Kotiäidin arkea - osa 1: täyttä helv.
Olen alle kolmekymppinen kahden pienen pojan kotiäiti. Pojat ovat 1v8kk ja 5kk. Esikoinen oli todella helppohoitoinen vauva, minkä vuoksi halusimme toisen lapsen mahdollisimman pian. Nyt lastenhoidon helppous on muisto vain; pojalle on tullut uhma ja hän on hyvin temperamenttinen. Hän on vieraskorea ja kyläilyt sujuvat hienosti, mutta päivät ilman ennalta suunniteltua ohjelmaa ovat ihan hirveitä.
Poika lienee " peruskiltti" siinä mielessä, että ei pure, lyö, potki tms fyysistä, ja tykkää pikkuveljestään maailman eniten. Äitiään kohtaan onkin sitten todella vaativa. Aamusta asti hän kitisee, narisee, ulisee. Mikään ei tunnu riittävän, vaikka päivän askareet teen poikien tarpeiden mukaan ja heidän aikataulullaan. Mm. heti herättyämme vaihdan poikien vaipat ja puen vaatteet päälle, jotta pääsevät vapaasti leikkimään siksi aikaa, kun laitan aamupuuron. Sitten vauva ekoille päiväunille, jos nyt sattuu onnistumaan, kun esikoinen ulisee porraskäytävässä, vaikka olen nätisti pyytänyt odottamaan olkkarissa sen aikaa, kun laitan vauvan nukkumaan (tämä vie n. 2 min).
Menisi koko päivä aikaa kuvailla ja kertoa yhden päivän kaikki vastoinkäymiset. Kuopuksen ollessa vastasyntynyt olin pari viikkoa ihan hädissäni ja lopen uupunut, mutta rutiinien synnyttyä meni jonkin aikaa ihan hyvin. Eilen oli parempi päivä, mutta tänään masentaa niin pirusti! Äsken pyykkiä ripustaessa itkin miehelle puhelimeen, että tää on ihan hirveetä enkä jaksa enää päivääkään olla poikien kans kotona.
Vauvaa en halua vielä laittaa hoitoon ja esikoista ei ole varaa laittaa hoitoon niin kauan, kuin olen kotona. Tuntuu, että tie on pystyssä ja ajatus siitä, ettei ole muuta vaihtoehtoa, kuin sietää tätä arkea syksyyn asti --- ARGGGH!!!
Ilmeisesti en siis ole kotiäitityyppiä (onko sellaista?), kun en koe kotona olemista upeana, onnentäyteisenä aikana. Saan säännöllisesti omaa aikaa, jonka käytän kuntoiluun ja vaikka kampaajalla käymiseen. Juuri sunnuntaina oltiin miehen kanssa kahdestaan leffassa ja ravintolassa. Vaikka on siis muutakin elämää, en tahdo _millään_ kestää yksin lasten kanssa kotona. Miesraukka yrittää lohduttaa ja keksiä apuja, mutta minkäs tälle mahtaa. :((
Onko muita, jotka jakavat tällaisia tunteita? Voitaisiin tehdä viikkopino, johon jokainen väsynyt/stressaantunut/ahdistunut/kyllästynyt/... kotiäiti saisi käydä vaikka vain parillakin sanalla ilmoittamassa, että nyt ottaa päähän! Ei lytättäisi väsynyttä eikä arvosteltaisi ketään eikä syyllistettäisi, vaan jokainen saisi vapaasti olla välillä muka huono äiti tai mitä tahansa. Olen lukenut noita taaperopuolen pinoja, mutta miten ihmeessä kaikilla muilla tuntuu elämä olevan NIIN ihanaa, kun lapset kasvavat hienosti ja ovat muutenkin NIIN eteviä ja äidit tehokkaita ylisuorittajia?
Eli pino pystyyn; nyt saa olla rehellinen! Ja kyllä sekaan saa kirjoittaa ne iloisetkin hetket, piristävät sitten meitä muita. :)
Mitenkäs teidän muiden päivä on sujunut? Mukaan vaan!
