Miksi olen koko ajan pahalla tuulella miehen seurassa?

Voi johtua myös sellaisesta, että et ole tyytyväinen johonkin asiaan elämässäsi ja alitajuisesti syytät siitä miestäsi ja siksi ärryt hänen seurassaan. Usein nimittäin ärtymys ja tyytymättömyys kohdistetaan sellaiseen tahoon, johon se on helppo kohdistaa (esim. itselle lähisimpään henkilöön), jolloin ei tarvitse alkaa tarkemmin pohtia, mistä oma ärtymys johtuu  ja mitä itse voisi tehdä asian eteen. Se kun ei usein ole helppoa, ei vaikka haluaisi, oma mieli suojelee joskus niin ettei näe metsää puilta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minua ärsyttää, että hän on mukana perheeni matkoilla.."

Olet 13v parisuhteessa ja et ole miehesi kanssa samaa perhettä...

Toivottavasti sun miehen syrjähypyt tuovat hänelle perheen, sun kanssa turhaa, koska ette ole samaa perhettä.

Tarkoitin vanhempieni ja siskoni kanssa järjestettyjä matkoja.

Ap

Niin, eli aivan kuten edellinen kirjoittaja sanoi: "et ole miehesi kanssa samaa perhettä". Minulle ei tulisi mieleenkään kutsua vanhempiani ja sisaruksiani perheekseni.

Onko näin tyhmiä olemassa? Huhhuh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minua ärsyttää, että hän on mukana perheeni matkoilla.."

Olet 13v parisuhteessa ja et ole miehesi kanssa samaa perhettä...

Toivottavasti sun miehen syrjähypyt tuovat hänelle perheen, sun kanssa turhaa, koska ette ole samaa perhettä.

Tarkoitin vanhempieni ja siskoni kanssa järjestettyjä matkoja.

Ap

Niin, eli aivan kuten edellinen kirjoittaja sanoi: "et ole miehesi kanssa samaa perhettä". Minulle ei tulisi mieleenkään kutsua vanhempiani ja sisaruksiani perheekseni.

Määrittele perhe. Miksi myös vanhempiaan ja sisaruksiaan ei voisi kutsua perheeksi? Minä ainakin koen, että minulla on tämä varsinainen perhe, jossa on puoliso ja lapsi. Sitten on toinen perhe eli lapsuudenperhe, jota kutsun myös perheeksi. Sulkevatko nämä toisensa jotenkin pois?

Miettikää kun joku äijä puhuis, että ärsyttää, että vaimo/naisystävä on  mukana hänen perheensä matkoilla 😄😄😄😅🤣😅🤣🤣🤣🤣

Se haukuttais niiiin paskaks. 

Selvää on et ap ei miestä arvosta tai kunnioita pätkääkään.

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus harvemmin loppuu, mutta se muuttuu varmasti. Siitä tulee erilaista. 

En ymmärrä miten ihmiset ei tätä käsitä ja eroavat kun ei elämä enää olekaan sitä samaa nuoruuden rakkaushuumaa. Huokaus, olen niin pettynyt ihmisiin tässä aiheessa. Surullista.

Sitten taas petytään kun ei se rakkaushuuma kestä siinä seuraavassa suhteessakaan. Risat perheet ja vaurioituneet lapset, se siitä jää.

En minä ole kaivannut mitään rakkauden alkuhuumaa ja perhosia vatsassa, vaikka myönnän sen toki tuntuvan kivalta. Luulisi kuitenkin, että sellainen kumppanuus säilyisi, vaikka alkuhuuma katoaisikin. Vai onko se sitten sitä alkuhuuman kaipuuta, kun kaipaa, että elämässäni olisi joku, jonka kanssa voisi jutella muustakin kuin töistä ja lapsen asioista? Joku, joka pitäisi minun puoliani ja olisi oikeasti kiinnostunut minusta? Emme juurikaa nykyään edes riitele, mutta silti olen tyytymättömämpi, kuin ennen. Jos loukkaannun tai suutun, mies reagoi tähän ignooraamalla. Eli kävelee pois, ei katso päin, räplää kännykkää, ei vastaa sanallakaan tai lähtee menemään.

