Muistaako muut lapsuudesta sitä miten joidenkin kavereiden vanhemmat halveksui avoimesti?

Yhden kaverin äiti oli aina kyrsä otsassa ja kiukkuinen. 

Meillä yhden uuden tytön luo kutsuttiin kaikki luokan tytöt vuorollaan näytille, että onko sopiva kaveri. Minua ei kutsuttu uudelleen XD

Joo. Ns. "parempi väki" eli rikkaammat halveksivat työläisten "kakaroita".

Mun äiti halveksi pullukkaa ystävääni. Ja isäni kanssa nauroivat että miten auto aina notkahtaa kun "sanna" astuu kyytiin.

Me oltiin oikeasti jotain 10-vuotiaita, kaveri painoi ehkä 50 kg maksimissaan. 

Jotkut ihmiset eivät pidä yhtään mistään. Ovat kireitä kuin viulun kielet. Ihmettelen että sellaiset edes hankkivat lapsia. Muistan monia tällaisia kireitä nirpoanokka vanhempia lapsuudesta. 

 ei tapahtunut kohdallani.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti halveksi pullukkaa ystävääni. Ja isäni kanssa nauroivat että miten auto aina notkahtaa kun "sanna" astuu kyytiin.

Me oltiin oikeasti jotain 10-vuotiaita, kaveri painoi ehkä 50 kg maksimissaan. 

Sun vanhemmat on aika törkeitä.

Muistan ja tuntui tosi pahalta, kun lapsuudessa kaverini isä suhtautui minuun ikävästi, aivan kun olisin ollut paljon huonompi kuin hänen tyttärensä ja heidän perheensä. Ihan samassa talossa asuttiin ja samanlaisissa asunnoissa. Ehkä kaverini perhe oli vähän varakkaampi, mutta ihan tavallisissa töissä he olivat, samoin kuin omat vanhempani. Pelkäsin häntä, mutta olin kuitenkin yksinäinen, joten halusin kuitenkin yrittää olla tämän kaverin kanssa tekemisissä. Kaverin isä oli myös kaverilleni ankara ja hänellä oli paineita menestyä koulussa ja harrastuksissa. Yritin auttaa häntä koulujutuissa, kun pärjäsin häntä paremmin useissa aineissa. Meidän kaverisuhteemme katkesi joskus nuoruusvaiheessa. Joskus hetkittäin on tullut mieleen tämä ja olen toivonut, että kaverini isä olisi hänelle ollut jatkossa vähemmän vaativa ja mukavampi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti halveksi pullukkaa ystävääni. Ja isäni kanssa nauroivat että miten auto aina notkahtaa kun "sanna" astuu kyytiin.

Me oltiin oikeasti jotain 10-vuotiaita, kaveri painoi ehkä 50 kg maksimissaan. 

Sun vanhemmat on aika törkeitä.

Oisitpa kuullut miten ne puhui vammaisista 🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli sellainen joka halveksui kavereitani. Nolotti ja harmitti. En sitten enää kehdannut tuoda kavereita meille. Ymmärtäisin jos kaverini olisivat olleet jotain pikkurikollisia, mutta olivat aivan tavallisia heppatyttöjä yms. Äiti vaan ei pitänyt heidän vanhemmistaan (kenestä se nyt olisi pitänyt). No mä en enää pidä äidistäni ja halveksun hänen tapojaan, en paljon viitsi yhteyksissä olla. 

Siinä taas yksi sekopääakka joka on ravannut terapiassa jossa on sitten yhdessä keksitty että äitihän se on syytä kaikkeen, narsisti selvästi. HUOH!

Mikähän sekopää itse olet? 

Olen asunut koko lapsuuteni pienehkössä kunnassa jossa suurin osa asukkaista ja muista lapsista olivat vanhoillislestadiolaisia ja keskustapuolueen kannattajia.

En kuulunut kumpaankaan "kastiin", enkä ollut myöskään akateemisesta perheestä, joten kaikkialla olin "vääränlainen".

Aikuisenakin koen juurettomuutta ja yhteenkuuluvuuden tunne puuttuu kaikkialla minne menen, vaikka ihmiset pitävätkin minusta. Olen ikuisesti ulkopuolinen kaikkialla missä kuljen.

Vierailija kirjoitti:

Olen asunut koko lapsuuteni pienehkössä kunnassa jossa suurin osa asukkaista ja muista lapsista olivat vanhoillislestadiolaisia ja keskustapuolueen kannattajia.

En kuulunut kumpaankaan "kastiin", enkä ollut myöskään akateemisesta perheestä, joten kaikkialla olin "vääränlainen".