Ulpunen & pojat
Kommentit (40)
Tuommoista se tosiaan välillä on, ja joskus on kausia että on koko ajan. Just tuo jatkuva kitinä ja ulina käy voimille! Tänäänkin kun ulkoilimme kahden nuorimmaisen kanssa potkukelkoilla molemmat ulisivat ja valittivat vaikka yritin mitä keksiä : tyyliin katsokaa nyt tulee traktori ja kohta tulee rakennustyömaan kohta, onkohan siellä kaivuri hommissa ja vaikka mitä... Isompi ulisi että ei jaksa ottaa askeltakaan ja pienempi huusi ja itki kyydissäni, että mennään kovaa eikä näin hiljaa! Toisen mielestä mentiin siis liian kovaa ja toisen mielestä liian hitaasti! Ole siinä sitten!
Aikani yritin kiinnittää huomiota muihin asioihin ja kannustaa etenemään kotia kohti, mutta kun mikään ei auttanut sitten vain mentiin kuin junat eteenpäin ja lapset säestivät ulinakuorona, jee!
Taas tuli vähän mieleen työelämän hyvät puolet...
Mutta tohon kotiäitiangstiin auttaa mun mielestä parhaiten jos saa kutsuttua jonkun tosen äidin vaikka kahville omien lastensa kanssa niin saa vähän puhua aikuisten juttuja. Tai jos ketään ei saa kylään niin sitten päiväunien aikana erilaiset nettikeskustelut virkistää tai soitto jollekin kaverille.
Lapset vaan niin harvoin on kiitollisia tai osaa arvostaa vaikka me äipät kuinka yritämme ihan täpöllä ja kaikkemme ja koetamme tehdä parhaamme. Ei voi mitään! Täytyy yrittää itse kehua itseään: kylläpä nyt selvisinkin hienosti, ei mennyt pinna koko reissulla ja taas jaksoin tehdä hyvää (omasta mielestä, ei lasten) ruokaa jne. ;-)))
Koeta jaksaa! Se helpottaa kun tietää, että muilla äideillä on enemmän ja vähemmän samanlaista ja välillä ottaa tosissaan päähän!
Terkuin
Martti-Leena
Välillä ketuttaa, masentaa,särkee päätä, väsyttää.... tekisi mieli huutaa julki koko maailmalle ettei jaksa.
Itse yritän vaalia parisuhdettani ja purkaa turhaumat muuten kuin riehumalla miehelleni. Mies on vaativassa työssä, tekee pitkiä päiviä ja yrittää parhaansa perheen eteen. Hyvin onnistuukin. Hänkin on väsynyt, turhautunut, kettuuntunut jne. Eihän siellä työpaikallakaan aina niin auvoista ole. Sotatilahan siitä syntyisi jos alkaisimme taakkojamme toisillemme kaataa.
Miksi siis kumpikaan kaataisi taakkansa toiselle kannettavaksi. Otimmepa äskettäin vapaata kaikesta vuorokaudeksi. Lapsi sukulaisiin, hotellihuone kaupungista ja teatteriin. Olipa ihana ilta!
Rutiinit auttavat pienten kanssa paljon, mutta niiden rikkominenkin voi piristää! Eväät reppuun ja retkelle esim eläintarhaan, lähimetsään tms. Oikealla vaatetuksella vauvakin voi olla mukana koko päivän vaunuineen/ahkioineen.
U
Meillä oli elämä suunnilleen juuri tuollaista n. viisi vuotta sitten. Kun luin tekstisi, tuli mieleen ihan elävästi se aika. Nyt lapsia on jo kolme ja pakko sanoa, että se aika silloin oli kyllä tähän astisen elämäni rankin aika. Lähinnä siihen vaikuttivat omat tuntemuksesi, obkektiivisesti ajateltuna tämä kolmanne. syntymä oli monestakin syystä vielä rankempi, mutta en koe sitä kuitenkaan niin.
Meillä esikoinen oli n. 2-vuotias kun vauva syntyi ja sitä seurannut vuosi tuntuu näin jälki käteen lähinnä mustalta aukolta elämässäni. Vauva oli äärettömän huono nukkumaan ja esikoinen äärettömän mustasukkainen. Minä taas olin äärettömän väsynyt. Vasta jälkikäteen ymmärsin kuinka väsynyt ja kireä olin koko vuoden. Muistan ajatelleeni aina välillä, että ihanaa kun on nämä lapset, mutta lähinnä olin tuskastunut ja melkein väsymyksestä sairas. Ihmettelen, etten enempää valittanut esim. neuvolassa. Miehelle usein itkin puhelimessa, etten enää jaksa. Olin myös jonkin verran masentunut, vaikka en sitä silloin tajunutkaan.
