vastaan kyllä aina ja ystävällisesti, mutta tarvitsen tosi paljon aikaa, että totun vaikkapa uusiin työkavereihin (menee jopa puolivuotta, ehkä enemmänkin) ja uskallan lähteä juttelemaan enemmän. Näin syksyisin kaamosmasennuskin alkaa muistuttaa olemassaolostaan ja se syö energiaa entisestään, joten en kovin usein säteile mitään positiivista energiaa ympärilleni, joka saattaa saada mut vaikuttamaan ehkä tympääntyneeltä. 

Mua vaan inhottaa se millainen olen. Kun menen johonkin paikkaan, jossa on tuttuja/puolituttuja, tuntuu, että ihmisistä tulee vaivautuneita. Siskoni taas on tosi pidetty ja oikeastaan vastakohta musta, se joka puhuu paljon ja on aina niin luontevasti uusienkin ihmisten seurassa. En ole voinut olla hänelle sellainen isosisko, kun olisin halunnut ja se harmittaa mua eniten. Mietin miten musta on tullut tällainen, kun päiväkodissa olen kuulema ollut vielä suorasanainen ja omapäinenkin, leikkinyt kaikkien kanssa jne. vaikka itse en muista sitä ollenkaan, lähinnä muistan, että olin sielläkin usein yksin. Mulla on kyllä nykyäänkin vahvoja mielipiteitä, mutta olen myös avarakatseinen ja avoin oppimaan uutta ja haluankin aina edes yrittää ymmärtää niitäkin ihmisiä joiden kohdalla se on vaikeaa. Oma itseni pystyn olemaan kuitenkin vain kotona ja muualla olenkin se myötäilevä tyyppi joka ei puhu mitään. 

Mulla on huono itsetunto, sen ainakin tiedän ja ehkä se on se syy miksi olen kehittänyt itselleni tällaisen hienon keinon yrittää selviytyä, vaikka niin varmaan rikon itseäni entistä enemmän. Keväisin yleensä pystyn olemaan avoimempi ja välillä tuntuu, että melkein eri ihminen, mutta kun yli puolet vuodesta elää masennusmöykyn keskellä, on hyvin vaikeaa yrittää kehittyä ihmisenä, kun saa pahimmassa vaiheessa taistella itsensä ensin sängystä ylös. Joten lopputulema on, että sen lisäksi, että elän itseinhossa, tuntuu, ettei kukaan muukaan pidä minusta ja nyt vain mietin miten lähtisi ratkomaan tätä ongelmaa, vielä, kun lehdet ei ole tippuneet puista ja valoakin riittää.