Kotiäidin arkea - osa 1: täyttä helv.
Olen alle kolmekymppinen kahden pienen pojan kotiäiti. Pojat ovat 1v8kk ja 5kk. Esikoinen oli todella helppohoitoinen vauva, minkä vuoksi halusimme toisen lapsen mahdollisimman pian. Nyt lastenhoidon helppous on muisto vain; pojalle on tullut uhma ja hän on hyvin temperamenttinen. Hän on vieraskorea ja kyläilyt sujuvat hienosti, mutta päivät ilman ennalta suunniteltua ohjelmaa ovat ihan hirveitä.
Poika lienee " peruskiltti" siinä mielessä, että ei pure, lyö, potki tms fyysistä, ja tykkää pikkuveljestään maailman eniten. Äitiään kohtaan onkin sitten todella vaativa. Aamusta asti hän kitisee, narisee, ulisee. Mikään ei tunnu riittävän, vaikka päivän askareet teen poikien tarpeiden mukaan ja heidän aikataulullaan. Mm. heti herättyämme vaihdan poikien vaipat ja puen vaatteet päälle, jotta pääsevät vapaasti leikkimään siksi aikaa, kun laitan aamupuuron. Sitten vauva ekoille päiväunille, jos nyt sattuu onnistumaan, kun esikoinen ulisee porraskäytävässä, vaikka olen nätisti pyytänyt odottamaan olkkarissa sen aikaa, kun laitan vauvan nukkumaan (tämä vie n. 2 min).
Menisi koko päivä aikaa kuvailla ja kertoa yhden päivän kaikki vastoinkäymiset. Kuopuksen ollessa vastasyntynyt olin pari viikkoa ihan hädissäni ja lopen uupunut, mutta rutiinien synnyttyä meni jonkin aikaa ihan hyvin. Eilen oli parempi päivä, mutta tänään masentaa niin pirusti! Äsken pyykkiä ripustaessa itkin miehelle puhelimeen, että tää on ihan hirveetä enkä jaksa enää päivääkään olla poikien kans kotona.
Vauvaa en halua vielä laittaa hoitoon ja esikoista ei ole varaa laittaa hoitoon niin kauan, kuin olen kotona. Tuntuu, että tie on pystyssä ja ajatus siitä, ettei ole muuta vaihtoehtoa, kuin sietää tätä arkea syksyyn asti --- ARGGGH!!!
Ilmeisesti en siis ole kotiäitityyppiä (onko sellaista?), kun en koe kotona olemista upeana, onnentäyteisenä aikana. Saan säännöllisesti omaa aikaa, jonka käytän kuntoiluun ja vaikka kampaajalla käymiseen. Juuri sunnuntaina oltiin miehen kanssa kahdestaan leffassa ja ravintolassa. Vaikka on siis muutakin elämää, en tahdo _millään_ kestää yksin lasten kanssa kotona. Miesraukka yrittää lohduttaa ja keksiä apuja, mutta minkäs tälle mahtaa. :((
Onko muita, jotka jakavat tällaisia tunteita? Voitaisiin tehdä viikkopino, johon jokainen väsynyt/stressaantunut/ahdistunut/kyllästynyt/... kotiäiti saisi käydä vaikka vain parillakin sanalla ilmoittamassa, että nyt ottaa päähän! Ei lytättäisi väsynyttä eikä arvosteltaisi ketään eikä syyllistettäisi, vaan jokainen saisi vapaasti olla välillä muka huono äiti tai mitä tahansa. Olen lukenut noita taaperopuolen pinoja, mutta miten ihmeessä kaikilla muilla tuntuu elämä olevan NIIN ihanaa, kun lapset kasvavat hienosti ja ovat muutenkin NIIN eteviä ja äidit tehokkaita ylisuorittajia?
Eli pino pystyyn; nyt saa olla rehellinen! Ja kyllä sekaan saa kirjoittaa ne iloisetkin hetket, piristävät sitten meitä muita. :)
Mitenkäs teidän muiden päivä on sujunut? Mukaan vaan!