Elämä alkoi sitten kummasti helpottaa, kun vauva kasvoi. Muistan, että vauvan ollessa 1,5-vuotias ikään kuin heräsin horroksesta ja kaikki alkoikin hiljalleen tuntua taas mukavalta ja lapset ihanilta. Jos yhtään lohduttaa, niin luulen, että teilläkin tilanne on aivan erilainen kun aikaa hiukan kuluu ja lapset kasvavat. Sitä paitsi, minusta ainakin tuntuu, että silloin kävin sellaisen " koulun" , että vaikka lapsia tulisi vielä kuinka monta, en enää kokisi tilannetta yhtä kauheana kuin silloin.
Martti-Leena, hyvin sanottu tuo " kotiäitiangsti" ! :D Mun henk.koht. kriisi on varmaan just tuota, sillä se menee tosiaan kausittain. Tuosta ulkoilusta: ensin on hirveä pukemishärdelli, jotta lapset pääsee ulos remuamaan. Siitä on palkintona se, että meilläkin roikutaan vaunuista pää renkaita hipoen, kun tulee pojalle se piste, jonka jälkeen pitäis heti päästä syömään ja nukkumaan. Se on viikon kohokohta, kun joku sattuu puistoon yhtä aikaa pojalle leikkikaveriksi! :) Ei tartte äiteen yrittää viihdyttää lasta, kun äiti on yleensä vähän tylsä kaveri.
Linjat kuumina yritän järjestää ens viikoksi kyläreissuja. Onneksi on auto käytössä! Huomenna vois yrittää heti aamusta päästä lähtemään MLL:n avoimeen päiväkotiin, kun siellä on aina pojalle leikkikaveri. Viimeks oli vaan niin tuskaista siellä, kun vauva sai hirveen rintaraivarin ja nolona hiki päässä puin pojat äkkiä ja raahasin autoon. Sit esikoinen oli niin tohkeissaan, ettei nukkunut koko päivänä päikkäreitä. Jos ottais riskin?!
Minäkään en tykkää narista miehelleni, joka tekee minusta usein enemmän kuin oman osansa. Sunnuntain vapaailta miehen kanssa kahdestaan oli ihana paluu menneeseen, kunpa sais tehtyä siitä tavan! Meillä on aika heikko tukiverkko, isovanhemmat asuu 500km päässä ja kavereita ei aina kehtaa pyytää lastenvahdeiksi. Mutta pian on vauvakin sen ikäinen, että voi pyytää ulkopuolisen hoitajan.
Jostain löytyi taas vähän tsemppiä, jospa tästä jaksaisi iltaan asti ja vielä huomisenkin yli! :)
Ulpunen
Miksi pitää ihmisen vielä olla viimeisen päälle perfektionisti? Haluaisi olla kiltti, hellä ja ymmärtäväinen äiti, mutta silti huomaa välillä huutavansa uhmapojalle pää punaisena. Miten sitä oikein ajautuu tuohonkin huutamiseen, kun itse _inhoan_ huutamista ja asiat pitäisi mielestäni pystyä selvittämään puhumalla? Voi HUOH!
..tänään nimittäin juuri annoin äänen raikua, kun pojalla ei mennyt mikään kielto perille. Hirveät itsesyytökset jälkikäteen ja tuntuu, etten varmasti ole ansainnut näitä lapsia. Kuitenkin he ovat minulle rakkaampia kuin mikään maailmassa.
Ulpu
Mulla lapset 7v,6v ja kuopus kohta 1v 9kk.
Silloin kun kaksi vanhempaa lasta olivat just 1v ja 2v (vuoden ikäero)olin aivan hermoraunio!!!!!! Esikoisella oli uhmaa ja vauva valvotti,meinasin tulla hulluksi.No...itsekään en raaskinut esikoista laittaa hoitoon joten aloitin osa-aikatyön 2-3 krt/vko,se oli mun pelastus! Hoidimme miehen kanssa lapset ristiin,tein iltaisin töitä ja joskus viikonloppuja.Sain hengähtää ja töissä oleminen tuntui LOMALTA.Minäkin sain ja saan edelleen omaa aikaa (olen hoitovapaalla) mutta silti pinna on välillä tiukalla.
En ole kotitäitiyyppiä ja joskus mietin,miten on mahdollista että mulle on siunaantunut kolme lasta :).
Missäpäin asut? Poika olisi mielissään leikkikaverista ja saisit huilata vauvan kanssa?
