Miten jotkut ihmiset onnistuu aina kaikessa, mitä tavoitteekseen ottaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sellainen appi kuin Heroic, johon voi laittaa päivittäisiä tavoitteita, jotka pitäisi saavuttaa. Parasta siinä on kuitenkin self help-kirjojen referaatit. Niiden huolelliseen lukemiseen menee joku 20 minuuttia ja sen jälkeen onkin motivoitunut yrittämään parhaansa.

Elämästä pitäisi kyllä pystyä selviytymään hyvin ilman ainoaakin äppiä ja koko puhelinta. Muuten sinä olet täysin hukassa, jos joudut paikkaan tai tilanteeseen, joss puhelin ei toimi syystä tai toisesta.

Se on mun mielestä hyvä appi, ja auttaa mua elämään tehokkaammin. Mä en sanonut, että olisin täysin hukassa, jos mun puhelin ei jostain syystä toimisi.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu mitä mittaria käytetään. Menestynyt peittää usein sitä omaa heikkouttaan kulissilla ja se pitää olla särötöntä. Monesti kulissien takana on pahoja ongelmia. Pitää olla koko ajan matkustamassa ja ostamassa jotain uutta. Parisuhde ongelmat yritetään pitää piilossa ja lapsiin huonot välit. 

Jaa, eli kääntäen ilmaistuna huonosti menestyvillä on hyvät välit lapsiinsa ja parisuhdeongelmia ei peitellä? Hiukan uskallan kyseenalaistaa tuota väitettä. Kun olen itse lapsiperhetyötä tehnyt sosionomina yli 10 vuotta, niin arveletko, että lapsiperhetyö keskittyy enemmän hyvin menestyvien vanhempien perhe-elämän ja arjen tukemiseen vai voisikohan työssä enemmän näkyä koyhiä, moniongelmaisia henkilöitä, jotka tarvitsevat tukea päihteistä irrottautumiseen, mielenterveyden haasteisiin, arjen taitoihin ja lasten kasvattamiseen?  

Vierailija kirjoitti:

Riippuu mitä mittaria käytetään. Menestynyt peittää usein sitä omaa heikkouttaan kulissilla ja se pitää olla särötöntä. Monesti kulissien takana on pahoja ongelmia. Pitää olla koko ajan matkustamassa ja ostamassa jotain uutta. Parisuhde ongelmat yritetään pitää piilossa ja lapsiin huonot välit. 

No tuo on lähinnä sitä millä vähemmän menestyneet lohduttaa itseään. Ei kaikilla todellakaan ole mitään luurankoja kaapissa. Jotkut ihan rehellisesti menestyy lähestulkoon kaikilla eri mittareilla.

Osittain kyse on siitä, että muiden kohdalla saamme tietää vain onnistumisista. Ääriesimerkkinä: kuuluisan laulajan, näyttelijän tai tanssijan kohdalla kuulemme henkilöstä vasta kun hänestä tulee menestynyt. Takana voi olla kymmeniä "epäonnistumisia" ennen kuin läpimurto tapahtuu. Siinä mielessä yritteliäisyys ja sinnikkyys ovat tärkeitä asioita. Jos luovuttaa ensimmäisen tai toisen kokeilun jälkeen niin ei koskaan tule yritystä nro 24 ta 57, joka lopulta onnistuu.

Vierailija kirjoitti:

Jännitys. Minulla on jännitys se, joka pilaa asioita. En minä sille mitään voi. Joskus muinaisina aikoina on tarvittu myös ihmisiä, jotka ovat herkkiä ja intuitiivisia. Kolikon toinen puoli on sitten se, että jännittää ja ahdistuu helposti. Menin itse amk:n opintojen aikana draama-kurssille, joka oli tarkoitettu jännittäjille. Se meni ihan älyttömän hienosti, koska ne tilanteet olivat keksittyjä. Sitten kun iskee tositilanne, minä saatan ihan lamaantua jännityksestä ja päästä katoaa puolet opitusta. Olen ollut tyttö, joka purskahti itkuun inssiajon aikana. Jännitys meni niin yli, etten pysynyt kasassa. Otin lisää ajotunteja ja lopulta sain inssiajonkin läpi. Muistan siitä tilanteesta, että kädet tärisi ja menetin puhekyvynkin, mutta pystyin ajamaan. 

