Mitta täynnä poikien kanssa menemisestä!
Oikeasti nyt on kaatunut kuppi nurin mulla, en jaksa enää tällaista ihan älyttömän lapsellista touhua! Nimittäin omalle miehelleni kaverit ovat aina olleet hyvin tärkeitä ja " poikien" kanssa käydään kahvilla lähes päivittäin ja muutenkin vietetään paljon aikaa yhdessä. Nämä perheenisät siis ihan suoraan sanottuna pakoilevat vastuuta viettämällä niin paljon aikaa keskenään. Arki tietenkin kaatuu täysin vaimojen niskaan ja tiedän että muidenkin ko. kaveripiirin liitot ovat olleet katkolla yhteisen ajan puutteen yms. syiden vuoksi.
Välillä olen miettinyt että olenko nipo kun kyse ei ole esim. pettämisestä tai jostain muusta yhtä vakavasta mutta nyt alan olla ihan täynnä tätä! Tuntuu TOSI pöljältä soittaa omalle miehelle ja pyytää tätä viettämään aikaan oman perheensäkin kanssa. Siinä menee omanarvontunto pahasti miinukselle!
Jotkut näiden kaverusten vaimoista soittelevat perään tyyliin " nyt olis pizza valmista, tuu kotiin" mutta mun mielestä halu olla oman perheen kanssa pitäisi aikuisella ihmisellä tulla luonnostaan! Vaikea on pikkulapsiperheen äidin kilpailla poikien kanssa vietetystä ajasta, kotona kun aina olis tekemistä ja hoitamista eikä siis sitä rentoa oleilua! Ja tietysti äidin pinna kiristyy kun saa itse tehdä kaiken joten kierre on ihan valmis!
Siis ukko taitaa päästä viettämään ihan oikeaa poikamieselämää kavereiden kanssa ihan lähiaikoina enemmänkin kun ei näytä millään tajuavan mikä olis tällä hetkellä elämässä oikeasti tärkeää...
Kommentit (6)
Moi,
kuulostaa siltä, että miehesi ei ole ihan aikuinen vielä.. Sitä taas, miten asiaintilan saisi muuttumaan, en osaa ennustaa.
Olet varmasti yrittänyt puhua miehesi kanssa tästä? Jos ei kevyt keskustelu auta niin voisiko yrittää järkeistää systeemiä jotenkin? Sopia vaikka molemmille omat " menoillat" viikossa (tasajako, ehdottomasti) ja vähintään yksi yhteinen arki- ja yksi yhteinen viikonloppuilta? Joskus ihmisiä on helpompi saada kuuntelemaan, jos on valmiiksi mietitty ja oikeudenmukaisuuden vaateet täyttävä ratkaisuehdotus olemassa..
Ja jos miehesi ei tähän suostu, kehota miettimään vakavasti mikä on elämässä tärkeintä. Jos se on meneminen ja kaverit niin samantien voi mennä kavereiden kanssa lopullisesti ja perustaa heidän kanssaan vaikka poikamieskommuuniperheen..
Toinen vaihtoehto olisi heittää leikkimielinen haaste ilmaan ja ehdottaa, että vaihdatte viikoksi osia - sinä jäät joka päivä kaupungille kavereiden kanssa (tai vaikka illoiksi leffoihin ja viikonlopuksi itseksesi johonkin hotelliin rentoutumaan) ja hän elää sinun elämääsi koti" vaimona" . Luulisi silmien aukeavan tästä kokemuksesta? Ja luulisi omien lasten valloittavan hänet niin että viettäisi jatkossa enemmänkin aikaa kotona..?