Ulpunen & pojat
Kommentit (40)
..isäntä soitti vartti sitten että on lähdössä raksalta, kun pyysin että tulisi ennen seiskaa kotia että ehtisin käydä (vaate)kaupassa vähän tuulettumassa kuopuksen kanssa. " No, tuun kotiin jos tahdot" keskustelu eteni ja rivien välistä oli luettavissa että " tulee kyllä mutta raksa ei etene jos tulen nyt kotiin" . Eli koen että mieheni syyllistää minua raksastakin. Itse kun toivon vähän pääseväni irti jatkuvasti tappelevista kahdesta vanhemmasta lapsesta, toki tietäen sen etttei se raksa etene kun mies ei ole siellä...
V**u kun ottaa päähän. Isäntä " uhrautuu" tulemalla aikaisemmin kotiin naisten päivän kunniaksi - niin raksalla ollut aamusta asti. On siis isyyslomalla :o
Ketjun viimeisestä viestistä on jo pari kuukautta aikaa, joten olisi kiva tietää onko teidän arki yhtään helpottunut?
Minun täytyy valitettavasti sanoa, että täällä ei ole helpottanut. Tuossa huhti-toukokuun vaihteessa kevään koittaessa oli hetken aikaa helpompaa. Ulkoilu oli mukavampaa kun ei tarvinnut enää pukea kamalasti päälle ja päivät olivat valoisampia.
Mutta nyt on taas n. kuukauden ajan ollut ihan kamalaa, tuntuu, että sekoan ihan just. Esikoisellamme on sairautta ja on jouduttu olemaan jonkin verran kotona. Hän oli aiemmin hoidossa 3 päivää viikossa, mutta jouduin ottamaan hänet kotiin. Ja esikoisen ja taaperon riehuessa täällä sisällä mun pinna kiristyy ja sitten tulee huudettua:(.
Meillä ONNEKSi on helpotusta kohta tiedossa kun muutamme rakentamaamme taloon parin viikon päästä. Vaikka siellä riittää töitä vielä hamaan tulevaisuuteen, olemme sentään sitten kaikki saman katon alla ja tämä minun vuoden kestänyt yksinhuoltajuus päättyy viimeinkin. Ja pääsen aloittamaan vaikka jonkin harrastuksenkin. Mutta vaikka helpotusta on jo noin lähellä luvassa, ovat nämä viimeiset viikot ja nyt enää päivät, yhtä tervanjuontia. En todellakaan ole kotiäitityyppiä. Olenkin lähdössä töihin vuoden vaihteessa, joten enää puoli vuotta jäljellä. Välillä ajattelen, että kasvaisipa nämä lapset äkkiä itsenäisemmiksi eivätkä olisi koko ajan kimpussani. Saapa nähdä toivonko sitten taas tuota.
Toivottavasti teillä muilla menee jo vähän paremmin. Toivottavasti meilläkin pian.
Lämmintä kesää!
Meillä lapset on 3v9kk, 1v7kk ja 2,5 kk ja tämä on yhtä helvettiä.
Meillä siis myös rakennetaan omaa taloa ja tämä talvi on elämäni kurjin. Jos olisin tämän tiennyt kun aloimme rakentamaan, niin enpä tiedä olisinko halunnut enää. Onko tämä sen talon arvoista:(.
Perhe-elämää ei ole, minä ja myös mies ollaan kireinä kuin viulun kielet jatkuvasta kiireestä ja aikapulasta. Minä en jaksa enkä pystykään leikkimään vanhempien lasten kanssa kun vauvaa pitää kannella kaiken päivää, illoista puhumattakaan. Mulla on hermot kireellä kun en pääse juuri mihinkään ja tämä lasten kanssa kotona oleminen on puuduttavaa, vaikka ulkoillaan melkein päivittäin. Aamupäivät puistossa ovatkin siis päiväni kohokohtia.
Miehelle sitten puran tätä paskaa fiilistäni ja hän tuntee sitten syyllisyyttä raksalla olosta. Mutta sanoo myös, että talo ei valmistu ikinä jos hän on poissa sieltä.
Tuntuu, että tämä kolmannen lapsen äitiysloma menee ihan pieleen tämän jatkuvan yksinäisyyden takia. Lapsetkin kärsivät pinna kireällä olevista vanhemmista. Esikoinen pyytää usein, että lähdettäisiin uimahalliin, mutta kuka sinne ehtii. Ei kukaan. Kukaan lapsista ei saa jakamatonta huomiota.