Sama minulla. Jännittäminen ja pelokkuus ne tärkeimmät syyt. Vatsaan sattuu, tulee päänsärky tai migreenikohtaus. Jos on vaikka työhaastattelu, valvon edellisen yön ja sekoilen sanoissani. Valitsin aikoinaan alan, jossa ei tarvitse olla ihmisten kanssa, mutta kun loppui työt, ajauduin työpaikkaan, jossa joutuu olemaan tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Osin sitä kutsutaan pitkäjänteisyydeksi ja tavoitteellisuudeksi. Harva onnistuu kaikessa aina mitenkään ekalla kertaa.  Yleensä ne, jotka näyttävät ulospäin menestyviltä ja onnistujilta, ovat niitä jotka uskaltavat epäonnistua ja ottaa riskejä. Heillä on se tavoite, jota pyritään saavuttamaan, vaikka välillä olisikin haasteita. Ei luovuteta, vaan kokeillaan uudelleen tai vaihdetaan taktiikkaa, jos ensimmäinen yritys osoittautuu toimimattomaksi. 

Kyse on myös onnistumisen ja epäonnistumisen suhteesta. Jos jälkimmäisiä tulee liikaa niin se lannistaa. On helppo onnistua ja sietää epäonnistumisia jos tietää onnistuvansa joka tapauksessa helposti. Olen lahjakas eräässä asiassa. Minulle on ollut helppoa olla siinä tavoitteellinen ja pitkäjänteinen juuri siitä syystä, että olen onnistunut kyseisen asian parissa suhteessa paljon useammin kuin keskivertoihminen. Toisaalta jotkut toiset asiat ovat minulle vaikeita ja epäonnistun niissä niin usein että se lannistaa ja vie halun yrittää.

Kyllä jotkut on oikeasti menestyneet myös tosi helposti, mutta usein ne on ne turvalliset ja tavanomaiset valinnat, sekä myös tietty itsekkyys elämässä. Kyky tehdä päätöksiä ja kyky sietää sitten sitä elämää mitä niistä päätöksistä seuraa. Nämä johtavat hyvään uraan, taloudelliseen menestykseen, voi pärjätä jossain yksittäisessä harrastuksessa ja perhekin on sitten "oikeaoppinen". Asiassa helpottaa, jos vanhemmat ovat auttaneet taloudellisesti alkuun ja hankkineet kesätöitä yms. On myös huomattava määrä asioita, jotka eivät mahdu heidän elämäänsä.

Joskus ihailen ja kadehdin sitä selkeyttä ja helppoutta, mikä heidän elämässään vallitsee. Sitten tajuan, että pitkästyisin kuoliaaksi. Itselläni on ollut toisenlaiset valinnat ja varmasti mielenkiintoisempi elämä sählätessä vähän joka suuntaan. Olen myös auttanut muita enemmän. Menestys on ollut erilaista. Pitää oppia tunnistamaan se, missä ja miten on menestynyt. Ne eivät välttämättä ole vertailukelpoisia asioita. Oma onnistumisten listani on jo todella pitkä. Siihen ei pysty nuo muutamaan asiaan keskittyjät. Tästä on lopulta tullut vankka itseluottamus: pystyn mihin vain ja tiedän sen. Tämän rakentumiseen meni kumminkin aikaa. 

Varmaankin adhd itselläni taustalla. Kun nuo menestyjät rupeevat jo hyytymään niin minä olen vasta pääsemässä vauhtiin. 

Mulla syy on perfektionismi. 

No ihan vaan nostaa perseen penkistä, kääri hihat ja hoitaa homman. En ole tavannut todellista pärjääjää, joka vastuutta aina muita. Vaatii itsensä likoon laittamista.

Vierailija kirjoitti:

Mulla syy on perfektionismi. 

Siihen että onnistut vai siihen että et onnistu? Se voi nimittäin aiheuttaa kumpaakin. 

T. Toinen perfektionisti joka on nähnyt siitä molemmat puolet 

Jotkut vaan onnistuvat paineen alla paremmin ja omaavat paremman paineensietokykyn kun taas toiset onnistuvat tasaisemmin kun ei ole paineita. Voihan sitä harjoitella laittamalla itsensä paineen alle esim. esiintymällä paljon. Myös oikea ajatusmalli tyyliin "jes, nyt pääsen näyttämään taitoni" auttaa jännityksen voittamiseen (siitä taitaa olla kyse, ainakin alitajuisesti). 

