Syöpään kuolevan ystävän kohtaaminen

Mun mielestä ei ole väärin itkeä, jos itkettää, ihan siinä ystävän läsnäollessa. On ihan kohtuuton vaatimus, ettei saa itkeä rakkaan ihmisen sairastumista. Ehkä sitä voisi myös muistella teidän yhteisiä hetkiä? Kysy, mitä hän toivoo? 

Valehtelin kuolevalle syöpösairaalle.

Syöpäsairas haikaili narsistin perään, miksi ei tule, ennätänkö nähdä hänet?

Valehtelin ja sanoin, hän on kuumeessa, siksi ei tule paikalle.

Ne viimeiset kuukaudet ovat helmiä elämässä. Kirkkaimpia helmiä.

Vierailija kirjoitti:

Moni on terminaalistövästä parantunut. Se vaatii äkillisiä radikaaleja muutoksia. 

Mutta näistä ei yleensä haluta kuulla. Voi kysyä miten voisi olla avuksi jäljellä olevana aikana. Kysyä haluaako tavata useammin, vau haluaako omaa rauhaa. Kysyä lempiruokia ja herkkuja ja lempikukkia jne. joilla voisi ilahduttaa.

Kirjoitapa linkki, tuohon terminaalisyövästä (?) parantuneisiin moniin!

Kädestä pitäminen riittää. Puista putoavien syksynlehtien yhdessä katsominen.

Älkää jättäkö minua yksin.

Älä ainakaan missään nimessä sano, että säälit häntä. 

Vierailija kirjoitti:

Voi kysyä onko vielä jotain toiveita, puhua jostain tai jotain mitä haluaisi tehdä?

Usein ihan tavallisista asioista juttelukin on tärkeää.

Eihän ihmisen oma persoona muutu ja mielenkiinnonkohteet välttämättä katoa syöpään sairastuneena. Minä sain varsin fataalin syövän ja poikkeuksellisesti paranin siitä. Sitä ihmettelin, että parhaat kaveritkin halusivat puhua syövistä ja syövästäni eikä mistään muusta maailmanmenosta. Kannattaa luottaa siihen, että syöpäpotilas joutuu puhumaan monesti syövästään enemmän kuin haluaa ja se käy henkisesti rasittavaksi. Siihen vielä muiden syöpäkertomukset niin se on vakavasti sairaalle ihmiselle liikaa.

Kannattaisi lähteä liikkeelle siitä, että syöpää sairastava ihminen säilyttää oman persoonallisuutensa. Ei muutu mitenkään valaistuneeksi tai halua uskonnollisia rituaaleja. Ihan normaalit kahvit ja mielipulla tai -leivos voivat olla parhautta. Syöpäpotilaan on hyvä säilyttää painoa ja siksi se pulla tai pari viikossa ei ole kiellettyä. Syöpään sairastunut laihtuu, koska syöpäkasvain käyttää energiaa kasvamiseensa. Minunkin syöpäni näkyi muille ensin merkittävänä laihtumisena ilman laihdutusta.

Hienoa, että olet menossa tapaamaan!

Voit olla oma itsesi. Hän on ystäväsi, koska juuri sinä olet sinä.

Jos ensitiedosta on joitakin viikkoja aikaa, ystäväsi saattaa olla ohittanut suurimman shokin. Toki varmasti yksilöllistä.

Olen joskus kuullut jonkin sen kaltaisen ajatuksen, että hyvässä tapauksessa henkinen, biologinen, fyysinen jne kuolema tapahtuu yhtä aikaa. Ettei kuole vaikkapa henkisesti etukäteen. Kunnosta riippuen ystäväsi saattaa pystyä tekemään sellaisia asioita, joita olette tähänkin saakka tehneet. Hän saattaa jaksaa lähteä ulkoilemaan tai kahvilaan, tarvittaessa avustettuna. Ja ainakin hän on hän, missä tapaattekin.

En tiedä, mutta ajattelen, ystäväsi saattaa haluta olla muutakin kuin kohde. Kohde, jota autetaan. Tai kohde, jonka kohtaloa surkutellaan. Ajattelen, osalle ihmisistä voi olla merkityksellistä ja tärkeää, jos he myös elämänsä loppuvaiheessa saavat olla myös ihmissuhteen antavana osapuolena. 

Joka tapauksessa hienoa, että olet menossa tapaamaan. Että olet järjestänyt aikaa omassa mahdollisesti kiireisessä elämässäsi. Ja ettet pelkää tai koe oloasi niin epämukavaksi tämän asian edessä, että siksi välttäisit tapaamista.

Kuolevan tapaaminen saattaa olla myös yllättävän arkista. 

Yhtenä päivänä meidän pitää kuolla. Kaikkina muina päivinä saamme elää.