Koti on tosiaan kuin kaatopaikka, lehtiä, leluja, vaatteita ja tiskejä on joka paikka täynnä. En ehdi kuin sammuttelemaan tulipaloja, kunnon siivouksesta voin vain " haaveilla" . Itseäni tämä epäjärjestys ahdistaa suunnattomasti vaikka vähän olen oppinut sitä sietämäänkin.
Kaipa tämä joskus helpottaa, mutta ei tämä elämä nyt ole kovinkaan onnellista tällä hetkellä:(.
Meillä mies on vuorotyössä ja hoitaa arkipäivinä omina vapaapäivinään lapsia kun minä olen töissä. Tämä on ollut todella hyvä järjestely kaikkien kannalta.
Tuttavapiiristäni moni käy samalla tavalla töissä, esim. sairaanhoitaja tai kaupan kassa.
Kyllä tämä antaa jaksamista arkeen ja tuo potkua kotielämäänkin. Päiväkotiin en vielä 1-vuotiasta laittaisi, mutta oman isän kanssa on hyvä olla. Tällä en halua tuomita ja arvostella ketään, joka laittaa lapsensa hoitoon 1-vuotiaana, jokaisella on omat syynsä ja tilanteensa. Mutta tämä järjestely toimii meillä paremmin kuin hyvin. Suosittelen lämpimästi!
Meilläkin tunnelmat olivat viime syksynä samanlaiset kuin Jonna ja pojalla ja Zetarinilla. Tosin ei rakenneta uutta taloa vaan korjataan vanhaa, eli urakoita ei sikäli voi vertailla, ymmärrän kyllä että uudisrakennuksella työtä riittää vielä paljon enemmän. MUTTA perusongemaan: syksyllä minäkin uuvuin, kun mies remontoi tiiviisti aina töiden jälkeen ja vapaa-ajalla. Nostettiin sitten aikamme kärvistettyämme kissa pöydälle, ja sovittiin tiiviistä työtahdista tietyksi ajaksi, jonka aikana mies tosiaan tekee niitä hommia ja minä pidän suuni kiinni ja hoidan lapset. Ja sitten relattiin. Ehkä viikonloppu, ehkä vain päivä. Pointtini on se, että kun jaksottaa elämää, niin jaksaa paremmin. Kun saa siis sille ukolle päähän että tee nyt tiiviisti näitä hommia vaikka kuukauden, niin sitten ollaan kuin Ellun kanat pari päivää. Auttoi ainakin minun jaksamistani - ja auttaa edelleen, kun tiukoissa paikoissa tiesi, että lähitulevaisuudessa helpottaa ainakin vähäksi aikaa.
Kotona 4,5 vuotiaan ja ihan pienen vauvan kanssa. Hermot menee kokoajan isompaan lapseen, päivät on yhtä riitelyä ja huutoa, välillä tuntuu että inhoan omaa lastani. Vauvalle tulee varmaan jotain traumoja jatkuvasta huudon kuuntelemisesta. Päivähoitotilanne niin huono täällä etten saa lasta osapäivähoitoonkaan. Isompi ei vielä ilmeisesti sopeutunut vauvaan ja itsellä varmaankin hormonit heittelee, mutta sen sanon että INHOAN tällä hetkellä kotiäitinä oloa sydämeni pohjasta. Tiedän kyllä että pitäisi olla onnellinen terveistä lapsista jne...., mutta minä en todellakaan osaa tästä helvetistä nauttia.
Meillä kolme lasta 7v, 4vv ja 1v. Viime kesä oli
ihan kamala kuin alku syksykin. Minä huusin ja kiukkusin
kun mikään ei suju. Meillä lapset olivat kotona. Esikoinen
aloitti koulun mutta se vasta tympikin. Piti viedä ja tuoda
ei suostunut syksyllä mihinkään itse. Kolmen kanssa aamulla
kohti koulua n. 7,30 aamulla eikä naurattanut yhtään =(
Mies vuorotöissä ja opiskelee joten välillä apua tarjolla
vähemmän ja välillä enemmän. Meilläkin on tuhat ja
sata juttua kesken. EI KETÄÄN AUTTAMASSA joten
olen haudannut remontti jutut (aloitin kyllä mutta nyt
odottavat aikaa parempaa) kamalaa kun koti on ihan
sekaisin. Mutta voimat eivät riitä tekemiseen.
Imetän viellä " vauvaa" ja hormoonit taitavat tehdä
meikäläisestä hirviän (hirviön).
