Miksi jotkut kuvittelee voivansa määritellä mitä läheisen kuoleman jälkeen saa tai ei saa tehdä?

Koska ihmisillä on aina tarve laatia sääntöjä uskomuksiensa pohjalta. Uskovaiset esimerkiksi aina ajattelevat että heidän jumalansa ajattelee samoin kuin he ja pitää niitä sääntöjä yllä joihin he itse uskovat. Heikolla itsetunnolla on aina kontrollin tarve. 

Mitä sitten ei muka saisi tehdä?

Ei kai mikään olekaan absoluuttisesti kiellettyä. Mutta suru vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Se, mikä jollekin on tapa surra omalla tavallaan voi olla toiselle loukkaavaa, jos hänelle se näyttäytyy epäkunnioittavana vainajaa kohtaan.

Usein noin sanovat ei ole menettäneet ketään oikeasti läheistä.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai mikään olekaan absoluuttisesti kiellettyä. Mutta suru vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Se, mikä jollekin on tapa surra omalla tavallaan voi olla toiselle loukkaavaa, jos hänelle se näyttäytyy epäkunnioittavana vainajaa kohtaan.

Mikä voisi olla epäkunnioittavaa?

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten ei muka saisi tehdä?

Juhlia, käyttää somea, osallistua bileisiin

Vierailija kirjoitti:

Usein noin sanovat ei ole menettäneet ketään oikeasti läheistä.

Luultavasti ovat, mutta nämä päällepäsmärit ovat viallisia päästään.  Eivät ymmärrä, että muilla  ihmisillä on oikeus toimia omalla tavallaan ja tuntea omat tunteensa.

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai mikään olekaan absoluuttisesti kiellettyä. Mutta suru vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Se, mikä jollekin on tapa surra omalla tavallaan voi olla toiselle loukkaavaa, jos hänelle se näyttäytyy epäkunnioittavana vainajaa kohtaan.

Mikä voisi olla epäkunnioittavaa?

Uskonnottomana en näe mitään syytä tai koe tarvetta vierailla hautausmaalla viemässä kukkia/kynttilöitä multakasalle.Toisinaan saan tästä kuulla. Että kauhean kylmä olen kun en noudata toisten uskonnollisia rituaaleja. Saisivat ne arvostelijatkin joskus ajatella mitä sanovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai mikään olekaan absoluuttisesti kiellettyä. Mutta suru vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Se, mikä jollekin on tapa surra omalla tavallaan voi olla toiselle loukkaavaa, jos hänelle se näyttäytyy epäkunnioittavana vainajaa kohtaan.

Mikä voisi olla epäkunnioittavaa?

Uskonnottomana en näe mitään syytä tai koe tarvetta vierailla hautausmaalla viemässä kukkia/kynttilöitä multakasalle.Toisinaan saan tästä kuulla. Että kauhean kylmä olen kun en noudata toisten uskonnollisia rituaaleja. Saisivat ne arvostelijatkin joskus ajatella mitä sanovat.

Sama homma. En ole koskaan edes käynyt isän haudalla. Itseasiassa en ole edes ihan varma missä se on.

Elämä jatkuu !

Vierailija kirjoitti:

Elämä jatkuu !

Ystävällisenä vinkkinä. Älä sano noin enää kenellekkään läheisensä menettäneelle. Typerä huomautus. Kaikki me jotka nyt elämme ja hengitämme tiedämme olevamme hengissä, ja että elämä jatkuu jollakin tavalla johonkin pisteeseen asti. Ei sitä tarvitse erikseen sanoa. Hyvin läheisen ihmisen menettämisen jälkeen elämä jatkuu kuitenkin hyvin erilaisena. Jos tulet ulkopuolisena tokaisemaan siihen, että elämä jatkuu, niin se tarkoittaa että sun elämä jatkuu ihan normaalisti, mutta ei sen joka on vaikka lapsensa menettänyt. Pidä siis typerät huomautukset itselläsi, kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

Ei todellakaan olla normaalisti sen jälkeen kun äiti tai isä kuolee. Siinä muuttuu koko elämänsä kerralla.

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

Minä en ole ikinä ymmärtänyt tuota, että noinkin ison traagisen tapahtuman jälkeen samantien kouluun. Ja pitää peittää tunteet. Kyllä kannattaisi odottaa edes sen pari viikkoa ja surra rauhassa kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai mikään olekaan absoluuttisesti kiellettyä. Mutta suru vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Se, mikä jollekin on tapa surra omalla tavallaan voi olla toiselle loukkaavaa, jos hänelle se näyttäytyy epäkunnioittavana vainajaa kohtaan.

Mikä voisi olla epäkunnioittavaa?

Vainajan tuhkien sijoittaminen lantakasaan tai siis kompostiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

 

Minä en ole ikinä ymmärtänyt tuota, että noinkin ison traagisen tapahtuman jälkeen samantien kouluun. Ja pitää peittää tunteet. Kyllä kannattaisi odottaa edes sen pari viikkoa ja surra rauhassa kotona.

Mitä se "surra rauhassa kotona" pari viikkoa pitäisi sisällään?

Miehen kaverin puoliso menehtyi yllättäen, hänelle tuli kommenttia kun oli esim lähdössä lomamatkalle että älä nyt vaan unohda vaimoasi siellä hurvittelun keskellä. Huoh.  Hänen ilmeisesti pitäisi lakata elämästä ja surra lopun elämänsä. Nyt on yli vuosi mennyt ja luonnollisesti edelleen suree mutta joidenkin mielestä se on väärin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

 

Minä en ole ikinä ymmärtänyt tuota, että noinkin ison traagisen tapahtuman jälkeen samantien kouluun. Ja pitää peittää tunteet. Kyllä kannattaisi odottaa edes sen pari viikkoa ja surra rauhassa kotona.

Mitä se "surra rauhassa kotona" pari viikkoa pitäisi sisällään?

Oman perheen kesken oleilua, saa itkeä kun itku tulee ja olla rauhassa muiden katseilta, nukkua ja levätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini äiti kuoli kun olimme kolmannella luokalla. Ajattelin että hän olisi viikkoja pois koulusta ja itkisi koko ajan, mutta hän ilmestyikin parin päivän päästä kouluun ja oli ihan normaali. Silloin ymmärsin että ei se vanhemmat menettäminen tee ihmisestä mitään traagista orpoa joka kulkee ilottomana loppuelämänsä.

 

Minä en ole ikinä ymmärtänyt tuota, että noinkin ison traagisen tapahtuman jälkeen samantien kouluun. Ja pitää peittää tunteet. Kyllä kannattaisi odottaa edes sen pari viikkoa ja surra rauhassa kotona.

Kolmasluokkalainen on vasta 10-vuotias. Tossa ei tiedä miten äiti kuoli. Oliko sairauden riuduttama, koomassa yms. vuosi/kuukausitolkulla jne. Vai kuoliko täysin yllättäen? Aika paljon vaikuttaa noi asiat. Myös onko isä passittanut kouluun vai onko itse halunnut mennä? Itse varmaan tuossa iässä haluaisin pian ns. normaaliin elämään enkä vaan ajatella menetystä kotona päiväkausia.

Minä taas en ymmärrä miksi niin monet kuvittelevat että surussa on olennaisen tärkeää tehdä kaikkea sellaista mikä vie ajatukset pois surusta.