Vierailija kirjoitti:

Hienoa että olet menossa käymään! Äitini kuoli viime vuonna ja ystävät katosi. Kovasti laittoivat viestiä ja soittelivat iloisina, että tulevat ihan pian. Eikä kertaakaan käynyt kukaan.

Puhu rehellisesti ja anna ystävällesi aikaa kertoa, mitä haluaa. Puhuminenkin saattaa viedä voimia. 

Saattohoitovaiheessa huomaa, kuka oli ystävä, kuka oli rakas.

Moni lammas paljastuu sudeksi silloin.

Narsistit paljastuvat.

Olet kuten ennenkin, kysyt kuulumisia ja juttelette mitä ennenkin. Jos hän haluaa puhua syövästään, kuolemasta, pelosta, ahdistuksesta.. kuuntele. 

Älä mitätöi toisen tunteita tai ajatuksia sillä, että sanot esim kyllä kaikki hyvin menee. Älä nosta esiin muiden syöpää sairastaneiden juttuja tyyliin, että kyllähän sekin parani. Tai ala selittää jotain kamalaa omasta elämästäsi.

Kysy tarviiko hän apua jossain ja jos hän kertoo, missä voisit auttaa, niin toteuta se, äläkä vain lupaa ja sitten et autakaan.

Syövän sairastaneena kamalaa oli, kun eräs ystävä kysyi tarviinko apua jossain ja kun kerroin, hänestä ei sen jälkeen kuulunut. Ei olisi ollut edes iso asia mitä pyysin.

Sano, että ulkomailla on parantavaa hoitoa tarjolla. Suomessa syövän hoito on ihan lapsenkengissä, eikä uusia, kalliita hoitoja tarjota. Moni suomalainen on parantunut levinneestä syövästä ulkomailla saadun hoidon ansiosta. Kehottaisin ystävääni miettimään asiaa ja järjestäisin keräyksen hoitomaksuja varten. 

Vierailija kirjoitti:

Jos kyse on ystävästä, voit varmaan kysyä häneltä, haluaako hän jutella asiasta vai ei. Kysy, miten voit olla avuksi. 

Kaikkein tärkeintä on, että et missään tapauksessa toimi niin, että hän joutuu lohduttamaan sinua! Älä ala voivotella ja kauhistella tai itkeä valtoimenaan. 

Seuraa ystäväsi esimerkkiä tässä. Monet toivovat, että elämä jatkuisi tavallisena siihen asti, kun se ei enää ole mahdollista. Eli voitte tehdä ja jutella niitä asioita, mitä ennenkin. Elämä ei lopu ennen kuin se loppuu.

Näin toivon itseänikin kohdeltavan. Sairastan hitaasti etenevää, parantumatonta leukemiaa, johon kuolen sitten aikanaan, ellen sitten johonkin muuhun sairauteen tai onnettomuudessa aijemmin. Olen 70-kymppinen.

 

Saatoin hiljattain hautaan liian nuorena kuolleen äitini, levinnyt parantumaton syöpä hänelläkin. Tässä omia kokemuksia siitä miten kohdata ihminen, jolla on loppu lähellä:

- Pääsääntöisesti ole vaan niin normaali ja luonteva kuin osaat olla, kuoleva ihminen ei kaipaa mitään surkuttelua vaan hän kyllä tiedostaa oman tilanteensa raadollisen hyvin (vaikka samalla haaveileekin ihmeparantumisesta). Ihan arkiset puheenaiheet ja kuulumiset ovat mieleen, vaikka jotain sensitiivisiä aiheita kannattaa välttää (esim. äitini ystävä tuoreena innokkaana mummona oikein hieroi äitini naamaan kuvia ensimmäisestä lapsenlapsestaan, vaikka tiesi äitini surevan syvästi sitä ettei tule koskaan näkemään ensimmäistäkään lapsenlasta).

- Kova fyysisen läheisyyden kaipuu, ystävän halaukset ja ihan kädestä pitäminen olivat tärkeitä

- Kuoleman lähestyessä ilonaiheet ovat melko lailla vähissä, mutta samalla pienetkin asiat tuntuvat tosi merkityksellisiltä (sydäntä lähellä olivat mm. kahvilatreffit ystävien kanssa, valokuvat ja videot lemmikeistä, kauniit kukkakimput, herkut kuten suklaa ja Hesen hampparit vaikka ruokahalu oli yleensä häviksissä. Kävelykyvyn mentyä päivää piristi kävelylenkit pyörätuolia käyttäen, raikas tuuli ja vaihtuvat maisemat "tuulettivat" päänuppia)

- Loppuvaiheessa äidilleni tuli kova tarve puhua kuolemasta, siitä mitä hänen omaisuudelleen tapahtuu kuoleman jälkeen, miten me muut jatkamme elämää. Omalla tavallaan terapeuttista oli myös suunnitella omia hautajaisiaan. Nykyihminen on tosin aika vieraantunut kuolemasta ja kuolemisesta puhuminen tuntui ensin hyvin vastenmieliseltä, halusin vaan vaihtaa aihetta mutta sitten ajattelin että tämä nyt vaan on asia mikä on kestettävä ja puhuttava kun äiti tätä keskustelua tarvitsee.

