Miksi jotkut kuvittelee voivansa määritellä mitä läheisen kuoleman jälkeen saa tai ei saa tehdä?

Jokainen saa toimia omalla tavallaan.Kuollut on kuollut, eikä vainajaa satuta mikään, mitä elävät tekevät. Ei vainajaa voi loukata! 

Itse en näe mitään järkeä siinä, että jäädään kotiin suremaan. Mieluummin mukaan elämään vielä vähän suuremmilla kierroksilla kuin ennen läheisen kuolemaa.

"Työ se on terapiaa tuskaan ja huoleen". Tämä vanha viisaus pitää paikkansa!

Ei suru ole mikään suoritus mitä tehdään läheisen ihmisen kuoleman jälkeen urakkatyönä ja sitten jossain vaiheessa ollaan valmiita.

Vierailija kirjoitti:

Ei suru ole mikään suoritus mitä tehdään läheisen ihmisen kuoleman jälkeen urakkatyönä ja sitten jossain vaiheessa ollaan valmiita.

Ei olekaan. Surutyön konsepti on vanhentunut ja virheellinen. Suru on surua, ei työtä.

Surussa saa ja voi tehdä mitä tahansa, ja olennaista on se mitä ei enää halua, jaksa tai viitsi tehdä, koska menetyksen jälkeen niin monet entiset asiat lakkaavat olemasta tärkeitä.

Hyvä suru ei lamaannuta toimintakykyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei suru ole mikään suoritus mitä tehdään läheisen ihmisen kuoleman jälkeen urakkatyönä ja sitten jossain vaiheessa ollaan valmiita.

Ei olekaan. Surutyön konsepti on vanhentunut ja virheellinen. Suru on surua, ei työtä.

Surussa saa ja voi tehdä mitä tahansa, ja olennaista on se mitä ei enää halua, jaksa tai viitsi tehdä, koska menetyksen jälkeen niin monet entiset asiat lakkaavat olemasta tärkeitä.

Hyvä suru ei lamaannuta toimintakykyä.

Suru ei yleensä ole lamaannuttanut toimintakykyäni, mutta sitten se kaikkein suurin suru kyllä lamaannutti. Pikku hiljaa toimintakyky on palannut, mutta aika hitaasti. Onneksi työnantajalla on ollut edes vähän ymmärrystä enkä ole saanut potkuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on häirinnyt se, että jotkut kohottavat kuolleen jollekin jalustalle, eikä saa ääneen sanoa esimerkiksi, että eipä se nyt kummoinenkaan vanhempi ollut. Kun ei saa puhua pahaa kuolleista. Onko se pahan puhumista, jos toteaa kaikkien tietämän tosiasian?

Kuollut ei pysty sanomaan vasta-argumentteja. Siksi se ei ole oikein. 

Voihan niitä vasta-argumentteja sanoa kuka vain.

Jokainen tosiaan suree tavallaan. Mun äiti kuoli toukokuussa. Isä soitti mulle ja siskolleni varhain aamulla, että äiti on kuollut, ja me molemmat mentiin sitten sinne isän tueksi. Mun siskoni itki vuolaasti ja minä en yhtään. Oltiin reilu tunti siellä ja sitten lähdettiin. Mun siskoni meni normaalisti kahdeksaksi töihin ja mä tulin kotiin ja ilmoitin pomolle, että taidan pitää vapaapäivän, koska äiti kuoli  aamulla enkö oikein jaksaisi keskittyä työasioihin. Siskoni lähti työpäivän jälkeen heti viikonlopuksi mökille, kuten aina ennenkin, ja mä menin iltapäivällä isän luokse katsomaan, miten isä jaksaa. Äidin ruumis oli jo silloin viety pois, joten isä oli ihan yksin. Mä en itkenyt siunaustilaisuudessa enkä hautaanlaskussa, siskoni taas itki vuolaasti. Ja hautaanlaskun jälkeen lähti suoraan haudalta mökille. En tule käymään äidin haudalla ennenkuin vasta sitten, kun isäkin sinne haudataan. Mutta en enää sen jälkeen, koska sinne ei pääse millään järkevällä tavalla julkisilla eikä mulla ole autoa. Mun siskoni taas on käynyt joka viikonloppu (koska se hautausmaa on siskoni mökkipaikkakunnalla). Mun siskolleni äiti oli poissa sitten, kun äiti ei enää hengittänyt eikä sydän lyönyt. Mulle taas äiti oli poissa jo silloin, kun äiti ei enää tiennyt, missä hän on, keitä nuo oudot ihmiset (puolisonsa ja lapsensa) oikein ovat eikä hänellä omasta mielestään ollut koskaan mitään lapsia ollutkaan. Puhutaan sitten surutyöstä, surun vaiheista tai millä termillä tahansa surusta, niin mähän olin siskoani vuoden edellä surussani. En osaa sanoa, olenko minä ollut epäkunnioittava siskoani kohtaan vai siskoni mua kohtaan, kun on surtu ja toimittu eri tavalla. 

Isäni kuoli kun olin 7-vuotias, hän teki itsemurhan joten kuolema oli niin sanotusti yllättävä. Silloin oli lauantai, maanantaina menin kouluun. En kertonut asiasta muille kuin parhaalle ystävälleni. Tuohon on varmasti monia näkemyksiä miten pitäisi toimia, mutta itselleni kouluun meneminen oli luultavasti paras vaihtoehto. Me oltiin oltu jo viikonloppu kotona ihan tavallisia asioita tehden, äitinikin meni maanantaina töihin ja pikkuveli päiväkotiin. Isän hautajaiset oli seuraavalla viikolla ja sitä varten jouduin olemaan pari päivää pois koulusta koska matkustaminen isän asuinpaikkakunnalle missä hautajaiset järjestettiin vei aikaa.

Jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan ja aikataulullaan.Tähän ei kenelläkään pitäisi olla mitään besservisseröimistä :) Oman isäni hautajaisista mentiin suoraan poikaystävän koululle hoitamaan jotain koulujuttuja.Elämä jatkuu vaikka sureekin.

Minusta tuntui siskon kuoleman jälkeen, että tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Siksi en jäänyt kotiin.

Mieheni kuoli kun esikoisemme oli alle 1-vuotias ja odotin toista lasta. Ei olisi ollut edes mahdollista jäädä vain kotiin, piti ulkoilla ja hoitaa asioita.

Minua arvosteltiin jonkin verran, mutta eipä kiinnostanut siinä vaiheessa.