Meillä esikoinen 2v3kk ja kuopus 8 kk ja tuntuu tulleen tavaksi, että joka toinen päivä on h***tillinen! Esikoinen on välillä NIIN rasittava; ei tottele, parkuu pienemmästäkin, sotkee ruokansa, kaataa maidot, tönää kuopuksen, joka vasta oppinut nousemaan pystyyn, koko ajan kumoon. Kaiken lisäksi pienempi menee joka paikkaan, vetää kaiken alas ja kun ei osaa vielä oikein pysyä pystyssä, niin on jatkuvasti vahdittava, ettei kaadu ja satuta itseään. Tänään on taas sellainen päivä, kun pää on räjähtämäisillään. Kohta lähden kiertämään talon ja mies saa laittaa lapset nukkumaan. Etsin just netistä lastenhoitajaa, koska en kestä näitä päiviä. Välillä meneekin ihanasti esim. eilen on tosi hyvä päivä. Tyttö oli aamupäivällä kaksi tuntia avoimessa päiväkodissa hoidossa ja tykkäsi kovasti. Olisikohan sitten ratkaisu laittaa lapset hoitoon ja mennä töihin... Kuitenkin olen ajatellut, että olen pitkään kotona. Mutta mitä jos musta ei olekaan tähän... Se olisi iso pettymys itselle, mutta eihän tätä pitkin hampain kestä päivästä toiseen.
Rukiinen, me asutaan vajaan tunnin ajomatkan päässä Helsingistä pohjoiseen päin. Osuuko edes lähelle? :)
Töihin paluu kyllä houkuttelis muakin, mutta työni on luonteeltaan klo 8-16 toimistotyötä, joten ainoa vaihtoehto olisi sitten lyhennetty työviikko/työpäivä. Olin suunnitellut hakevani syksyllä uutta työpaikkaa, mikä estäisi tuon lyhennetyn viikon.
Mutta valoa tähän päivään: kunhan vauva herää yöunilta, pakkaan pojat aamiaisen jälkeen autoon ja lähdetään sinne avoimeen päiväkotiin leikkimään. :) Poika tykkää ihan hirveästi olla siellä, mutta meneminen on aina niin hankalaa, kun vauva pitää kantaa autosta sisään eikä esikoinen uhman yllättäessa _varmasti_ suostu kävelemään itse. Siinä sitten kaks " vauvaa" kainalossa tarvotaan lumihangessa... Jotenki ei viittis 20 m matkalle ottaa tuplavaunuja. :O
Mites muiden aamut on lähteneet käyntiin?
Ulpunen
että ASIASI VOISIVAT OLLA PALJON HUONOMMINKIN:
- sinulla on mies, ja ilmeisen ymmärtävä sellainen. Ajattele yksinhuoltajia!
- sinulla on auto, jolla mennä minne haluatte ja vielä se avoin päiväkoti, jossa voitte tavata ihmisiä, joihin voi tutustua.
Siinähän on jo asioita, joista voi iloitakin. Eikös?
No niin, nytpä löysin varsin sopivan ketjun!
Eli meillä arki tuntuu olevan yhtä kaaosta, ja olen ihan väsynyt tähän kotiäitiyteen. Ongelma on tavallaan sekin, että olen " pakosta" kotona...
mieheni vastustaa henkeen ja vereen ajatusta että menisin töihin.
Meillä lapset 2v8kk ja 6kk. Esikoinen on kauheen mustasukkainen vauvasta, joudun joka hetki vahtimaan...hetkeksikään en voi jättää lapsia kahdestaan, koska pelkään että esikoinen tekee jotain vauvalle. mm.heittelee tavaroilla, puree, työntää suuhun leipää!:(
Muutenkin esikoinen (tyttö) tosi vaikea. Siitä asti kun oppi kävelemään 8kk ikäisenä, on vaan juossut ja poukkoillut ympäriinsä!(siltä ainakin tuntuu)päiväunia ei ole nukkunut 1v.täytettyään, yöllä heräilee ja unissaan kitisee ja pyörii sängyssään. Vauva on sentään helpompi.
Ja ihana mieheni aina jaksaa muistuttaa, että minähän niin kovasti lapsia halusin, ja lupasin olla hyvä kotiäiti. Luulin tosiaan itsekin niin!