Mitä tulee uraan, niin työelämässä ei tarvitse olla pesän pörröisin. Ihan normaali älykkyys riittää ja sitten kun tekee mitä pyydetään ja on proaktiivinen, niin se riittää uralla etenemiseen kun pohjakoulutus on kunnossa.

Nykyinen maailma on aivan käsittämättömän monimutkainen paikka, eikä sellaista ihmistä ole joka jatkuvasti voisi luoda oman menestyksensä. Rikkaaseen sukuun syntyminen tai omaisuuden periminen ei ole menestymistä.

Menestymisessä on kysymys on sinnikkyydestä, siitä että jaksaa jatkaa kun edellinen yritys meni pieleen. 90 % ihmisistä väsyy kolmen-neljän failuren jälkeen, ja vähäinenkin riskinotto loppuu siihen.

Toisin sanoen ne joita pidetään menestyjinä ovat myös epäonnistuneet eniten.

Minusta näyttää, että olet oppimassa jotain todella tärkeää. Ota myös huomioon että et voi selittää yhtä menestystä / epäonnistumista toisella menestymisellä / epäonnistumisella.

Liika jännittäminen voi pistää ihmisen lukkoon ja esim. sanat unohtuvat. Jännittämiseen saa apua terapiasta ja/tai lääkkeistä. Lääkkeitä ei suositella tietenkään heppoisin perustein ja joutuuko herkkä ihminen jatkossa douppaamaan itseään selviytyäkseen stressaavalla alalla?

Perfektionismi johtaa usein jonkinasteiseen uupumiseen. 

Ihmisen ei tarvitse olla hyvä joka asiassa ja saman lainen kuin muut ja kaikki me olemme hyviä ja parempia kuin joku toinen jossain asioissa. Jos sinut vaikka valitaan johonkin työtehtävään ja epäonnistut siinä, niin epäonnistuja et välttämättä ole sinä vaan valinnan tekijä ja on sekin nähty ja koettu työmaailmassa ettei kukaan työtehtävään valituksi tullut onnistunut koeaikaa pidemmälle eräässä työtehtävässä ennen kuin tehtäväkuva oli muutettu.

Vierailija kirjoitti:

Jännitys. Minulla on jännitys se, joka pilaa asioita. En minä sille mitään voi. Joskus muinaisina aikoina on tarvittu myös ihmisiä, jotka ovat herkkiä ja intuitiivisia. Kolikon toinen puoli on sitten se, että jännittää ja ahdistuu helposti. Menin itse amk:n opintojen aikana draama-kurssille, joka oli tarkoitettu jännittäjille. Se meni ihan älyttömän hienosti, koska ne tilanteet olivat keksittyjä. Sitten kun iskee tositilanne, minä saatan ihan lamaantua jännityksestä ja päästä katoaa puolet opitusta. Olen ollut tyttö, joka purskahti itkuun inssiajon aikana. Jännitys meni niin yli, etten pysynyt kasassa. Otin lisää ajotunteja ja lopulta sain inssiajonkin läpi. Muistan siitä tilanteesta, että kädet tärisi ja menetin puhekyvynkin, mutta pystyin ajamaan. 

Mulla on auttanut jännitykseen ihan vain että sanon sen ääneen. Yleensä vastapuolen suhtautuminen on empaattista ja ymmärtävät pienet kämmitkin paremmin. Esim työhaastatteluihin olen mennyt ja esittelyiden jälkeen todennut että onpas jännittävää pitkästä aikaa olla työhaastattelussa. Jännitys kertoo myös halusta suoriutua hyvin. Silloin ei jännitä kun ei kiinnosta.

On ihmisiä jotka yrittävät kerta toisensa jälkeen ja ennen pitkää pienten onnistumisten summa on pitkäaikainen menestyminen.

Sitten on AP:n kaltaisia ruikuttajia joiden mielestä asioiden tekeminen on sitä että surkuttelee sitä miten epäreilu maailma on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla syy on perfektionismi. 

Siihen että onnistut vai siihen että et onnistu? Se voi nimittäin aiheuttaa kumpaakin. 