No, nämä tällaisina heittoina. Terveisiä miehellesi, että ei riitä että kasvaa isoksi, pitää myös kasvaa aikuiseksi..
sanoo zel,
jonka omat oppivuodet aiheesta tulivat jo ennen lapsen syntymää, mutta eivät olleet siltikään kyllä helppoja
Meillä sellainen tilanne että odotan esikoistamme ja mies on olevinaan mukana odotuksessa mutta tosiasiassa olen täysin yksin tämän raskauden kanssa.Ystävät ja viina vie miestä.On kaikenmaailman kissanristijäisiä joihin on päästävä.Melkein joka viikonloppu baarissa ja minä odotan yötä myöten kotona,en osaa nukkua kun mies huiteleen kylillä,olen valveilla pilkuun asti jolloin hän tulee kotiin ja aika reippaassa humalassa.Sanoin että tulevaisuudessa en halua että lapsi joutuu näkemään ku isi tulee humalassa kotiin kun minäkään en jaksa sitä katsoa.
Sitten on kaiken maailman muita menoja ja tuntuu että näen häntä ainoastaan juuri ennen nukkumaan menoa.
Tiedän että hän rakastaa minua ja on hyvin luotettava.Toisesta naisesta ei ole kysymys.Mutta välistä tuntuu että hän pitää minua itsestäänselvyytenä varsinkin kun vauva on tulossa.Hän on aina vaan jätkäkaveriensa kanssa,auton rassausta,sauna ja peli-iltoja,metsästystä,yms yms....Hän on jopa joskus sanonut että häntä pelottaa jos hän jää ulkopuoliseksi poikaporukoista.
Muilla heillä ei ole lapsia ja olen sanonut että pian heilläkin se on edessä,aikuisia miehiä kaikki,parisuhteissa eläviä.
Olen uhannut jättää hänet ja hän korjaa tapansa aina hetkeksi kunnes sama vanha taas jatkuu.En jaksa enää tätä " yksinäisyyttä" ,vauva tulossa ja mies käyttäytyy kuin teinipoika.
Olen antanut ja antanut hänelle aina uusia mahdollisuuksia kun hän aina muuttaa tapansa hetkeksi ja on kiin minusta ja vauvasta,mutta kuten kerroin se ei kestä pitkään.Haluaisin että hän tajuaa että hänestä on tulossa isä ja etä omat menot saa jäädä,perhe on ykkönen.
Tuntuu että olen sanonut hänelle tästä tarpeeksi en jaksa koko ajan nalkuttaa koska se kuluttaa suhdettakin jos mies ei tajua päivän selvää asiaa.
Mikä avuksi ja miten te olette saaneet miehenne rauhoittumaan ja ottamaan vastuuta perheestä.....onko niin että toista ei voi muuttaa ja muutos on lähdettävä itsestä?!
itse en saanut miestä muuttumaan, vaikka oli kiinnostunut perheestä ja isänä olosta, mutta se oma hauskanpito oli aina ykkösenä. Oli ahdistavaa ja tylsää olla kotona. pakko päästä relaamaan ja purkamaan stressiä. Ja kun se mopo aina karkaa käsistä, ja vaikka edellisenä viikonloppuna oli yö vietetty vessan lattialla puolisammuneena oksentamassa, morkkis kesti about seuraavan päivän ja sitten sama homma viikon taikka kahden päästä. Eli vaikka mitä tapahtui ja teki tyhmyyksiä, mikään ei saanut näkemään käytöksen lapsellisuutta ja vastuuttomuutta, taikka sen vaikutusta minuun. Oma arvostelukykyni ja arvontuntoni rapistui silmissä vuosien varrella, se on yksi suurista vahingoista mitä on vaikea antaaa itselleen anteeksi ja toiselle, saatika rakentaa sitä takaisin. Sitä niin imeytyy siihen toisen selityksiin ja valeisiin.
Ei järjestänyt perheretkiä taikka lomia, aina vuoroteltiin menojen kanssa, olihan minunkin pakko sitten päästä kun olisi muuten päähajonnut ja mies mennyt sitten joka viikonloppu. Lähtemällä itse ulos pakotin miehen olemaan edes joka toinen viikonloppu kotona ja sunnuntain lapsen kanssa kahdestaan. Ei sekään kovin tervettä ollut, mutta meni se niinkin.