Haluaisin harrastaa jotain, mutta minulla ei ole ketään joka voisi hoitaa lapsia. Ei edes mieheni, vaikka aikaa hänellä kyllä olisi. Vanhempani asuu tässä ihan kävelymatkan päässä, mutta ei hekään halua lapsenlapsiaan hoitaa. Heitä ei myöskään saa kutsua mummoksi ja vaariksi, vaan etunimellä. Onneksi sentään omat isovanhempani ovat vielä elossa (eli lasteni isomummo ja vaari) mutta he ovat jo niin vanhoja ja sairaitakin ettei he jaksa hoitaa.
En oikeastaan kaipaa mitään kovin kummoista...vaan jonkun oman jutun.
Ystävätkin on kaikonneet lasten myötä (siis ex.ystävilläni ei ole lapsia vielä) Vaikka itse kyllä yritin pitää heihin yhteyttä, mutta eräskin " hyvä ystäväni" vaan yhtäkkiä lopetti yhteydenpidon. Kun ilmoitin tekstarilla kuopuksen syntymästä, en edes saanut vastausta, vaikka viesti kyllä meni perille...niin en kyllä enää enempää kysele perään. Ikävältä kyllä tuntuu kun oltiin kuitenkin ystäviä useita vuosia.
En kovin helposti ystävysty uusien ihmisten kanssa. Ei jotenkin huvita mennä perhekerhoihin tms.kun en tunne sieltä ketään.
Niin, jos jotain hyvää keksin, niin mies kyllä välillä ulkoilee tytön kanssa , ja käyvät uimahallissa, niin että saan olla vauvan kanssa kaksistaan. Viime kerralla kun he olivat uimassa, oli niin ihanan rauhallista, että sellainen ajatus tuli mieleen, että kunpa aina olisi näin! Ja vähän ajan päästä tuli mieleen, että miten ihmeessä selviäisin tästä kamalasta arjesta, jos mies joku päivä päättäiskin lähteä.
Ja joskus harvoin kun oon käynyt yksin esim.kävelyllä, niin tulee sellainen tunne, ettei tekis mieli enää ollenkaan mennä takas kotiin.
Ja kuitenkin rakastan lapsiani ja miestäni!
Anteeksi sekava vuodatukseni!
Ulpunen:
Rukiinen, me asutaan vajaan tunnin ajomatkan päässä Helsingistä pohjoiseen päin. Osuuko edes lähelle? :)Töihin paluu kyllä houkuttelis muakin, mutta työni on luonteeltaan klo 8-16 toimistotyötä, joten ainoa vaihtoehto olisi sitten lyhennetty työviikko/työpäivä. Olin suunnitellut hakevani syksyllä uutta työpaikkaa, mikä estäisi tuon lyhennetyn viikon.
Mutta valoa tähän päivään: kunhan vauva herää yöunilta, pakkaan pojat aamiaisen jälkeen autoon ja lähdetään sinne avoimeen päiväkotiin leikkimään. :) Poika tykkää ihan hirveästi olla siellä, mutta meneminen on aina niin hankalaa, kun vauva pitää kantaa autosta sisään eikä esikoinen uhman yllättäessa _varmasti_ suostu kävelemään itse. Siinä sitten kaks " vauvaa" kainalossa tarvotaan lumihangessa... Jotenki ei viittis 20 m matkalle ottaa tuplavaunuja. :O
Mites muiden aamut on lähteneet käyntiin?
Ulpunen
Me asutaan Espoon Latokaskessa.
Me ei olla pojan kanssa käyty perhekerhoissa ja vastaavissa.Mulle tuli yliannostus aikoinaan kun kävin esikoisen ja keskimmäisen kanssa kerhoissa/muskareissa.Nyt kolmannen kanssa ei jaksa enää vastaavat jutut kiinnostaa.Esikoinen on koulussa ja keskimmäinen on kerhossa.Onneksi omasta pihapiiristä löytyy pojalle (ja itsellenikin) seuraa.Vähän " hirvitti" jäädä taas uudestaan äitiyslomalle kun kaikki äitikaverit olivat jo palailleet työelämään takaisin.No,onneksi pihasta löytyy mukavia äitejä.Olen huomannut että tässä iässä 30+ on paljon vaikeampaa tutustua uusiin ihmisiin.Ja yleensä löytää samanhenkistä seuraa!!!! Toisinaan on rankkaa,kun jokaisella lapsella on jokin vaihe meneillään.Kuopuksella alkaa kohta 2v uhma ja tytöllä (6v) on myös uhmaa.....:).Muuten elämä on jo aika paljon helpottunut kun lapsilla on jo omia kavereita/menoja.Keskimmäinen aloittaa syksyllä eskarin,vastahan se pääsi vaipoista ;).Onneksi ensi viikolla on hiihtoloma ja mies lähtee lasten kanssa anoppilaan.Meikälainen saa viettää yksin muutaman päivän....ihanaa :)
Nimimerkistä päätellen olette nuoria vanhempia. Mies ei varmaan pärjää mielestään lastensa kanssa ja siksi kieltäytyy hoitamasta. Mutta jätä vaan lapset hänelle, ei kai hän heitä yksinkään jätä?
