Lue keskustelun säännöt.
Tutkijat: Jo 8-vuotiaasta pystytään kertomaan tuleeko tästä aikuisena matalasti koulutettu ja työtön
21.09.2024 |
8-vuotiaan oireet voivat ennakoida aikuisiän matalaa koulutustasoa ja syrjäytymistä työelämästä, kertoo tuore tutkimus.
https://www.suomenmaa.fi/uutiset/tutkimus-jo-8-vuotiaan-oireet-voivat-e…
Kommentit (131)
Mitenhän toikin on mahdollista, kun mäkin oon ihan eri ihminen nyt kun mitä 8-vuotiaana
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykiatrian rattaisiin joutuminen auttaa harvaa pääsemään elämässä eteenpäin. Kuntoutuminen on ylilääkitsemistä ja pilipalikursseja muiden hullujen kanssa. Nähdään vain diagnoosi eikä ihmisen kykyjä. Olin lähemmäs 30v kun tajusin irtautua koko hommasta. Lähdin opiskelemaan ja sain elämästä kiinni, vaikka ammattilaiset eivät uskoneet sen koskaan olevan mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
No ei minussa ainakaan sen ikäisenä eikä koko ala-asteella näkynyt mitään merkkejä tulevasta syrjäytymisestä, vaan koulu kiinnosti, numerot olivat aina 8-10 ja oli kavereita. Ei kiusattukaan. Yläastekin meni hyvin, mutta ysiluokalla aloin lintsaamaan, vaikka koulukavereita oli edelleen ja he eivät lintsailleet. Ei vaan koskaan ollut oikein mitään kunnianhimoa, harrastuksia tai kiinnostusta oikein mihinkään, ja tunsin oloni ulkopuoliseksi yläasteella ja sen jälkeisissä opinnoissa.
Kun sain lapsen, luin paljon "lapsikirjoja" vaikka minua siitä moitittiin. Jäi mieleen Arvo Ylpön lause, "lapsi kyllä selviää, jos hänellä on yksikin aikuinen, joka aidosti välittää ja rakastaa"
Minä rakastan aina👩👦
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tapauksen, jolla oli paljon fyysisiä ja henkisiä rasitteita, mutta jolla oli niin paljon tukea antavia ihmisiä lähipiirissään, että hän sai otteen elämästä. Sai opiskelupaikan, pääsi työelämään ja sai muuta merkittävää aineellista tukea, vaikka ei ollut tosiaankaan kyse edes rikkaista ihmisistä. Myös haave perheestä ja hyvästä parisuhteesta toteutui. Mielestäni tuossa tapauksessa rakkaus, tuki ja läheisten usko onnistumiseen auttoivat tätä ihmistä. Läheiset ihmiset suojelivat tätä ihmistä yhteiskunnan auttamisputkelta, leimautumiselta ja psyykelääkityksiltä. Lähinnä fyysiset vaivat hoidettiin ammattimaisesti
On myös paljon käänteisiä esimerkkejä. Ensin vieraannutetaan ja sitten joutuu yhteiskunnan hoitoputkeen. Vain naisen etu huoltajana toteutuu näissä tapauksissa hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrian rattaisiin joutuminen auttaa harvaa pääsemään elämässä eteenpäin. Kuntoutuminen on ylilääkitsemistä ja pilipalikursseja muiden hullujen kanssa. Nähdään vain diagnoosi eikä ihmisen kykyjä. Olin lähemmäs 30v kun tajusin irtautua koko hommasta. Lähdin opiskelemaan ja sain elämästä kiinni, vaikka ammattilaiset eivät uskoneet sen koskaan olevan mahdollista.
Miten ympäriston (Suomi) aiheuttamat ongelmat voidaan korjata lääkitsemällä yksilöä?
Perus mt-ongelmat synnytetään muiden ihmisten toimesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrian rattaisiin joutuminen auttaa harvaa pääsemään elämässä eteenpäin. Kuntoutuminen on ylilääkitsemistä ja pilipalikursseja muiden hullujen kanssa. Nähdään vain diagnoosi eikä ihmisen kykyjä. Olin lähemmäs 30v kun tajusin irtautua koko hommasta. Lähdin opiskelemaan ja sain elämästä kiinni, vaikka ammattilaiset eivät uskoneet sen koskaan olevan mahdollista.