Etenkin kun muutettiin ja aloitettiin kaikki alusta monien hankaluuksien jälkeen, kaikki repesi käsistä, kaikki hyvät aikeet ja lupaukset hävisivät päästä ja ulkona ramppaaminen eskaloitui niin että potkaisin miehen pellolle 2kk yhdessä uudessa kodissa ja uudessa maassa asumisen jälkeen. Että se siitä. Onneksi ei sitä pikkukakkosta tullut, vaikka sitäkin yritettiin ja naimisiin menosta puhuttiin. Pikkaisen v*tuttaa että yritin niin kovasti ja pitkään, uskoin puheisiin ja hyvään tahtoon, muutettiin uuteen maahan, mutta onneksi loppujen lopuksi kumminkin muutettiin tänne, meillä on täällä pojan kanssa hyvä koti, mulla hyvä duuni, poika ja isä näkevät toisiaan usein, ja mies on nyt eron jälkeen tsempannut huomattavasti, ei käy enää niin usein eikä myöhään ulkona ja laittelee jopa ruokaa itselleen ja pojalle kotona, ja vie säännöllisesti puistoon ja elää normaalia rutiinia. Tottakai sekin ottaa pattiin että nyt sitten eron jälkeen on malli-isä, mutta ehkä sitten se meidän suhde oli vaan niin huono ja molemmissa vikaa että viihtyy isänä mutta ei puoliskona. Iloinen olen tästä muutoksesta itseni ja pojan puolesta tietysti! ei tarvitse miettiä että käyvät mäkkärissä joka viikonloppu ja muuta holtitonta ja poika ihan hunningolla sen jälkeen.
Mutta se on myös osittain ultimate uhkauksen tulosta, päästin miehen tavallaan pälkähästä miten kohteli minua ja perhettä, erottiin sovussa, tuin miestä esim raha-asioissa, ja oltiin hyvissä väleissä, mutta sen hintana on nolla virhettä pojan kanssa. Tietää että yhtään sovittua iltaa tai viikonloppua ei voi peruuttaa ellei tule tietty jokin duunimatka ym. silloin ollaan joustavia puolin tai toisin, mutta jos vähänkään jatkuu tai alkaa sama meininki ja alkaa valehtelemaan pojalle ja feidaamaan viikonloppuja, sitten all hell breaks loose. Tietää kyllä että niin tulee tapahtumaan, on nähnyt pinnan alla kytevän pyhän vihan ja mitä se voi saada aikaan, muutaman jo annetun " varoituslaukauksen" muodossa... ;-)
Eli ei ne suuret sanat, vaan edes ne pienet teot - odottavan aika vaan on joskus niin kohtuuttoman pitkä ja epätietoisuus lopputuloksesta ei paljoa kannusta. Kaikilla meillä on " kautemme" mutta tosiaan jos kausi jatkuu vuosikausia, alkaa se koettelemaan lempeimmänkin naisihmisen hermoa ....
minulla on hyvä, 10v kestänyt parisuhde, yksi lapsi 4v. Hoidin poikaa 3v 6kk asti kotona. Meillä on aina molemmilla ollut vapaus kulkea omissa menoissamme suuresta parisuhteeseen sitoutumisesta huolimatta.
Joskus on pitkiäkin aikoja että vietetään rauhallista kotielämää illat ja vkonloput kaikki yhdessä, mutta on myös aikoja että esim. minulla menojalka vipattaa niin että olen useana viikonloppuna ystävieni kanssa milloin missäkin,päiväkahvilla( ah niin rentouttavaa ilman lasta), baarissa maailmaa parantamassa, tyttöjen iltaa viettämässä, tai ihan piitkällä parin tunnin iltakävelyllä la-iltana johon sisätyy kahvittelu jossain. Meinaan siis ettei ole merkitystä kovinkaan paljon mitä teen, joskus vaan on aikoja että tarvitsee hyvin paljon myös muiden ihmisten seuraa kuin rakkaan mieheni ja poikani. Mutta homma toimii myös toisin päin mikäli miehelleni iskee samanmoinen vaihe( ja iskeekin aikaajoin). Ja jos molempien tekee mieli mennä, minä menen tänään ja hän huomenna tai toisinpäin. Eli jos toinen tekee jotain " perheen ulkopuolella" pitää suoda sama mahdollisuus myös toiselle aikuiselle. Sitä paitsi lapsemme nauttii suunnattomasti saadessaan kahden keskistäkin aikaa toisen vanhemman kanssa.
