Miksi jotkut kuvittelee voivansa määritellä mitä läheisen kuoleman jälkeen saa tai ei saa tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

 

Minä en ole ikinä ymmärtänyt tuota, että noinkin ison traagisen tapahtuman jälkeen samantien kouluun. Ja pitää peittää tunteet. Kyllä kannattaisi odottaa edes sen pari viikkoa ja surra rauhassa kotona.

Mitähän tuokin tarkoittaa? Pitäisi olla kotona eristyksissä muulta maailmalta pari viikkoa?

Lapselle voi olla parempikin saada jotain muuta tekemistä kuin istua kotona katsomassa toista mahdollisesti hyvinkin itkuista, surullista tai järkyttynyttä vanhempaa.

Tunteitakaan ei vaadi kukaan peittämään. Varsinkin pienillä lapsilla on myös se ominaisuus, että he harvoin edes jaksaa keskittyä ihan vaan suremaan vanhempaa ja kököttää kotona niin sanotusti suremassa. Lapsi tarvitsee joka tapauksessa tietyt asiat arjesta, ruokaa, ulkoilua, leikkiä jne. Miksei sitä voisi tehdä koulussa tai päiväkodissa? Sieltä pääsee varmasti aina pois jos tuntuu ettei pystykään siellä olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas en ymmärrä miksi niin monet kuvittelevat että surussa on olennaisen tärkeää tehdä kaikkea sellaista mikä vie ajatukset pois surusta.

 

Kukin suree tavallaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

 

Minä en ole ikinä ymmärtänyt tuota, että noinkin ison traagisen tapahtuman jälkeen samantien kouluun. Ja pitää peittää tunteet. Kyllä kannattaisi odottaa edes sen pari viikkoa ja surra rauhassa kotona.

Lapsen ja aikuisen suru on tyypiltään aika erilaista. Eikä voi mitenkään sanoa, että aikuisenkaan lähtökohtaisesti pitäisi jotenkin "surra rauhassa". Ja kyllähän se suru saa tulla lapsella koulussa tai päiväkodissakin, sekin kuuluu elämään. Vaarallisempaa on ajatella, että vain kotona saa surra, muualla täytyy olla heti jotenkin ihan normaalisti ja varoa surun näyttämistä. 

Mä katoin läheisen kuoleman jälkeen jääkiekon MM-kisoja. Oli sit lääkärille aika ja se kysyi mitä olen tehnyt, sanoin että katoin muunmuassa jääkiekkoa, lääkri tiuskaisi että nyt ei ole oikea hetki katsoa jääkiekkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

 

Minä en ole ikinä ymmärtänyt tuota, että noinkin ison traagisen tapahtuman jälkeen samantien kouluun. Ja pitää peittää tunteet. Kyllä kannattaisi odottaa edes sen pari viikkoa ja surra rauhassa kotona.

Mitä se "surra rauhassa kotona" pari viikkoa pitäisi sisällään?

Oman perheen kesken oleilua, saa itkeä kun itku tulee ja olla rauhassa muiden katseilta, nukkua ja levätä.

Tämä toimii ehkä aikuisille, mutta lapset on eri asia. Itse olin lapsi kun toinen vanhempani kuoli yllättäen enkä kokenut että minua olisi itkettänyt koko ajan tai että olisin halunnut olla kotona "rauhassa" viikkokausia. Se tunne oli vähän hämmentävä, vaikka toinen vanhempi oli kuollut, maailma jatkui silti. Siskollani myös sattui olemaan syntymäpäivä samana päivänä ja synttärijuhlat sovittu iltapäivälle. Siskon eka huoli sen jälkeen kun saatiin kuulla vanhemman kuolemasta oli, että synttärit ainakin pidetään.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai mikään olekaan absoluuttisesti kiellettyä. Mutta suru vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Se, mikä jollekin on tapa surra omalla tavallaan voi olla toiselle loukkaavaa, jos hänelle se näyttäytyy epäkunnioittavana vainajaa kohtaan.

