Onko psykoteriassa käyvät aina jotenkin vinksahtaneita?

Psykoterapiassa käyvistä en tiedä....

omia reaktioistaan, selvittääkseen asioiden syitä ja seurauksia ja löytääkseen elämässään onnellisemman tai tasapainoisemman asenteen.

Eivät vaan suositelleet sitä juuri nyt vaan sitten kun lapset on vähän isompia. Olen elänyt traumaattisen lapsuuden ja niistä kokemuksista on vaikea päästä yli omin avuin.

ap

varmaan luetaan kovien arvojen maailmassa vinksahtaneen merkiksi. Minusta taas monet jotka luulevat olevansa terveitä, niin heitä epäilen monesti. T. yksi psykoterapian läpikäynyt

Hyvänä esimerkkinä tästä ovat kaksi serkkuani, joista toinen on käynyt pitkään terapiassa selvittelemässä vaikean lapsuuden ja isäsuhteen ongelmia. Tämä terapiassa käynyt on pystynyt jatkamaan elämäänsä, solmimaan normaaleja ihmissuhteita ja on onnellinen ja tasapainoinen. Toinen taas on lukinnut kaikki tunteet ja ongelmat sisäänsä eikä suostu myöntämään niitä, ja ei siis siksi ole suostunut myöntämään terapian tarvettaankaan. On sosiaalisesti hyvin rajoittunut, kummallinen nuorimies, joka tuskin koskaan tulee siitä muuksi muuttumaan, saati perustamaan perhettä.



Ongelmien myöntäminen on askel parempaan suuntaan.

Ei ainakaan, jos on omalla rahalla varaa käydä. Kyllä KELA:n tukemaan psykoterapiaan jonkinlaisen mielenterveydellisen syyn tarvitsee, jos sen nyt sitten tahtoo lukea vinksahtaneisuudeksi.

kävinkin. Sain ongelmiini apua ja nykyään porskutan ihan normaalisti elämässä eteenpäin.

vaikeempi tapaus.

Psykoterapia edellyttää halua ja kykyä käsitellä joskus hyvinkin hankalia asioita puhumalla, mihin ei kaikilla ole edellytyksiä. Tavallaan he ovat vähemmän vinksahtaneita kuin muut.



Aika usein terapian tarve syntyy aikuisena sen takia, että lapsuudessa on koettu jotakin, minkä käsittelyyn lapsen voimat ja taidot eivät ole riittäneet. Tämä asia ja siihen liitetyt tunteet on sitten padottu mieleen. Aikuisena, kun psyykkiset keinot käsitellä asioita mielessä ovat paremmat, ne tulevat esiin ja " vaativat" korjaamsita. Terapautti autta tätä tapahtumaa. Jos terapiaa ei saada, voi tulla esim. pitkäaikaista vakavaa masennusta. Terapia siis myös estää vinksahtamista.

Vierailija:

Psykoterapia edellyttää halua ja kykyä käsitellä joskus hyvinkin hankalia asioita puhumalla, mihin ei kaikilla ole edellytyksiä. Tavallaan he ovat vähemmän vinksahtaneita kuin muut.

Aika usein terapian tarve syntyy aikuisena sen takia, että lapsuudessa on koettu jotakin, minkä käsittelyyn lapsen voimat ja taidot eivät ole riittäneet. Tämä asia ja siihen liitetyt tunteet on sitten padottu mieleen. Aikuisena, kun psyykkiset keinot käsitellä asioita mielessä ovat paremmat, ne tulevat esiin ja " vaativat" korjaamsita. Terapautti autta tätä tapahtumaa. Jos terapiaa ei saada, voi tulla esim. pitkäaikaista vakavaa masennusta. Terapia siis myös estää vinksahtamista.

Mulla siis on juuri näin.

Luulen että fiksut ihmiset tajuavat jos on aika mennä terapiaan (tajuavat itse tai uskovat kun joku ehdottaa).



Ja ne ovat vinksahtaneita jotka eivät tajua mennä



" Ei mulla ole mitään vikaa,,, vikaa,,,

Kymmensormijärjestelmällä kun kirjoittaa nopeasti ja vielä sängyssä läppäri sylissä niin vasemmalla ja oiekalla (sic!) kädellä kirjoitettavat kirjaimet menevät helposti väärin päin.

Kuinka suuria ongelmia heillä on?

terv. psykoterapiassa 3 vuotta käynyt.

Lapsihan ei tee päätöstä terapian aloittamisesta koskaan itse, vaan se tehdään havainnoimalla hänen käytöstään. Eli käytöksessä, puheissa yms. täytyy ilmetä jotakin selvästi epänormaalia.



Mieheni lapsi on ollut intensiivisessä lapsipsykoterapiassa. Sen alkaessa kuka tahansa kyllä näki päältä, että jossakin on vikaa - paitsi lapsen äiti, joka oli sitä mieltä, että terapian tarvetta ei ole. Terapia onneksi tehosi ja lapsesta kasvoi hyväntuulinen, tasapainoinen nuori.

Äitinsä (ja vaihtuvien miesystävien) kanssa useita vuosia asunut lapsi muutti siis meidän perheeseen ja terapia alkoi saman tien.

Joku on kokenut lapsuudessaan todella rankkoja asioita, muut ehkä vain ovat tavallista herkempiä ihmisiä, eivät mitenkään vinksahtaneita minusta. Ehkä luonteeltaan sellaisia, jotka pohtivat asioita vähän keskivertoa enemmän.