Aikuisenakin koen juurettomuutta ja yhteenkuuluvuuden tunne puuttuu kaikkialla minne menen, vaikka ihmiset pitävätkin minusta. Olen ikuisesti ulkopuolinen kaikkialla missä kuljen.

Tähän siis jatkan vielä- joidenkin vanhemmat katsoivat tosiaan nenänvartta pitkin ja piikittelivät melko suoraankin. Ihan kaikkea ei onneksi lapsena tajunnut mutta jälikäteen näitä tilanteita olen miettinyt ja tässä lienee yksi yhteys tosiaan siihen, että tunnen itseni usein ulkopuoliseksi- onhan se ollut tuttu tunne jo lapsesta asti.

Mä olin hirveän tykätty kaveri, olen aina osannut vetää oikeista langoista ja miellyttää kaikkia. Jo lapsena ja nuorena varastin kavereilta ja teininä panin parin poikaystävän kanssa. Sittemmin aloin ymmärtämään kuinka sairas olen mieleltänj ja vetäydyin irti kaikista kavereistani ja muutin toiselle paikkakunnalle ja päätin aloittaa kaiken alusta. Nykyään olen todella rehellinen ja avoin, uskon että omat lapset auttoivat viimeistään omassa kasvutyössä. Mutta häpeän menneisyyttäni. Terapiassa en ole koskaan käynyt, enkä osaa oikein itsekseni hahmottaa miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. 

Mun kaverin äiti puhui kaikista ihmisistä todella rumasti, oltiin autossa matkalla johonkin ja tämä äiti ajoi, antoi tietä jalankulkijalle ja samalla selitti meille tytöille "onpas ruma akka, hirveät lollot kun melkein polvissa", tuo jäi elävästi mieleen. Oltiin varmaan 8v. 

Mä muistan kun pari luokkakaveria esitteli hienoja uusia koululaukkujaan, kun olivat menossa oppikouluun.

Sinne oli pääsykokeet, eikä kumpikaan heistä päässyt, mutta minä pääsin.

Mua katsoi kaverin isä nenänvartta pitkin vielä kun oltiin yli 20-vuotiaita. 

Mun isä halveksi lähes kaikkia kavereitani. Lähinnä piti heitä tolloina ja vähä-älyisinä, ikään kuin itse olisi älyllisesti jotain huippueliittiä. Ehkä hyvä näin, koska kaverit lakkasivat käymästä meillä eivätkä myöhemmin joutuneet todistamaan, kun känniääliö isä koikkelehti alastomana.

Vierailija kirjoitti:

Olen asunut koko lapsuuteni pienehkössä kunnassa jossa suurin osa asukkaista ja muista lapsista olivat vanhoillislestadiolaisia ja keskustapuolueen kannattajia.

En kuulunut kumpaankaan "kastiin", enkä ollut myöskään akateemisesta perheestä, joten kaikkialla olin "vääränlainen".

Aikuisenakin koen juurettomuutta ja yhteenkuuluvuuden tunne puuttuu kaikkialla minne menen, vaikka ihmiset pitävätkin minusta. Olen ikuisesti ulkopuolinen kaikkialla missä kuljen.

Sama. En havainnut kenenkään vanhempien halveksivan minua, mutta lestadiolaislapset kyllä näyttivät paikan vähemmistölle eli ei-lestadiolaisille. Se lällättely "ettepä pääse taivaaseen", syrjintä yleisillä leikkipaikoilla ja ihan kunnon fyysinen koulukiusaaminen näiden "oikeauskoisten" taholta sai kyllä tuntemaan itsensä halveksituksi. Vanhemmistahan tuo alkujaan toki on lähtöisin, kotonahan he opettavat, että vain he pääsevät taivaaseen ja lapset sitten käsittelevät asiaa kiusaamalla toisia kateuksissaan. Luulevat, että me saamme tehdä mitä vain ja saamme kotoa mitä vain.

Ja paikkakunta oli Oulunsalo.

Itseasiassa mulla oli ystävä, joka halveksui mua ja perhettäni. Jostain syystä hän halusi olla seurassani, ja mulle se oli pitkään ok. Vähitellen aloin miettimään asioita, joita hän sanoi ja teki. Ymmärsin olevani hänelle likasanko, johon oksentaa pahaa oloa, kun kuitenkin olin läsnä ja empaattinen. Paremmin voidessaan hänellä oli myös paremmat piirit. Sieltä sitten pistäytyi mun seuraan "terapiaan". 

Ei saatu seurustella talkkarin pentujen kanssa, ku talkkari oli sitä mieltä, että herra majurin lapset, me, on ylempiarvoisia!