Aivan. Itse järkytyin, kun kaverini leski kirjoitti someen sellaisia asioita, joiden itse olin ajatellut olevan kaverini yksityisasioita, enkä ollut katsonut voivani puhua niistä edes vaitiolovelvolliselle ammattiauttajalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai mikään olekaan absoluuttisesti kiellettyä. Mutta suru vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Se, mikä jollekin on tapa surra omalla tavallaan voi olla toiselle loukkaavaa, jos hänelle se näyttäytyy epäkunnioittavana vainajaa kohtaan.

Mikä voisi olla epäkunnioittavaa?

Uskonnottomana en näe mitään syytä tai koe tarvetta vierailla hautausmaalla viemässä kukkia/kynttilöitä multakasalle.Toisinaan saan tästä kuulla. Että kauhean kylmä olen kun en noudata toisten uskonnollisia rituaaleja. Saisivat ne arvostelijatkin joskus ajatella mitä sanovat.

Voin ihan uskovaisena sanoa, ettei siellä haudalla ole mikään pakko käydä jatkuvasti.  Parempi on elää ja muistella kuollutta omalka tavallaan joskus. Osa tekee sen käymällä haudalla. Ei kuollut siellä haudalla ole sinua vahtimassa. 

Vierailija kirjoitti:

Mä katoin läheisen kuoleman jälkeen jääkiekon MM-kisoja. Oli sit lääkärille aika ja se kysyi mitä olen tehnyt, sanoin että katoin muunmuassa jääkiekkoa, lääkri tiuskaisi että nyt ei ole oikea hetki katsoa jääkiekkoa.

Olisit kysynyt että mitä sitten pitäisi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai mikään olekaan absoluuttisesti kiellettyä. Mutta suru vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Se, mikä jollekin on tapa surra omalla tavallaan voi olla toiselle loukkaavaa, jos hänelle se näyttäytyy epäkunnioittavana vainajaa kohtaan.

 

Aivan. Itse järkytyin, kun kaverini leski kirjoitti someen sellaisia asioita, joiden itse olin ajatellut olevan kaverini yksityisasioita, enkä ollut katsonut voivani puhua niistä edes vaitiolovelvolliselle ammattiauttajalle.

Millaisia asioita?

Vierailija kirjoitti:

Minä taas en ymmärrä miksi niin monet kuvittelevat että surussa on olennaisen tärkeää tehdä kaikkea sellaista mikä vie ajatukset pois surusta.

 

Useinkaan se ei ole edes mahdollista, koska se suru on kuitenkin ajatuksissa koko ajan, vaikka ajattelisi samanaikaisesti jotakin muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

 

Minä en ole ikinä ymmärtänyt tuota, että noinkin ison traagisen tapahtuman jälkeen samantien kouluun. Ja pitää peittää tunteet. Kyllä kannattaisi odottaa edes sen pari viikkoa ja surra rauhassa kotona.

Veljeni kuoleman jälkeen hänen lapsensa menivät kouluun lähes samantien. Normaalin elämän jatkaminen auttaa selviämään siitä surusta kuin sen vatvominen koko ajan siellä kotona itsekseen tai perheen kesken. Koulun kanssa oli sovittu, että osallistuu opetukseen jaksamisensa mukaan.

Minun entiseltä työkaverilta kuoli vaimo (lahkolaisia olivat, mies iältään n. 15 vuotta vanhempi). Tuli minulle kertomaan, että häneltä kuoli vaimo syöpään. Esitin osanottoni. Hän jatkoi, että hänellä on jo uusi, ei osaa olla yksin. Sanoin, että hyvähän se on, ettei tarvitse olla yksin. Häneltä pääsi kyynel. Ensin vaikutti siltä, että eikö se puolison kuolema liikauta?

Sitten, muutaman kuukauden päästä, alkoi sekoilemaan työasioissa ja vähän niinkuin ärhentelemään minulle. MIetin, että jospa se puolison kuolema kumminkin liikautti, se reaktio tuli vaan viiveellä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas en ymmärrä miksi niin monet kuvittelevat että surussa on olennaisen tärkeää tehdä kaikkea sellaista mikä vie ajatukset pois surusta.