T. Toinen perfektionisti joka on nähnyt siitä molemmat puolet 

En ole se, jolle vastasit, mutta minähän olin elämässäni ensimmäiset 24 vuotta perfektionisti. Jos koulussa ei tullut kokeesta 9 tai 10, seuraaviin kokeisiin luin niin monta iltaa, että varmasti tuli. Yo-kokeet meni minullakin oletettua heikommin. Sinä tuli vastaan se, että monet olivat saaneet ns. tärppejä opettajilta. Siis esimerkiksi, että tämä aihe on ollut nyt niin pinnalla, että eiköhän tästä jotain yo-kokeessa kysytä. Minä taas luin ihan kaiken monta kertaa. Kun muisti on rajallinen, kaikesta ei voi kuitenkaan muistaa kaikkea, eli sikäli tulos oli odotusten mukainen, kun ei osannut rajata.

Yliopistossa ensimmäisenä vuonna turhauduin. Aloin miettiä, milloin täällä aletaan opiskella. Ymmärrettävästi ensimmäisenä vuonna ei päästä kovin syvällisesti ammattialaan, mutta oli se silti minusta vähän sellaista ympäripyöreää pyörittelyä, tieteen peruskäsitteitä ja muuta vähemmän konkreettista. Kun lukiossa oli opiskeltu aihe, siirryttiin seuraavaan. Yliopistossa millään ei ollut alkua eikä loppua, pitkäpiimäistä vellomista. Vaihdoin pääainetta ensimmäisen vuoden jälkeen. Ei siitä sen enempää.

Työelämässä tulikin sitten järkytys. Olin ajatellut tekeväni vaativaa työtä ja että osaamiseen luotetaan, saa tehdä itse kuten haluaa. Voin sanoa, että aika tavalla karisi kuvitelmat. Joka aamu mietin, että tällaiseen p*skaan minua ei ole opinnoissa valmistettu. Tietysti olin ollut kesätöissä monenlaisissa paikoissa, mutta olin kuitenkin ajatellut, että siellä on se aputytön rooli ja oikeassa elämässä olisin arvostettu ja pidetty ja saisin tehdä töitä itsenäisesti. Sairastuin 24-vuotiaana masennukseen ja työuupumukseen. Tai sanotaanko niin, että 24-vuotiaana luovuin perfektionismista, koska en pystynyt parhaaseen suoritukseen. Väsyin, henkisesti ja fyysisesti. Työterveyspsykologilla kävin läpi omien odotusten ja todellisuuden välistä ristiriitaa. Se työpaikka, jossa olin silloin, oli ollut minulle väärä, ehkä koko ammattiala oli väärä. Esihenkilö sanoi, että jokainen on ollut työuransa alussa herkillä, mutta siitä se tasoittuu. Se masensi vielä enemmän. Jos jokainen on ollut herkillä, tulkitsin sen niin, että koko alalla ei ole sellaista työtä, jota kukaan haluaisi tehdä, eli työelämä on pettymys kaikille sitten kun siihen ei tutustu enää opiskelijan roolissa.

Siitä onkin ollut pitkä tie nykypäivään, koska jättäydyin pois työelämästä lasten syntymän jälkeen ja sitten opiskelin uuden ammatin (ei akateeminen). Olen ollut myös yrittäjänä, mikä tarkoitti 6 päivää viikossa töitä ja perhe-elämä kärsi, parisuhde kaatui ja oma terveys horjui. Minulla oli mm. kuumeilua, johon ei löytynyt verikokeista syytä, ja se kesti kuukausia. Stressi varmaankin vaikutti rajusti elimistön toimintaan. Kuumeen lisäksi kipuja, särkylääke koko ajan mukana, univaikeuksia ja aistiongelmia. Nyt tällä hetkellä teen palkkatyötä ja voin jo paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen ei tarvitse olla hyvä joka asiassa ja saman lainen kuin muut ja kaikki me olemme hyviä ja parempia kuin joku toinen jossain asioissa. Jos sinut vaikka valitaan johonkin työtehtävään ja epäonnistut siinä, niin epäonnistuja et välttämättä ole sinä vaan valinnan tekijä ja on sekin nähty ja koettu työmaailmassa ettei kukaan työtehtävään valituksi tullut onnistunut koeaikaa pidemmälle eräässä työtehtävässä ennen kuin tehtäväkuva oli muutettu.