Nyt vuoden vaihteesta on arki alkanut sujua. Koululainen
tulee ja menee itsekseen, ihanaa =D Keskimmäinen on aloittanut
kerhon 1krt/vko. Olemme raahautuneet väkisin ihmisten
ilmoille ja tämä on auttanut jonkin verran omaan
jaksamiseen. Omaa aikaa edelleen kaipaan ja välillä
saankin KÄYDÄ KAUPASSA ILMAN LAPSIA, heh...
Mutta kyllä tämä kotiäidin arki on väillä todella puuduttaa.
Meillä viellä naapurissa asuu valittaja joten kun huudan
ja olen väsynyt niin hän viellä heittää vettä kiukaalle
ja syyllistää milloin mistäkin, huoh... On jopa tehnyt
meistä perättömiä ilmoituksia muutamalle taholle joita
olen sitten joutunut selvittelemään, ärsyttävää =(
Viime syksynä ajattelin ihan samoin kuin eräs äiti
tässä ketjussa " tämä on yhtä HELVETTIÄ" mutta
nyt jotenkin kevät keikkuen tulevi ja valoa meille
antavii joten ehkä tämä tästä....
Meidän vauva on viime kerrasta kasvanut jo 10-kuiseksi taaperoksi. Hän on hyvin tyytyväinen vesseli; syö reippaasti, nukkuu liki 12 h yössä eikä muutenkaan vaadi mitään erityisiä hoitotoimenpiteitä (ei allergioita tms). Isoveli (2v1kk) sen sijaan sai tämän kotiäidin taas linjoille hakemaan vertaistukea.
Isän palattua kesälomalta töihin uhma äitiä kohtaan on ajoittan aivan hirveä, poika huutaa räkä poskella milloin mitäkin asiaa ja lopulta pissii kostoksi (?) housuun, jos käsken jäähylle rauhoittumaan. Poika vaatii koko ajan juttuseuraa ja " touhukaveria" , yhtäkkiä ei tunnu osaavan tehdä mitään itsekseen. Tähän saakka esikoinen ei ole ollut moksiskaan pikkuveljestä, mutta nyt tönitään ja tuupitaan pientä, joka on vasta oppinut seisomaan. Ajellaan pikkuautolla veljen pään päältä edestakaisin ja olen jopa yllättänyt esikon ratsastamasta pikkuveljen selässä lattialla. Siis ARGGGH!!! Ja sitten jos torut, niin nauretaan päin naamaa.
Tämä aamupäivä oli siis........... painajaista. Ulos en jaksanut poikia pakata, kun satoi, ja sisällä meno yltyi hirveäksi. Lopulta huusin esikoiselle täyttä kurkkua, kävin vetämässä henkeä ja pakkasin pojat autoon. Käytiin sit heittämässä tunnin ajolenkki, jotta pieni sai nukuttua ja isoveli rauhoittua. Illalla tuntui, ettei poikien isäkään saanut kuria pidettyä ja huutamiseksihan se taas meni. Taas piti äiteen itkeä tirauttaa, että tällastako tää meidän elämä on. Minä siis vihaan huutamista ja silti lankean siihen jatkuvasti!!!!
Lopputuloksena olen tässä illan mittaan pohdiskellut, että pitäiskö luovuttaa kotiäitiyden suhteen ja palata työelämään syksyllä. :( Kuopuksen kanssa pärjäisin mainiosti kotona, hän on ihana pikku aurinko, mutta esikon kanssa on niin rankkaa, että jokainen uusi päivä hirvittää jo edellisenä iltana. Hänen kanssaan joka hetki on yhtä vuoristorataa pusuttelusta huutamiseen ja taas pusutteluun. Rakastan toki molempia poikiani maailman eniten, niin että sydämeen sattuu, mutta jotkut vaiheet lapsen elämässä vaan tuntuu liian rankoilta jopa omalle äidille. Tuntuu, että miten sitä oikein kestäisi vielä vuoden kotona, jos pienemmästä tulee yhtä lujaluontoinen kuin isoveljestään. Sekin hirvittää, että moni mammakaveri on palaamassa elokuussa töihin ja kyläpaikat vähenevät radikaalisti.
Millaisia tunnelmia teillä muilla on?