 

Kukin suree tavallaan. 

Niinhän sitä luulisi, mutta kun ne suremattomat eivät anna surra millään tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

Monesti on myös niin että lapsen surua ei huomata. Jos lapselta edellytetään, että elämää pitää jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, hän omaksuu tämän asenteen ja tukahduttaa tunteet, kun ei muustakaan tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä taas en ymmärrä miksi niin monet kuvittelevat että surussa on olennaisen tärkeää tehdä kaikkea sellaista mikä vie ajatukset pois surusta.

 

Useinkaan se ei ole edes mahdollista, koska se suru on kuitenkin ajatuksissa koko ajan, vaikka ajattelisi samanaikaisesti jotakin muuta.

Surevia pidetään ilonpilaajina, mutta suurin osa ihmisistä on surunpilaajia. Kuolemansurussa pitäisi olla heti valmis bilettämään, matkustelemaan ja tinderöimään, jotta ei tarvitsisi ajatella surua, ja jos sureva ei siihen kykene, hänet hylätään. Hän ei enää kuulu joukkoon. Ja sitten jos hän kykenee bilettämään, matkustelemaan ja tinderöimään, häntä kritisoidaan siitä ettei hän sure oikealla tavalla.

Minua on häirinnyt se, että jotkut kohottavat kuolleen jollekin jalustalle, eikä saa ääneen sanoa esimerkiksi, että eipä se nyt kummoinenkaan vanhempi ollut. Kun ei saa puhua pahaa kuolleista. Onko se pahan puhumista, jos toteaa kaikkien tietämän tosiasian?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

 

Monesti on myös niin että lapsen surua ei huomata. Jos lapselta edellytetään, että elämää pitää jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, hän omaksuu tämän asenteen ja tukahduttaa tunteet, kun ei muustakaan tiedä.

Vai voisiko olla niin, että se lapsi suree, vaikka osallistuukin opetukseen, tekee läksynsä ja leikkii muiden lasten kanssa?

Eihän ne mitenkään ole toisensa pois sulkevia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

 

Monesti on myös niin että lapsen surua ei huomata. Jos lapselta edellytetään, että elämää pitää jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, hän omaksuu tämän asenteen ja tukahduttaa tunteet, kun ei muustakaan tiedä.

Vai voisiko olla niin, että se lapsi suree, vaikka osallistuukin opetukseen, tekee läksynsä ja leikkii muiden lasten kanssa?

Eihän ne mitenkään ole toisensa pois sulkevia asioita.

Ei tuossa sanottu ettei niin voisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai mikään olekaan absoluuttisesti kiellettyä. Mutta suru vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Se, mikä jollekin on tapa surra omalla tavallaan voi olla toiselle loukkaavaa, jos hänelle se näyttäytyy epäkunnioittavana vainajaa kohtaan.

Mikä voisi olla epäkunnioittavaa?

Olen eri, mutta käsittelen asiat yksin, itken yksin jos edes itken. Ihmisten ympärillä mun on vaikea näyttää tunteita, ja usein keskityn tekemiseen. Olen kuullut lähisukulaiselta surevani väärin/olevani epäkunnioittava, koska en itkenyt hautajaisissa tai muistellut kaikkien puolituntemattomien sukulaisten kanssa, vaan keskityin keittiöhommiin ja tarjoiluun. 

Vierailija kirjoitti:

Minua on häirinnyt se, että jotkut kohottavat kuolleen jollekin jalustalle, eikä saa ääneen sanoa esimerkiksi, että eipä se nyt kummoinenkaan vanhempi ollut. Kun ei saa puhua pahaa kuolleista. Onko se pahan puhumista, jos toteaa kaikkien tietämän tosiasian?

Kuollut ei pysty sanomaan vasta-argumentteja. Siksi se ei ole oikein.