N27

Vierailija kirjoitti:

Olet kuten ennenkin, kysyt kuulumisia ja juttelette mitä ennenkin. Jos hän haluaa puhua syövästään, kuolemasta, pelosta, ahdistuksesta.. kuuntele. 

Älä mitätöi toisen tunteita tai ajatuksia sillä, että sanot esim kyllä kaikki hyvin menee. Älä nosta esiin muiden syöpää sairastaneiden juttuja tyyliin, että kyllähän sekin parani. Tai ala selittää jotain kamalaa omasta elämästäsi.

Kysy tarviiko hän apua jossain ja jos hän kertoo, missä voisit auttaa, niin toteuta se, äläkä vain lupaa ja sitten et autakaan.

Syövän sairastaneena kamalaa oli, kun eräs ystävä kysyi tarviinko apua jossain ja kun kerroin, hänestä ei sen jälkeen kuulunut. Ei olisi ollut edes iso asia mitä pyysin.

 

Lisään vielä. Älä näytä omaa ahdistustasi tai pelkoasi, ettei ystäväsi joudu alkaa sinua lohduttamaan tai vakuuttelemaan että kyllä hän tästä selviää. 

Vierailija kirjoitti:

Saatoin hiljattain hautaan liian nuorena kuolleen äitini, levinnyt parantumaton syöpä hänelläkin. Tässä omia kokemuksia siitä miten kohdata ihminen, jolla on loppu lähellä:

- Pääsääntöisesti ole vaan niin normaali ja luonteva kuin osaat olla, kuoleva ihminen ei kaipaa mitään surkuttelua vaan hän kyllä tiedostaa oman tilanteensa raadollisen hyvin (vaikka samalla haaveileekin ihmeparantumisesta). Ihan arkiset puheenaiheet ja kuulumiset ovat mieleen, vaikka jotain sensitiivisiä aiheita kannattaa välttää (esim. äitini ystävä tuoreena innokkaana mummona oikein hieroi äitini naamaan kuvia ensimmäisestä lapsenlapsestaan, vaikka tiesi äitini surevan syvästi sitä ettei tule koskaan näkemään ensimmäistäkään lapsenlasta).

- Kova fyysisen läheisyyden kaipuu, ystävän halaukset ja ihan kädestä pitäminen olivat tärkeitä

- Kuoleman lähestyessä ilonaiheet ovat melko lailla vähissä, mutta samalla pienetkin asiat tuntuvat

Jatkan vielä, että äitiäni otti suuresti päähän kun tuttavat kyselivät että mikä on vointi (tai ylipäätään mikä vaan latteus). No vointi oli päivästä riippuen ihan ok, melko paska tai hyvin paska. Tykkäsi enemmän kun kysyttiin reippaasti että mikä on fiilis ja jaksaminen, huvittaisiko mennä kahville tai kävelylle vai nähdään ihan vain kotona pikaisesti.

Kiitos kaikille asiallisesti kommentoineille Hyviä tärkeitä näkökulmia ja kokemuksia, joista on minulle apua!

AP

Sano että syö pelkkiä kasviksia niin syöpä ei saa ravintoa.

Kai sitä itkeäkin saa.

Sanotaan, surussa on kyse siitä, on saanut rakastaa.

Käsiittäkseni eräs aviopari, jolla toisella heistä oli kuolemaan johtava sairaus,  käsitteli asiaa itkemällä yhdessä.

Vaan millä erottaa tästä se tapaus, jossa kuoleva kokee joutuvansa kannattelemaan jälkeen jäävienkin surua; en tiedä.

Sairastuneet toivovat, että ihmiset kohtelisivat heitä samalla tavalla kuin ennen sairastumistakin. Paitsi jos he itse haluavat kertoa sairauteen liittyvistä asioista, ole ja kuuntele, älä yrittää neuvoa, parantaa. Älä ainakaan kerro,miten tiedät serkunkumminkaimalla olleen saman syövän johon se kuoli. Kuolemasta voi puhua,jos sairastunut itse sen ottaa esille. 

Vierailija kirjoitti:

Älä anna mitään neuvoja äläkä vertaa häntä kehenkään toiseen tuntemaasi syöpään sairastuneeseen. Älä sano, että täytyy pysyä positiivisena tai että Suomessa on hyvät syöpähoidot. 

Suomessa hyvät syöpähoidot :D

Noin voi uskoa vain joku joka ei ole ollut missään tekemisissä suomalaisten syöpälääkärien kanssa. Budjettikulma edellä siellä mennään ja kaikille samat sytostaatit toimi tai ei...