Miten ympäriston (Suomi) aiheuttamat ongelmat voidaan korjata lääkitsemällä yksilöä?
Perus mt-ongelmat synnytetään muiden ihmisten toimesta.
Täällä on tapana lääkitä virheettömästi lapsia. Samalla tavalla siperiaan karkoitus on ollut virheetön päätös.
Vanhempien/opettajien ym. pitää varoa, että he eivät lyö lapseen epäonnistujan leimaa. Suhtautuminen siirtyy osaksi lapsen identiteettiä ja odotuksia itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien/opettajien ym. pitää varoa, että he eivät lyö lapseen epäonnistujan leimaa. Suhtautuminen siirtyy osaksi lapsen identiteettiä ja odotuksia itsestään.
Miten suomalaisen itsetunto muka kestää, jos se ei pääse lyömään kehenkään epäonnistujan leimaa?
Silloinhan suomalainen muuttuu itse epäonnistujaksi ja päihteitä käyttäväksi mt-ongelmaksi.
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrian rattaisiin joutuminen auttaa harvaa pääsemään elämässä eteenpäin. Kuntoutuminen on ylilääkitsemistä ja pilipalikursseja muiden hullujen kanssa. Nähdään vain diagnoosi eikä ihmisen kykyjä. Olin lähemmäs 30v kun tajusin irtautua koko hommasta. Lähdin opiskelemaan ja sain elämästä kiinni, vaikka ammattilaiset eivät uskoneet sen koskaan olevan mahdollista.
Jep, irtaantuminen on vaikeaa. Erityisesti, jos apua on saatu jo varhain, eikä ole päässyt kiertymään kokemuksia mahdollisuuksista ja pärjäämisestä "tavallisessa elämässä" kun ainoa ympäristön tarjoama tulevaisuuden kuva on ollut elämä mt/päihdekuntoutujana.
Aiheena tämä on tietenkin edelleen pyhälehmä, eikä vähiten siksi et psykiatrian/psykologian alat tuovat monille leivän pöytään ja ovat tuottoisaa bisnestä, sekä avainasemassa monien muiden toimijoiden resursseista ja vastuusta päätettäessä.
Tässä valossa ei lienee ihme, että sen sijaan että rehellisesti katsottaisiin annetun avun sisältöjä ja vaikuttavuutta (haitoista puhumattakaan) epäonnistumisien syyksi yritetään laittaa avun riittämättämyys (jolla usein tarkoitetaan palvelujen "liian lyhyttä" kestoa- mikä on monessa mielessä absurdi johtopäätös) , liian pienet resurssit, liian myöhäinen tunnistaminen jne.
Joskus voisi vaan antaa olla :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaverini on luokanopettaja ja hän sanoi samaa. Toisen luokan lopulla näki aika hyvin kenestä tulee akateeminen ja kuka joutuu amikseen. Toki poikkeuksia aina on suuntaan ja toiseen.
Tämä on aika kylmäävää - useinhan sanotaan, että ekat kaksi vuotta menevät siihen, että tasataan lasten taustoista johtuvat erot. Itsestäni ainakin tuntuu, että ekat kaksi vuotta koulussa lapseni menestyivät ihan niillä pohjilla, jotka ehdin heille opettaa ollessani pitkään kotona. Vai onko sitten niin, että sekä pikkukoululaisissa että myöhemmin aikuisissa näkyy juuri tuo vanhempien varhainen vaikutus?
En ihan täysin allekirjoita, tosin omalla kohdallani ei koskaan ole ollut kyse mistään psykiatrisesta ongelmasta.
Olen erittäin sairaasta kodista ja perheestä mistä asiasta en tämän enempää kerro. En edes uskalla oikein kertoa omista ongelmistani koska tämä ketju poistetaan jos sen teen.
Yritän kertoa kautta rantain ettei tule poistoa.
Minulla oli jo alle 10-vuotiaana - no sanotaanko ekstreemin aggrassiivisia ajatuksia muutamia henkilöitä kohtaan. Kuvittelin mitä heille tekisin. Myös itseäni kohtaan. Joskus kerroin myös siskolleni joka on 4 vuotta vanhempi. Olin muitten lasten seurassa erittäin dominoiva ja määräileva enkä todellakaan kiva. En kiusannut tai ollut väkivaltainen mutta muulla tavoin käytökseni oli sellaista jonka olisi pitänyt herättää ympäristöä vaan kun ei.