Tuo on totta. Olin yksikön päällikkönä uudehkossa paikassa, jossa olin jo kolmas esihenkilö. Ensimmäinen oli kestänyt työssään 5 kk, toinen reilun vuoden ja kun minä aloitin, huomasin jo heti alussa, että tehtävät ovat mahdottomia niin aikataulultaan kuin laajuudeltaan. Yksikön toimintaa ohjaamassa oli balanced score card, jonka tavoitteet oli ylimitoitettu. Mitä epärealistisista tavoitteista seuraa, niin toivottomuus. Johto vaati, eikä antanut tarvittavaa tukea. Kun otin puheeksi rakenteet, joita muokkaamalla henkilöstön vaihtuvuutta saadaan ehkä pienemmäksi, mitään ei annettu muuttaa, ei henkilöstön vastuita tai tehtävänkuvia. Ylhäältä päin annettiin koko ajan lisää sisältöjä työhön, linja oli poukkoileva.

Minusta tuntui kuin olisi kepillä uhaten haluttu motivoida. Kaikki varmaan ymmärtävät, mitä tarkoitan. Motivaatio syntyy sisäisestä halusta tehdä jotain paremmin, kehittää omaa ja yksikön työtä. Ei se synny painostamalla, työtehtäviä lisäämällä tai uhkakuvia luomalla. Kun lopetin työt, minun tehtäväni pilkottiin ja osa työstä siirrettiin tiimivastaavalle. Mikään ei siinä mielessä muuttunut, että se seuraava yksikön päällikkö oli vuoden ja nyt kesällä sinne on taas tullut uusi. Eihän mitään toimintaa voi johtaa noin, että avainhenkilöt vaihtuvat koko ajan, koska lähtökohtaisesti yksikön päällikkökin haluaa tehdä työnsä hyvin ja toivoo yksikkönsä onnistuvan sille määritellyssä tehtävässä ja tavoitteissa. Ei sinne epäonnistumaan kukaan ole menossa.

Minulla oli reaaliaineet 9-10 lukiossa ja kirjoitin kovalla pänttäämisellä A:n ensimmäisellä kertaa. Oli yhdesä pisteestä kiinni ettenkö olisi reputtanut. Kävin vuosi myöhemmin uusimassa enkä lukenut yhtään ja sain C:n. 

Sama kävi pääsykokeissa, että olin tenttinyt juuri edellisellä viikolla kirjan joka oli myös pääsykoekirjana ja saanut 2.5/3 silloista arvostelua. Olinhan lukenut saman kirjan joka vuosi samoihin pääsykokeisiin ja lukenut vieläpä kuukausia samaa alle 200 sivun teosta. Olin jopa lukenut sen nauhalla, että saatoin kuunnella kirjan. Pääsykokeessa sama teos 4/30 pistettä.

En tiedä miten olen onnistuntu istumaan siellä tunteja kirjoittamassa sivutolkulla puutaheinää tai ohi aiheen. Ja sekin, että pisteet viittaa siihen että olen tajunnut jokaisen kysymyksen väärin, on aika erikoista. Ja tosiaan hain ainakin 7 vuotena ja luin saman kirjan ja aina kokeessa jokin onneton pistemäärä.  Mutta näin on käynyt joka kerta kun elämässäni on jotain mikä hieman stressaa, epäonnistun surkeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu mitä mittaria käytetään. Menestynyt peittää usein sitä omaa heikkouttaan kulissilla ja se pitää olla särötöntä. Monesti kulissien takana on pahoja ongelmia. Pitää olla koko ajan matkustamassa ja ostamassa jotain uutta. Parisuhde ongelmat yritetään pitää piilossa ja lapsiin huonot välit. 

Jaa, eli kääntäen ilmaistuna huonosti menestyvillä on hyvät välit lapsiinsa ja parisuhdeongelmia ei peitellä? Hiukan uskallan kyseenalaistaa tuota väitettä. Kun olen itse lapsiperhetyötä tehnyt sosionomina yli 10 vuotta, niin arveletko, että lapsiperhetyö keskittyy enemmän hyvin menestyvien vanhempien perhe-elämän ja arjen tukemiseen vai voisikohan työssä enemmän näkyä koyhiä, moniongelmaisia henkilöitä, jotka tarvitsevat tukea päihteistä irrottautumiseen, mielenterveyden haasteisiin, arjen taitoihin ja lasten kasvattamiseen?  

Et välttämättä huomaa hyvien perheiden pahoinvointia. Esimerkiksi alkoholin liikakäyttö eli jokapäiväinen viininmaistelu tai työlle omistautuminen. Lahjoilla huomioiminen, mutta lasten ja puolison emotionaalinen hylkääminen. Puhelin kasvattaa lapset jne. Kolmiodraamat ja niihin liittyvä kulissien ylläpitäminen jne. "Hyvissä" perheissä on omanlaiset ongelmat.