Oikeastaan en tunne ketään kotiäitiä, joka ei valittaisi samoista asioista; mies tekee pitkää päivää ja hoitovastuu lapsista on äidillä, rahat on tiukalla, jollain lapsella on uhmaikä, toinen kiipeilee tai on muuten vahdittava, omaa-aikaa ei ole, lastenhoitajaa ei saa tai ei raaski lapsia laittaa hoitoon.
Tälläistä tämä kotiäidin arki yleensä on kun alkaa itse väsyä. Onhan se rankkaa siirtää aina omat tarpeensa pois lasten tarpeiden tieltä. Huomaan että päivä menee paremmin, jos itse olen hyvällä tuulella. Jos joku asia hermostuttaa, lapsetkin kitisevät enemmän.
Se on totta että helpottaa, kun lapset kasvaa. Sitä en allekirjoita että useamman lapsen kanssa olisi helpompaa ja osaisi asennoitua paremmin. Se riippuu lapsesta. Ainakin meillä nuorimmat ovat paljon rasittavampia kuin vanhemmat lapset aikanaan olivat.
suuressa osassa länsimaita lapset on paljon aikaisemmin hoidossa kuin Suomessa, kun äitiyslomat on lyhemmät ja hoitovapaata ei noin vaan saa. kuitenkin nekin lapset kasvaa ihan kunnon ihmisiksi. pointtini on että ei kannata tuntea niin huonoa omaatuntoa kun laittaa lapsen hoitoon, esim osa-aikaisesti (jos mahdollista) jos kotiäitiys alkaa tosissaan tympiä.
itsellä on vain yksi lapsi ja kotona olo temperamenttisen lapsen kanssa uudessa maassa periferiassa ilman sosiaalisia verkostoja on todella käynyt hermoille. nyt osaan viimein jättää lasta enemmän hoitoon, onneksi hoitoa on tarjolla.
Hei, kuulostaa tutulta! Asun ulkomailla, eikä meillä ole sukulaisia tai isovanhempia auttamassa. Lapsia on kaksi, 4- ja 2-vuotiaat. Sisaruskateus on kovaa ja tappeluja joutuu setvimään päivittäin. Joulun jälkeen tuntui että olen olemassa vain toisia varten. Mies lähtee töihin yhdeksän maissa ja tulee kiireistä riippuen kotiin klo 20- 24. Viimeiset kolme viikkoa on tehnyt töitä ilman viikonloppuvapaita.
Henkireiäksi olen kokenut sen, että nousen aamulla tuntia ennen kuin muut, eli 6-7 aikoihin. Juon kahvit rauhassa ja kirjoitan päiväkirjaa. Kun muut nousevat, olen saanut hetken itselleni ja olen PALJON rauhallisempi ja onnellisempi koko päivän. Olen saanut ajatella omia ajatuksiani rauhassa. Tänä auttaa kestämään.
asiaan. itse olen ollut kotona n. 4 vuotta, lapset 4 ja 1 v. en todellakaan ole aina nauttinut kotiäitiydestä, joskus koen kotona olon tosi raskaana ja olen kateellinen miehelle joka saa mennä töihin. kamalaa puhetta mutta se on totuus. lapseni ovat kai suht " tavallisia" , eivät superhelppoja mutta eivät myöskään vaikeimmasta päästä. arki sujuu ok, meillä on paljon ystäviä, kyläillään, käydään kerhoissa, ulkoillaan jne. mies hoitaa lapsia paljon ja minulla on mahdollisuus omaan aikaan ja harrastuksiin. mitä ihmettä siis valitan?!
lapsissa ei olekaan mitään vikaa, mutta se mikä minua ärsyttää ja stressaa, on kun ei koskaan voi tehdä mitään hommaa kerralla loppuun, kaikki keskeytyy, aina jonkun tarpeet menevät esim. imuroinnin ja vessan pesun edelle. välillä koti kuin pommin jäljiltä, vaikka koko ajan teen jotain. se minut saa pahalle tuulelle ja suuttumaan, mikä tarttuu helposti myös muihin perheenjäseniin. välillä oikein tsemppaan ja päätän olla hyvällä tuulella, se ihan oikeasti auttaa.