Vaihteeksi epätoivoinen Ulpunen, vaikka välillä oli jo helpompaa :o)
Olen ollut 6v nyt kotona.Silloin aluksi 2 ensimmäisen lapsen ollessa pieniä, kuten sinulla tuntemukset olivat aika samat.Ikäeroa ensimmäisillä 1v4kk ja samat uhmis yms. jutut. Sitten huomasin, että jos olisin töissä niin ei olisi sekään helppoa ja ihanaa.Tuon ikäiset lapset itkeskelevät usein öisin ja roikkuvat illat vanhemmissaan jne.Kävin sitä kokeilemassa ja kotona olo oli sittenkin helpompaa.Se helpottaa kun lapset kasvavat.
Niinpä, nyt taitaa olla aika hakea hoitopaikkaa noille kahdelle nuorimmallekin. Esikoinenhan on ollut osa-aika hoidossa äitiyslomani ajan. Nyt tosin kesän on ollut kotona ja täytyy myöntää, että ihanaa (kamala sanoa noin), että hoitopäivät alkavat nyt elokuussa.
Ollaan päästy muuttamaan uuteen kotiin ja ollaan onneksi koko perhe saman katon alla ja elämä helpotti huomattavasti siltä osin. Ja on ihana laittaa uutta kotiakin, hitaasti mutta kuitenkin.
Miehellä oli vain kaksi viikkoa kesälomaa, joten arki kolmen lapsen kanssa on ollut kyllä välillä aika väsyttävää. Esikoinen ja taapero kinaavat ihan jatkuvasti ja mitään ei uskota. Odotankin innolla, että esikoinen pääsee hoitopaikalle purkamaan ylimääräistä energiaa ja tekemään kivoja juttuja samanikäisten kavereiden kanssa ja itse pääsen ehkä hieman helpommalla noina päivinä kahden lapsen kanssa.
Työhön palaan melko todennäköisesti tammikuussa. Alkaa tämä kotiäitiys riittää meikäläiselle. Kun ei minusta mitään pullantuoksuista kodinhengetärtäkään ikinä tullut. Kotona olen ollut nyt reilu 2 vuotta ja kaksi lasta on sinä aikana syntynyt. Alan kaivata jo aikuisten juttuja.
Vauvat ovat ihania, mutta oi miksi lapsen elämästä (ja sen myötä vanhempien) tulee NIIIIIN vaikeaa kun lähestytään kahta vuotta. Huoh.
Piti vaihtaa nikkiä kun muutettiin enkä muistanut enää salasanaa.
Olin aamulla todella väsynyt ja olisin halunut nukkua kun esikoinen tuli huutamaan korvan juureen.. Päätin tulla tänne katsomaan, että jos saisi vertaistukea ja ihanaa oli lukea tämä ketju!!! Kiitos kaikille kirjoittajille, juuri tätä tarvitsin tänä aamuna.
Meillä esikoinen 2 v 3 kk on kanssa kovan uhman kourissa ja olen jotenkin älyttömän " pettynyt" hänen käytökseensä sekä omaani :-(
Tyttö on oikea energiapakkaus ja koko ajan pitäisi tapahtua ja kun kaikki ei mene oman mielen mukaan, alkaa huuto ja kiukku. Sitten itseltä palaa pinna ja tulee huudettua (vaikka niin päätin, että minä en huuda lapsilleni ja hah hah, tässä sitä ollaan). Jotenkin naivisti kuvittelin, että minä sitten olen hyvä äiti ja keskustelen lasteni kanssa asioista ja he tottelevat kun selitän heille asioita. Juupa. Missähän iässä tämä on mahdollista (18-vuotiaana?). Ehkä minulla oli vähän turhan ruusuinen kuva tästä äitiydestä (vaikka siskollani vielä villimmät 2 poikaa, joten olen sitä arkea nähnyt) ja itsestäni äitinä. Luulin olevani pitkäpinnainen äiti, joka jaksaa ja jaksaa ja kun en sitä olekaan niin olen aika pettynyt itseeni. Olen myöskin pettynyt lapseeni, sillä kuvittelin, että minun lapseni olisi jotenkin hyväkäytöksesempi kuin lapset yleensä. Tai en siis tietoisesti ajatellut, mutta kun pettymys hänen käytökseensä on ollut niin suuri, niin jotain sellaista siinä täytyy olla takana. Hän oli kuitenkin vauvasta asti helppo ja hyväntuulinen lapsi, niin ero siihen on niin valtava.