Mutta en enää tiedä, mitä parisuhteelta voi ylipäätään muutenkaan vaatia. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Voi johtua myös sellaisesta, että et ole tyytyväinen johonkin asiaan elämässäsi ja alitajuisesti syytät siitä miestäsi ja siksi ärryt hänen seurassaan. Usein nimittäin ärtymys ja tyytymättömyys kohdistetaan sellaiseen tahoon, johon se on helppo kohdistaa (esim. itselle lähisimpään henkilöön), jolloin ei tarvitse alkaa tarkemmin pohtia, mistä oma ärtymys johtuu  ja mitä itse voisi tehdä asian eteen. Se kun ei usein ole helppoa, ei vaikka haluaisi, oma mieli suojelee joskus niin ettei näe metsää puilta. 

Olen jo opiskellut itselleni uuden ammatin, vaihtanut alaa, on ostettu talo, olen aloittanut uusia harrastuksia. Mutta mikään näistä ei ole auttanut tyytymättömyyteen. Olen siis yrittänyt ottaa vastuuta oman elämäni mielekkyydestä, enkä sysää sitä parisuhteen harteille, mutta se ei ole auttanut. 

Ap

Te olette verrattain nuoresta asti olleet yhdessä, aikuistuneet yhdessä, mutta oletteko kasvaneet yksilöinä aikuisiksi? Ehkä sinulla on tunne, että haluaisit enemmän selvittää, kuka olet isona. Näin ajattelen, kun kerrot haluavasi harrastaa yksin ja toisaalta olisit mieluummin vielä lapsuudenperheesi kanssa keskenään, kuten lapsenakin. Voi olla, että tarvitset aikaa ja tilaa selvittää itsesi luonteen itsenäisenä yksilönä. Miehessä ei välttämättä ole mitään vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää kun joku äijä puhuis, että ärsyttää, että vaimo/naisystävä on  mukana hänen perheensä matkoilla 😄😄😄😅🤣😅🤣🤣🤣🤣

Se haukuttais niiiin paskaks. 

Selvää on et ap ei miestä arvosta tai kunnioita pätkääkään.

Kyllä minä järjellä ajateltuna pidän häntä ihan hyvänä miehenä. Käy töissä, maksaa puolet laskuista, osallistuu kotitöihin... En voi sille mitään, että minua alkaa ärsyttää. En kai pohtisi, missä vika on, jos minua ei kiinnostaisi pätkääkään?

Tavallista naisille pitkässä parisuhteessa. Ensin kyllästyvät, sitten ärsyyntyvät. Erota olisi kannattanut jo ajat sitten.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua tuollainen käytös että toinen ärsyyntyy minusta, sehän johtuu siitä että ärsytän häntä eikä hän pidä minusta!

Ero?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minua ärsyttää, että hän on mukana perheeni matkoilla.."

Olet 13v parisuhteessa ja et ole miehesi kanssa samaa perhettä...

Toivottavasti sun miehen syrjähypyt tuovat hänelle perheen, sun kanssa turhaa, koska ette ole samaa perhettä.

Tarkoitin vanhempieni ja siskoni kanssa järjestettyjä matkoja.

Ap

Niin, eli aivan kuten edellinen kirjoittaja sanoi: "et ole miehesi kanssa samaa perhettä". Minulle ei tulisi mieleenkään kutsua vanhempiani ja sisaruksiani perheekseni.

Kyllä se on lapsuuden perhe

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minua ärsyttää, että hän on mukana perheeni matkoilla.."

Olet 13v parisuhteessa ja et ole miehesi kanssa samaa perhettä...

Toivottavasti sun miehen syrjähypyt tuovat hänelle perheen, sun kanssa turhaa, koska ette ole samaa perhettä.

Tarkoitin vanhempieni ja siskoni kanssa järjestettyjä matkoja.