minulle mielenterveyden pelastus oli osittainen töihin paluu. mies hoitaa lapsia pari päivää viikossa ja minä olen töissä. nautin työnteosta ihan kybällä, siellä on tosi ihanaa. mutta nautin nyt myös eri tavalla kotona olosta, jaksan tehdä lasten kanssa paremmin kaikkea eikä ole tarvetta lähteä omille menoille niin usein. väitän olevani nyt parempi äiti kuin aiemmin.
rakastan lapsiani eniten maailmassa, teen heidän eteensä mitä tahansa,haluan olla heidän kanssaan mutta välillä tarvitsen heistäkin lomaa. raakaa puhetta mutta totta. meillä tilannetta vaikeuttaa ehkä sekin kun ei ole isovanhempia tai muita tuttuja auttamassa juuri koskaan. mutta nyt elämä hymyilee ja osaan nauttia kotona olosta kun siihen tulee silloin tällöin pieni paussi.
Jaan niin monen, Ulpusen kuin muunkin tunnot ja kokemukset kotona olosta ja sen vaikeuksista. Meillä ei edes ole tilanne niin voimia vaativa kuin monella (lapsilla ikäeroa 3 v, ja yllättäen, vaikka kaikki muuta kuopuksen synnyttyä manasivat, ainakin tällä hetkellä yksivuotias ja neljävuotias sopivat aika hyvin yhteen) mutta silti arki kaatuu päälle välillä kuin vuori. Eikä se aina edes ole ennakoitavissa! Eilen oli ns. hyvä päivä ja ehdin/ehdittiin tekemään vaikka mitä, mutta tänään, periaatteessa samanlaisena päivänä, on taas ollut sellaista että esim. yritän tehdä ruokaa keittiössä, jonka lattialla ajelehtii x määrä keittiöön kuuluvia että kuulumattomia tavaroita, molemmat lapset kerjäävät huomiota omista syistään, kuopus riippuu kintussa ja esikoinen komentaa auttamaan askarteluissa, itsellä nuppi punoittaa kun ei jaksa ei ehdi revetä moneen suuntaan ja hellalla käryäville lihapullillekin pitäisi ehtiä tekemään jotain, hermostus tulee ja alan tiuskimaan periaatteessa niin mukaville ja rakkaille lapsilleni!
Varmaan tuttua monelle.
Minäkin tiedän " periaatteessa" avun omaan tilanteeseeni: sen, että otan omaa aikaa. Ja että luovun perfektionismistani, yritän kestää niitä lattialla ajelehtivia murusia ja niin edespäin. Isken vaikka leipää lapsilleni käteen, istun alas keittiön lattialle ja laitan asiat tärkeysjärjestykseen. Mutta joskus se vain on helpommin sanottu kuin tehty!
Maikkinen - toivottavasti muistan nimimerkkisi oikein - mulla on sama arjen apukeino kuin sulla, eli kirjoittaminen. Se pitää nupin paikoillaan. Mieheni myös antaa minulle aikaa jos suinkin voi, mutta hänkin tekee pitkää päivää toisella paikkakunnalla, joten aina en raaski käyttää illan paria tuntia olemalla poissa. Myös yksinäisyys vaivaa hieman: paikkakunnalla, jossa asumme, ei " sydänystävää" tai parempaa äitituttavaa ole löytynyt. Olen kyllä tutustunut ihmisiin ja kuljen perhekerhoissa lasten kanssa jne. mutta totean, kuten joku aikaisemmin on todennut, että hieman vanhempana hyviä ystäviä on vaikea löytää.
Mutta mutta, nyt lopetan sepustukseni. Hyvää kuluvaa viikkoa kaikille kotiäideille ja koetetaan jaksaa vaihtuvissa arjen tilanteissa!
Tämän kotiäidin tsemppaus auttoi; viikko sujui siedettävän hyvin ja välillä jopa nautin arjesta. Ohjelmaa ja menoa oli melkein joka päivälle, ettei energisen esikoisen tarvinnut turhautua kotona tylsän äitikän kanssa. Perheen kanssa viikko meni siis vaihteeksi mukavasti!
Mutta arvatkaas, mikä pilasi tämän mamman lauantain?