Vauva, 2 kk, sen sijaan on todella helppo! Nukkuu ja syö hyvin ja on tyytyväinen. Tulen sitten 2 vuoden päästä tilittämään kun hänellä on uhma ;-)))
Vauvaa kohtaan 2 vuotias on onneksi ystävällinen, mutta ei heitä kyllä uskalla jättää yhtään kahdestaan, koska esikoisen hellyydenosoitukset ovat turhan voimallisia.
Kiitos, että sain tilittää!!!!!!!!!!! Helpotti jo nyt.
Niin ja
tämän ketjun ylösnostosta!!!!
Saa edes vähän lohtua toisten kurjuudesta ; )
Itse olen myös kotona lasten kanssa (pojat 5 vee ja puolitoista) ja välistä puuduttaa aika rankasti. Onneksi ei ole enää aivan pientä vauvaa kainalossa... Muistan tuon vauva-ajan kanssa tosi raskaana, sillä olin kahden lapsen kanssa tosi paljon yksin. Mies töiden vuoksi paljon poissa ja kun niitä kuuluisia tukiverkon osasia uudella paikkakunnalla ei ole. Usea päivä meni mm. niin etten käynyt ollenkaan lasten kanssa ulkona, kun olin niin väsynyt. Isompi katseli lasten ohjelmia ja leikki yksin! Ja sitten, jos jotain kysyi, niin saatoin vain huutaa ja itkeä. Onneksi tämä vaihe on mennyt jo ohi!!!!
Tämän kerron sen vuoksi, että kun se pienin kasvaa, niin ainakin meillä helpottui. Olen enemmän oma itseni ja jaksan lasten kanssa puuhaillakin vaikkas mitä. Tosin edelleen huonoja päiviä on paljonkin, mutta harvemmin esim. kiukuttelen lapsilleni.
Olikos täällä muita, jotka hoitavat suurimman osaksi arjen yksin, vaikka mies on mukana kuvioissa? Meillä nytkin mies kaksi viikkoa poissa ja sanoinkin juuri hänelle puhelimessa, että hullu päivä, sillä en ole jutellut kenenkään toisen aikuisen kanssa : (
Sadepäivänä ulkona ei ole muita : ( ja ei tässä lapsiperheitä oikein olekaan.
Jaksamisia kaikille!
Vihdoin keskusteluketju johon minäkin kuulun! Lyhyt esittäytyminen: olen siis 3-kymppinen kahden pojan äiti ( pian 2v ja 1v.), ja viimeiset kaksi vuotta on ollut aikamoista tuskaa elämässä. En tiennytkään, että rauhallisesta ihmisestä voi tulla tälläinen väsähtänyt raivotar. Meillä molemmat muksut on on sairastelukierteessä olleet alusta asti ja yhä vaan valvotaan yöt ja päivät. Kaksivuotiaalla on myös tuota ihanaa uhmista, hui.Välillä tuntuu, että täällä neljän seinän sisällä pimahtaa! Yritän toki olla myös aktiivinen äiti joka vie lapset ulkoilemaan ja kokemaan uutta...aina se ei onnistu....
Olisiko täällä ketään yksinäistä kotiäitiä joka kaipaisi ystävää? Olen kuitenkin ihan mukava (kai?) ja empaattinen ihminen Pohjois-Hesasta, läheltä Vantaan rajaa. Olisi ihanaa jakaa lapsiarkea toisen yhtä väsyneen kanssa!!
Hortensia,
harmitus, kun asut minun näkökulmasta kaukana...itse asun poikien kanssa Kirkkonummella. Uudet ystävät olisivat tervetulleita tännekin, mutta toivottavasti sinäkin löydät jonkun. Itse tapasin vanhemman pojan kerhon kautta ystävän : ) Aikaa tähän kuitenkin meni puolitoista vuotta, joten ei aina uusien tuttavuuksien löytäminen ole helppoa.
Jaksamista arkeesi!