Ap

Niin, eli aivan kuten edellinen kirjoittaja sanoi: "et ole miehesi kanssa samaa perhettä". Minulle ei tulisi mieleenkään kutsua vanhempiani ja sisaruksiani perheekseni.

Kyllä pidän lapsuuden perhettäni perheenä. Silloin, kun miehellä oli toinen nainen kierroksessa, isäni kuljetti minua Helsinkiin sairaalaan, kun jouduin käymään leikkauksessa. Mies ei halunnut, koska "kuka nyt haluaisi sairaalassa vapaa-aikansa viettää?". Isä odotti koko päivän ja oli vastassa heräämössä. Minulta leikattiin käsi, ja koska vauva oli 6kk ikäinen, tarvitsin lapsen hoitoon apua. Jouduin muuttamaan vanhempieni luoksi siksi aikaa, koska mies sanoi, että "minä en mikään lapsenpiika ole". Sillä aikaa, kun minä asuin vanhempieni luona meidän vauvan kanssa, mies tapasi tätä toista naista. Samoin silloin, kun olin leikkauksessa. Vanhempani ja siskoni ovat olleet näissä hetkissä tukenani, joten totta ihmeessä pidän heitä perheenäni. Miestä yritin ymmärtää, että ehkä hänellä on tosi raskasta töissä tai jotain. En tiennyt naisesta.

Mies on ilmeisesti lopettanut nyt tällaisen touhun, mutta valehtelee kyllä edelleen joistakin asioista. Ehkä ottanut opikseen. Ei ainakaan ole hetkeen jäänyt kiinni toisista naisista. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miettikää kun joku äijä puhuis, että ärsyttää, että vaimo/naisystävä on  mukana hänen perheensä matkoilla 😄😄😄😅🤣😅🤣🤣🤣🤣

Se haukuttais niiiin paskaks. 

Selvää on et ap ei miestä arvosta tai kunnioita pätkääkään.

Eikö tämä keskustelupalsta ollut sitä varten, että täällä voi kysyä/sanoa ääneen asioita, joita ei kehtaa/voi sanoa "reaalimaailmassa"?

Vierailija kirjoitti:

Miettikää kun joku äijä puhuis, että ärsyttää, että vaimo/naisystävä on  mukana hänen perheensä matkoilla 😄😄😄😅🤣😅🤣🤣🤣🤣

Se haukuttais niiiin paskaks. 

Selvää on et ap ei miestä arvosta tai kunnioita pätkääkään.

Saatat olla oikeassa. Miten rätä arvostusta sitten voisi lisätä? Voinko vain päättää arvostaa vai onko se tunne, jota ei voi pakottaa?

Ap

Kuulostaa siltä, että olet katkeroitunut miehellesi, ja ymmärrän kyllä miksi. Sitä taas en ymmärrä, että millä logiikalla pidät pettävää, vaikeuksissa (leikkauksesi ja siitä palautuminen) perheensä hylkäävää miestä hyvänä miehenä?

Parisuhteessa on mielestäni tärkeintä molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus, ja teillä ei niitä näytä olevan.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että olet katkeroitunut miehellesi, ja ymmärrän kyllä miksi. Sitä taas en ymmärrä, että millä logiikalla pidät pettävää, vaikeuksissa (leikkauksesi ja siitä palautuminen) perheensä hylkäävää miestä hyvänä miehenä?

Parisuhteessa on mielestäni tärkeintä molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus, ja teillä ei niitä näytä olevan.

Koska minulle on opetettu, että jokainen tekee virheitä ja ne pitää antaa anteeksi. Isäni opetti. Parisuhdeterapeutit toitottavat, että anteeksianto on avain ja petetyn pitää katsoa peiliin. Olen tuijottanut sinne peiliin, eikä sieltä ole tullut vastausta, miksi antaitsin tämän. 