Tälläiseen järjestelyyn tarvitaan tietenkin se että luottamus on kunnossa ja suhde voi muutenkin hyvin ja se ettei tehdä itsestämme korvaamattomia vaan luotetaan lapsi (pienestä pitäen mikäli imetys sen sallii, meillä salli vaikka pitkä imetys 1v 8kk) isän hoitoon jo vauvana ja hyväksytään se että isä hoitaa omalla tavallaan.
Mielestäni perheen perustaminen ei voi tarkoittaa sitä että muu elämä loppuu, kaikki tehdään yhdessä aina ja joka paikassa. Ja jos jollain isukilla on sellainen harhakäsitys että ulkona käyminen on vain hänen erityisoikeutensa, ei muutakuin osienvaihto ja äiti rohkeasti vaikka tallinnaan pariksi päiväksi, eiköhän siinä viimein miehelläkin silmät aukene mistä kana kusee: )
Sano miehellesi että hän voi asua yksinäänkin jos kerran sinkkuna haluaa olla. Kerran mulla ja miehelläni oli riita tekemättömistä töistä kotona ja sanoin suutuspäissäni että " me muutetaan pojan kanssa kahdestaan asumaan jos kerta noin paljon haikailet elämää ennen lasta" , sen jälkeen ei oo mies nalkuttanu. Mulla on muutenkin aika pieni sieto-raja eli jos oma mieheni olisi tuollainen, todennäköisesti olisi jo asuntopaperit vetämässä.
Itse en ymmärrä baareissa käyntia, mitä perheellinen siellä tekee? Ymmärrän kyllä jos ottaa esim. terassilla pari, mutta 5 tuntia yökerhossa bailaamista ilman kumppania en ymmärrä. Aina kun tekee mieli baariin, menemme mieheni kanssa yhdessä. Käyn kerran viikossa tapaamassa kavereitani, kahvilassa, heidän kotona, meillä tai lounaalla. Mielestäni kerran viikossa on aivan riittävä määrä. Nytkin olemme mieheni kanssa menossa kahdestaan etelänmatkalle, lapsi jää mummonsa luokse hoitoon. Alusta asti olemme mieheni kanssa puhuneet että pienten lasten vanhempien tulee ottaa säännöllisesti yhteistä aikaa ja tehdä jotain mukavaa yhdessä. Ei se parisuhde ilman huoltoa toimi.
Mutta juttele miehesi kanssa asiasta ja jos ei käytös muutu, tee jotain konkreettista, laita vaikka ne asuntopaperit vetämään niin näkee että olet tosissasi!
Mielestäni kavereiden kanssa hengailu kuuluu siihen elämänvaiheeseen,kun ei vielä olla perustettu perhettä.Lapsien tultua omaa aikaa on vähän,ja se vain täytyy hyväksyä.Kuten olettaisi jokaisen " aikuisen" ihmisen tekevän..!Se vaihe,kun lapset ovat pieniä ja vaativat läsnäoloa, on kuitenkin aika pieni osa aikuisen elämää.Mutta yllättävän moni mies (!!)ei sitä kestä!
Enpä osaa sinua neuvoa,muuta kuin tarjota lohdutusta ja sympatiaa .Itse en varmaan jaksaisi tuollaista loputtomiin.Kerjätä miestä viettämään aikaa perheen kanssa.Tuttavapiirissä nähnyt samanlaista,toiset vaimot kestävät.Ne jotka eivät kestä,eroavat.Voimia sinulle tosi paljon!!