Täälläkin vähän väsähtänyt 29-vuotias äiti Viikistä (eli aika lähellä varmaan Hortensiaa, jos haluat ottaa yhteyttä!! piadlvw@gmail.com). Minulla on siis yksi lapsi, 9 kk vanha tyttö, ja meillä on ollut alusta saakka ongelmia. Synnytys oli rankka, vauvalla maito allergia, imetys ei tominut, jouduttiin fysikaaliseen vauvan jäykkyyden takia, jatkuvaa itkua, minulla tulehduksia jotka vaativat kuukauden antibiootit yms ja niistä sitten tuli muita vaivoja, loppujen lopuksi kaikki johti masennukseen, ja menetin oikeastaan sen koko ihan pikku vauva ajan siihen. Lääkkeiden tultua voin paljon paremmin ja kaikki onkin sujunut päällisin puolin hyvin. Tyttö on iloinen, mutta vaativa! Nyt varsinkin tuntuu että mitä ajattelin päätettyäni jäädä vielä kotiin! Vierastusta, flunssaa, jatkuvaa kitinää ja natinaa, syliin, ei syliin. Ainoastaan on onnellinen jos kävelen ulkona rattaiden kanssa. Sisällä ei viihdy enää yhtään, en saa siis juuri mitään kotitöitä hoidettua. Nyt kun vielä alkaa hoitovapaa, niin rahatilanne kiristyy entisestään ja tuntuu ettei näitäkään laskuja saada maksettua! En tiedä miten tästä kukaan voi selvitä!
Mies on kyllä ihana ja auttaa tosi paljon kotona, mutta ei meillä sitten paljon muuta yhteistä elämää olekaan. Nyt kun ei ole rahaakaan, niin ei tee mieli edes lähteä ulos mihinkään. AIka raskasta tää on ja olemmekin päättäneet että enempää lapsia ei tule seuraavaan 4-5 vuoteen!
No joo, tässä nyt tätä valitusta kaikille.
Oikein rauhallista viikonloppua kuitenkin kaikille!
( Mähän kuulostan ihan siltä Nalle puhin Ihaalta!)
Meillä myös " ihana" 2,5v uhmis poika, 1v kuopus ja 6v esikoinen. Joten tämä ketju sisältää paljon sellaista mikä on tullut niin kovin tutuksi itsellekin. Tällä hetkellä on vähän parempi vaihe meillä kotona menossa, kun esikoinen aloitti eskarin, jäi tappelukaveri uhmikselta ja 1-vuotiaan kanssa ovat alkaneet leikkiä aika kivasti nyt päivisin. Hulinaa on ja tuota ei-usko-mitään taistelua, mutta ollaan selvitty nyt ihan hyvin. Osaksi siksi kun puuduttava kesä on takana ja syksy toi kansalaisopiston harrastuksen äidille, kerhot pojille ja juuri tuon eskarin esikolle. Ihmeesti sitä kautta neljän seinän ahdistus on poistumassa! Jaksan ja voin paljon paremmin näin syksyn ja talven tullen! Pukea saa noita pieniä, mutta sosiaalinen elämä on voimissaan enemmän ja harrasteet sekä itsellä että lapsilla auttavat arjessa tosi tosi paljon. Tietysti on myös helpottanut elämää se että nuorin on nyt vauvaiän juuri ohittanut, toisaalta haikeaa mutta toisaalta todella ihanaa. Ehkä pikku hiljaa saa enemmän nukuttuakin öisin ja se auttaa myös päivien kanssa.
Tsemppiä kaikille ketjulaisille, toivottavasti syksy tuo helpomman ja onnellisemman kotiäitiysarjen kaikille meille!
Ja jos neljä seinää ja tää arki täällä kotona lasten kanssa alkaa ahdistaa niin eikun viestiä tänne, kohtalotovereita takuuvarmasti kyllä löytyy ja kirjoittaminen ON hyvää terapiaa sekin!!!:)
Aamulla kuoli toinen neitsikka.
Kissa oli pissannut liikuntapussiin, ei kyllä ole ennen sisälle pissinyt.
Esikoisella ei ollut tarpeeksi bussirahaa kotimatkaan, piti herättää anoppi ja sopia että poika menee koulusta sinne ja haetaan iltapäivällä.
Toinen kaksosista myöhästyi taksista eikä mennyt kouluun ollenkaan.
Kuopuksella alkaa uhmaikä ja huutaa ihan kaikesta mitä ei saa, kuten tusseista, kolmannesta kiivistä jaka pitäisis saada kuoria itse, dvd levyistä jota äiti ei anna hajoittaa jne.Toisiks vanhimman pojan koulukaverilla on tänään synttärit ja mulla ei todellakaan olis varaa ostaa mitään ylimääräistä just nyt.