Miksi ei olla erottu: jos mies edelleen käyttäytyisi tuolla tavalla, niin tottakai suhde täytyisi lopettaa. Oletan hänen ottaneen opiksi, mutta en tietenkään voi asiasta olla varma. Ei ole mitään takuita siitä. Ja kyllä, katkeroitunut, vaikka mies ei enää tee mitään väärää. Opein kuitenkin pelaamaan kokemuksen jälkeen korttini niin, että minulla on aina b-suunnitelma, eivätkä unelmani ole riippuvaisia hänestä vaan toteutan niitä itse.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että olet katkeroitunut miehellesi, ja ymmärrän kyllä miksi. Sitä taas en ymmärrä, että millä logiikalla pidät pettävää, vaikeuksissa (leikkauksesi ja siitä palautuminen) perheensä hylkäävää miestä hyvänä miehenä?

Parisuhteessa on mielestäni tärkeintä molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus, ja teillä ei niitä näytä olevan.

Toisaalta, olen tullut siihen tulokseen, että on hyvin epätodennäköistä löytää uskollista miestä. Olen alanvaihdon jälkeen päätynyt työpaikkaan, jossa on melkein pelkkiä miehiä. Näen millaisia miehet ovat ja mistä he puhuvat, kun vaimot eivät ole paikalla. Näkemäni ja kuulemani jutut eivät oikein vahvista ajatusta, että miestä, joka ei selän takana touhuaisi, olisi edes olemassa. Ainakin se on harvinaista.. Valitettavasti. Vaikkei tämä uskollisuuskeskustelu nyt tässä pääpointti ollutkaan.

Ap

Juu voihan sitä anteeksi antaa, jos siihen pystyy, mutta kunnioitus ja luottamus näyttää olevan menetetty (ja ihan ymmärrettävästi). Eli anteeksi voi antaa, mutta ei se sitä tarkoita, että satuttaneen ihmisen kanssa pitää väkisin viettää loppuelämänsä.

Teillä ei myöskään kommunikointi tunnu olevan kovin hyvällä tasolla. Minulle hyvän ja toimivan parisuhteen avaimet ovat: molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus, luottamus ja hyvä kommunikointi. Vaikuttaa siltä että teidän parisuhteessa ei toimi noista mikään. Muilla voi toki olla eri mielipide ja kriteerit suhteelle kuin minulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että olet katkeroitunut miehellesi, ja ymmärrän kyllä miksi. Sitä taas en ymmärrä, että millä logiikalla pidät pettävää, vaikeuksissa (leikkauksesi ja siitä palautuminen) perheensä hylkäävää miestä hyvänä miehenä?

Parisuhteessa on mielestäni tärkeintä molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus, ja teillä ei niitä näytä olevan.

Toisaalta, olen tullut siihen tulokseen, että on hyvin epätodennäköistä löytää uskollista miestä. Olen alanvaihdon jälkeen päätynyt työpaikkaan, jossa on melkein pelkkiä miehiä. Näen millaisia miehet ovat ja mistä he puhuvat, kun vaimot eivät ole paikalla. Näkemäni ja kuulemani jutut eivät oikein vahvista ajatusta, että miestä, joka ei selän takana touhuaisi, olisi edes olemassa. Ainakin se on harvinaista.. Valitettavasti. Vaikkei tämä uskollisuuskeskustelu nyt tässä pääpointti ollutkaan.

Ap

Minä lähdin hieman vastaavasta tilanteesta. Mies oli satuttanut minua, valehteli eikä osannut kommunikoida. Olin kasvanut niin että "yhdessä ollaan vaikka mikä olisi". Lopulta tajusin, että en halua tuhlata elämääni huonossa parisuhteessa, ja olen mieluummin vaikka yksin. Heti eron jälkeen oli helpompi hengittää, vaikka pari viikkoa illat menikin tätä "epäonnistumista" itkiessä, ja oli outoa nukkua yksin.

Eron jälkeen tutustuin itseeni, ja mietin mitä virheitä itse tein edellisessä suhteessa, mitä hyviä ja huonoja ominaisuuksia exässäni oli. Pari vuotta eron jälkeen tapasin nykyisen mieheni, jonka kanssa minulla oli heti helppo olla, ja vielä vuosienkin jälkeen olen niin onnellinen että löysin hänet. Ja kiitän itseäni siitä että silloin joskus uskalsin lähteä.