Kuntosali prkl. Odotin lauantaiaamua koko viikon, sillä silloin pääsen ihan yksin salille jumppaan. Tämä on MINUN juttuni, MINUN yksinoikeuteni ja nautin siitä hirveästi. Viikon kohokohta, toisin sanoen. Lähdin 20 minuutin ajomatkalle hyvissä ajoin, mutta kääk, autosta bensa loppu ja piti äkkiä kaartaa huoltoaseman kautta. Pikatankkaus ja kaahasin kuntosalin pihaan. Kaksi minuuttia aikaa tunnin alkuun, kun yritin höylätä salikorttia maksulaitteeseen. Punainen valo, ja ihmettelin, että mikä vaivaa, eikö ollut enää käyntejä jäljellä. Salin työntekijä siinä kassalla tsekkasi kortin ja sanoi, että yksi käynti on kymmenestä jäljellä, mutta kortti on mennyt 19.2. vanhaksi! Muija ojensi kortin takaisin eikä sanonut mitään. Ei tarjonnut uutta korttia eikä kysynyt mitään, katsoi vain tylysti sen näköisenä, että kuule ei voi auttaa. Myöhästyin tunnilta ja menetin 7,5e käyttämättömältä tunnilta. Otti niin helv. päähän se asenne ja koko näkemäni vaiva ja kaikki, että nappasin muijalta kortin takaisin, menin autoon ja ajoin kotiin. Niin ja itkin koko 20 minuutin matkan takaisin.
Miten ihmeessä pienten lasten kotiäiti ehtii käyttämään 10 kerran jumppakortin kolmessa kuukaudessa? Miksi 10 kerran kortissa PITÄÄ olla joku aikaraja???! Ja sitten ihmetellään, kun ihmiset ei jaksa kuntoilla ja kansa lihoo. Prkl.
Joskus joku noinkin " pieni" asia voi romuttaa kaiken. Katkesi kamelilta selkä. Kaiken pelasti ihana mieheni, joka sanoi nyyhkyttäessäni hänelle puhelimeen, että tule kulta kotiin, meillä onkin jo ikävä. :.)
Mites muut kotiäidit, onko viikonloppusuunnitelmia?
Ulpunen, the ex-kuntoilija, new-born nykyinen sohvaperuna (sillä minähän en sinne salille enää mene. ainakaan viikkoon.)
Täällä myös välillä arkeen kyllästynyt äiti. Mulla on 2 v ja 1 v vanhat pojat. Aivan ihania lapsia, mutta välillä sitä tarvitsisi " omaa " aikaa. Olenkin miettinyt osa-aikatyötä. Silloin ehkä arvostaisin enemmän kotona oloa.
Esim Satakieli1 kirjoitti tässä aikaisemmin juuri tästä asiasta...
Olisinkin kysynyt teiltä, jotka ovat aloittaneet osa-aikatyön, mistä olette löytäneet töitä ja millä alalla työskentelette? Kuinka usein työskentelette?
Kiitos vastauksesta!!
Venla73:
Täällä myös välillä arkeen kyllästynyt äiti. Mulla on 2 v ja 1 v vanhat pojat. Aivan ihania lapsia, mutta välillä sitä tarvitsisi " omaa " aikaa. Olenkin miettinyt osa-aikatyötä. Silloin ehkä arvostaisin enemmän kotona oloa.Esim Satakieli1 kirjoitti tässä aikaisemmin juuri tästä asiasta...
Olisinkin kysynyt teiltä, jotka ovat aloittaneet osa-aikatyön, mistä olette löytäneet töitä ja millä alalla työskentelette? Kuinka usein työskentelette?Kiitos vastauksesta!!
Itse olin vaateliikkeessä töissä osa-aikaisena (olen edelleen samassa duunissa).Miehellä on liukuva työaika,joten mun oli helppo tehdä iltoja klo 16-21 ja joskus tein myös viikonloppuja.Työnteko tuntui mukavalta harrastukselta ja oli ihanaa jutella muista asioista kuin lapsista (mammaseura on ihan jees,mutta vaihtelu virkistää).
Töitä tein yleensä 2-3 krt/vko.
Siitä ei varmaan vaan näin netin välityksellä jaksa kirjoittaa.
Vaan ruikuttaa sitten miehelle. ;D
Ja hyvinä päivinä sitten tuntuu, että onkin valittanut turhasta.
Voimia ja iloa kaikille kotiäideille!:)