JA sitten tämä siivo! Tiedän että lapsiperheissä ei ole ikinä ihan siistiä mutta§ hermot menee kun on sekaista.
Maanantaina alkaa kylppäriremontti eikä suihkua ja pesukonetta saa käyttää 5 viikkoon :O
*huoh* kyllä helpotti :D
Ihanaa kun tänne kirjoitellaan just sitä oikeaa tunnetta, ei hienostella omaa oloa!
Itselläni on 2v1kk ikäinen tyttö ja 1v poika. kolmas syntyy marrraskuun lopulla ja rankkaa on täälläkin.
Mies lopettelee kesätöitään ja aloittelee koulua, itse kotona lasten kanssa.
Tiukkaa on rahallisestikin jos henkisestikin :(
Tosin viimisen kuukauden ajan olen kovasti nautttinut kotielämästä. Edellinen vuosi olikin yhtä tuskaa.
Sain pojan syntymän jälkeen synnytysmasennuksen ja siitä toipuminen vei aikaa, oikeastaan koko pojan vauva-aika hukkui siihen.
Pari kuukautta sitten aloin kaipaamaan töihin, kunnes oltais saatu lastenhoitopaikka päiväkodista jonne en ikinä lapsiani veisi(ränsistynyt ja varmasti kaupungin huonoin paikka). Siispä sain siitä voimaa ammennettua ja ajattelin että " vaikka kotona onkin raskasta ja lapsille paljon joudun hermojani menettääkkin yritän silti vielä ammentaa kaiken mitä pystyn ja jaksan voimaksi" ja niimpä sitä ollaan taas pari kuukautta eletty muksut kotona itellä hoidossa!:)
Ihanaa kun on seesteinen vaihe elämässä, mustaa aikakautta eletttiinkin se pari vuotta melkein. Muutaman kuukauden päästä syntyy kolmas ja sitten onkin taasen voimien puristus edessä, tosin ei pelota sillä tuntuu ettei se voi enää pahempaa olla kuin mitä on läpikäynyt. (väsymystä, masennusta, itkua ja öisiä valvomisia itsensä tai lapsien vuoksi).
Ihanaa kuulla että ne joilla on ollut vaikeaa on alkanut jo vähän helpottamaan ja suuret voima halit niille joilla meinaa sanan varsinaisessa merkityksessä PÄÄ HALJETA!! Kannatttaa kokeilla kaikkea päiväkirjasta MLL:n kerhoihin, ulkoilusta piirtämiseen. Ja kannattaa YRITTÄÄ täysillä hommata itselle ainakin kerran viikossa hetki omaa aikaa, kuluttaa sen jossai mieleisessä harrastuksessa esim. liikunnan parissa jos on voimia, se piristää. Tai ostamalla lehti ja karkkia ja istahtaa mussuttamaan ja lukemaan johonki puiston penkille!!
Tekstistä päätellen minulla on tänään hyvä päivä :=) Kiva huomata se itsekin, mutta pitää poiketa tänne raivokohtauksen saattelemanakin....mahdollisesti jo tänään, jota en kyllläkään toivo!
Hattuja nostellen Catry
Mulla on 3 lasta, 5v, 2v ja 3vkoa. Vauvan synnyttyä oli pari vkoa tosi leppoisaa aikaa kun isommat oli hoidossa mutta nyt kun ovat kaikki kotona niin..ääk...! Aina on joku pyytämässä jotain ja itse väsyneenä (yösyötöistä) tulee hermostuttua pienestäkin. Esikoisen huonona päivänä hän vonkaa, marisee ja vonkuu koko ajan jotain. Kuopuksen uhma iskee päälle " kuulemattomuutena" ja veljen läpsimisenä. Ja entäs sitten kun isommat keksivät konnuuksia kun imetän vauvaa..
Koti on sotkuinen ja tuhat asiaa listalla mitä pitää tehdä. Eikä tätä helpota yhtään se, että mies tekee pitkää päivää töissä. Tämän lisäksi viettää illat raksalla.
Olen ohjelmoinut meille ohjelmaa, aamupäivät menee ihan kivasti kun on aina jotain tekemistä (lähdöt on sitten eri juttu). Päiväunien jälkeen onkin sitten ikävämpää aikaa..
Kai tää tästä..?