En todellakaan ollut opettajien lempilapsi vaan se tyttö josta koskaan ei tule mitään. Katuojaan suorinta tietä.
Ehkä tämä riittää tästä. Kotoa piti lähteä niin aikaisin kuin kynnelle kykenin, heti pakollisen oppivelvollisuuden jälkeen ja voi arvata että olin hukassa. No kun koskaan en kenenkään apuun ollut tottunut enkä kehenkään luottanut, oli pakko opetella elää omin avuin ja sen sitten teinkin.
Minussa oli kuitenkin valtavasti sisua ja päätin selvitä. Tein alkuun kaikenlaisia hommia, osa-aikaisiakin, kunhan vain töitä oli että sain rahaa elatukseeni. Aloin opiskella työn jälkeen illalla, ja valmistuin ammattiin. Työskentelin siinä ammatissa jonkun vuoden kunnes halu opiskella lisää kasvoi kovaksi ja aloin opiskella lisää. Ja vielä kerran hakeuduin koulun penkille, kolmannen kerran. Joduin myös ottamaan opintolainaa.
Lapsuuteni ja kasvuolosuhteeni jäätivät sellaiset arvet että koskaan en ole halunnut minkäänlaista parisuhdetta. Olen tapaillut miehiä mutta sitoutumaan en kykene enkä suostu. Olen erittäin itsenäinen ja haluan tulla omillani toimeen. En ikinä ole antanut periksi, en pysty siihen. Halusin ja haluan selvitä ja sen olen tehnyt.
Psykologia olen tarvinnut keskusteluavun merkeissä ja minulle on sanottu että olen vahva ihminen kun tuosta kaikesta olen noussut ja selvinnyt. Tiedän sen myös itse enkä sitä häpeä sanoa.
Hyvin vaikeista oloista voi kasvaa täysin yhteiskunnassa menestyvä aikuinen. Minulla on hyvä koulutustani vastava työ, oma koti ja ystäviä. Toimeentuloni on hyvä eikä minulta puutu mitään mitä tarvitsen.
Se että lapsena olin ehkä vaikea johtui vaikeista sairaista oloista, ei siitä että minussa olisi ollut mitään vikaa. Olen erittäin oikeudenmukaisuutta vaativa, niin itseltäni kuin muiltakin, eritäin eläinrakas. Aina heikompien puolella ja minulla on ympärilläni ihmisiä jotka pitävät minusta kovasti ja minä heistä.
Jos lapsi oireilee, pitää aina katsoa missä oloissa hän kasvaa. Ei koskaan saa tuomita mahdottomaksi tai vaikeaksi tai menetetyksi, taustalta voi löytyä hyvinkin pahaa kohtelua ja kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt ihan usko tuohon.
Minulla on useampi lapsi, yksi näistä oli 8-vuotiaana sellainen, että joutui muualle asumaan käytöksensä takia hetkeksi. Kävi myös sairaalakoulua aikansa. Nykyään on aikuinen, hyvälle alalle kouluttautunut ja töissä.
Itseään toteuttava ennuste. Lasta aletaan kohtelemaan huonosti jo kahdeksan vanhana. Ei edes yritetä opettaa. Muistan loppuikäni KIrkkonummella toimineen opettajan radiohaastattelun. Ensin hohkasi kuin leivinuuni, kuinka hienoa on keksiä, miten maahanmuuttaja oppii edes jotakin. Ja heti perään, romanilapsia pitää opettaa kuin kehitysvammaisia. Ihan turha sitten taivastella romanien työttömyyttä jne. En ole romani, enkä maahanmuuttaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tähänkin tarvittiin tutkimus...
Olihan se omien koulutovereidenkin osalta varsin selvää, ketkä kouluttautuvat ja uskaltavat lähteä kotikylän sisäänpäinlämpiävästä ilmapiiristä pois, ja pääsevät TODENNÄKÖISESTI elämässä pidemmälle.
Toki poikkeus vahvistaa säännön, mutta varmasti tietyt merkit jo alakouluiässä kertovat, millaiseksi yksilön elämä TODENNÄKÖISESTI muotoutuu.
Kouluttautuminenkaan ei kerro ihmisen menestymisestä yhtään mitään. Minä olin kouluni parhaimmistoa ja olen kyllä suorittanut useita tutkintoja, mutta en millään mittapuulla ole työelämässä menestynyt. Nytkin työkyvytön, kipeä ja raihnainen. Ei minua koskaan kukaan älykkäänä pitänyt lapsena. Päinvastoin, koska olin arka ja hiljainen. Silti koulumenestys oli huikea. Mutta kunnianhimoinen en ole koskaan ollut, en halua mainetta, titteleitä, huomiota, isoa palkkaa. Olen vaatimaton introvertti. Ekstrovertithan täällä määrää ja hallitsee, vaikka pää kumisisi tyhjyyttään.
Muistelen niitä poikia erityisesti jotka koulussa lähinnä häiriköivät ja lintsasivat, nipinnapin selvisivät luokalta toiselle. Ainakin kolme heistä on yrittäjinä olleet vuosia, ehkä vuosikymmeniä, kun ollaan jo keski-ikäisiä. Menestyneempiä kuin minä jos työelämää ajatellaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei minussa ainakaan sen ikäisenä eikä koko ala-asteella näkynyt mitään merkkejä tulevasta syrjäytymisestä, vaan koulu kiinnosti, numerot olivat aina 8-10 ja oli kavereita. Ei kiusattukaan. Yläastekin meni hyvin, mutta ysiluokalla aloin lintsaamaan, vaikka koulukavereita oli edelleen ja he eivät lintsailleet. Ei vaan koskaan ollut oikein mitään kunnianhimoa, harrastuksia tai kiinnostusta oikein mihinkään, ja tunsin oloni ulkopuoliseksi yläasteella ja sen jälkeisissä opinnoissa.
Kun sain lapsen, luin paljon "lapsikirjoja" vaikka minua siitä moitittiin. Jäi mieleen Arvo Ylpön lause, "lapsi kyllä selviää, jos hänellä on yksikin aikuinen, joka aidosti välittää ja rakastaa"
Minä rakastan aina👩👦
Kyllä, totta on. Joskus selviää paljon paremmin kuin kahden aikuisen perheessä jossa toinen jollakin tavalla henkisesti sairas tai viallinen. Yh äitien lapsille tämä tiedoksi jos epäilette selviääkö yksin eron jälkeen. Muistatte vaan aina kannustaa lasta, pienestä pitäen puhutte koulutuksen ja työelämän tärkeydestä.
Vierailija kirjoitti:
Oho, no enpä olisi uskonut, että teini joka jättää peruskoulun kesken ja jolla on joku neurohäiriö on syrjäytynyt aikuisena. Silmämunani pyörivät nyt tuolla kadulla.
:DDD
No, loppujen lopuksi moni käy 5 päivää viikossa töissä jotta saa kerran vuodessa etelän matkan.
Irtisanomissuojan heikentäminen käsitellään marraskuussa.
Vierailija kirjoitti:
No, loppujen lopuksi moni käy 5 päivää viikossa töissä jotta saa kerran vuodessa etelän matkan.
Irtisanomissuojan heikentäminen käsitellään marraskuussa.
Itse aina kun olen työttömänä nukun pitkään, katson telkkaria ja syön itse leivottua pullaa. Siivoan viikolla niin ei tarvitse sitten viikonloppuna siivota. Teen käsitöitä, kävelen ulkona.
Vierailija kirjoitti:
Minä en arvannut vielä 18-vuotiaanakaan, että minusta tulee sellainen.
Hai, mie tiesin jo 8-vuotiaana että miusta tulee 18-vuotiaana eläkeläinen.
Mun yo-todistuksen ka oli 6,7 eli hyvin lähellä sun pummikriteerejä. Koulu ei vaan napannut
Tuli mm. kv yrityksen asiantuntija (työskentelin mm Nokiassa vuosia). Puhun 5 kieltä keskiverrosti-sujuvasti. Älykkyydessä ei mitään vikaa. Akateeminen en ole mutta koulutettu kyllä, en amis. Työtön en ole ollut koskaan, äitiyslomalla 4x.