Rakkaus omaan lapseen on paljon suurempaa, kuin etukäteen kuvittelin. Ei sitä edes voi sanoin kuvailla. 💕🤰

Vierailija kirjoitti:

Oman lapsen hankkiminen on suuri ja paljon tärkeämpi asia kuin nykynaiset ymmärtävät. Katumus lapsen puutteesta tulee 100% varmasti yksinäisyyden iskiessä viimeistään vanhana. Siinä on kyseessä elämän tärkeimmän ihmissuhteen kokemisesta, olemalla vanhempi omalle lapselleen. Se on rakkautta ilman ehtoja ja yhteisen elämän kokemusta. Omassa lapsessa on parasta se pyyteetön rakkaus lapseen.

Oman lapsen elämää haluaa auttaa ja kokea yhdessä. Suhde lapseen on usein koko elämän mittainen eikä sitä korvaa suhde koiraan, poikaystävään tai tiktokkiin.

Ihmisiä aivopestään venäjän valheella, että olisi jotenkin hyvä jos Suomeen ei synny suomalaisia vauvoja. Suomi näivettyy.

Naisia vaivaa yksinäisyys kun vanhuus tulee. Ilman lapsia nainen kokee yksinäisyyden lisäksi turhautuneisuutta ym. Nainen ilman lapsia on surullinen tapaus. Sellainen on vanhapiika.

Hulluja on ne ihmiset jotka jättävät kokematta tärkeimmän

Ai jaa, ei kyllä minulla vaan suhde omaan äitiin ole se tärkein ihmissuhde. Oikeastaan olen melko varma, että jos hän ei olisi äitini, ei meillä olisi mitään yhteistä siinä mielessä, että meistä olisi vaikka voinut tulla kavereita ilman tätä sukulaissuhdetta. Lasta en tule koskaan hankkimaan. sen sijaan suhde mieheeni on minulle tärkein ihmissuhde, jonka toivon kestävän vanhuuteen asti. En usko, etä kadun vanhana. Ennemmin katuisin lapsen hankkimista, koska tiedä, että minusta ei olisi äidiksi. Kaipaan vain yksinkertaisesti liikaa omaa tilaa. Olen 37 joten mistään nuoruuden höpsötyksestä ei ole enää kyse. Olen aina tiennyt, että lapsiperhe-elämä olisi yhtä painajaista minulle.

🤢🤮

Tämä sama keskustelu toistuu täällä kerta toisensa jälkeen sanasta sanaan identtisenä.

Tässä toisenlainen näkökulma: minulla on kaksi aikuista lasta. Toinen heistä kuoli, toinen elää. Suruni ja rakkauteni ovat paljon suurempia kuin etukäteen kuvittelin.

Joo, mulla on ahdistunut onneton teinityttö. Olisinpa osannut kasvattaa onnellisen nuoren ihmisen. En tiedä mikä meni vikaan. Raastavaa koko perheelle. 

Mun vauvat ovat kasvaneet teineiksi. Ovat niin rakkaita. Vauva-ajat muistoissa, nyt nautin täysillä teineistä. Ovat ihan parasta seuraa. Ovat mahtavia tyyppejä ja niiden jutuille saa nauraa. Tehdään paljon kaikkea yhdessä, välillä on toki takkujakin, mutta kenen elämässä ei muka olisi!? Onneksi olen tehnyt lapsia, ovat tosiaan elämän suola!

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole koskaan ollut niin onnellinen ja seesteinen kun olin raskaana. Muistelen lämmöllä sitä vieläkin. Onneksi sen sain kokea. Tietysti vielä tärkeempää on että nyt on elämässäni (jo pesästä lentänyt) ihana, lämmin, hauska tytär. 💝

Kunpa saisi vielä kokea sen, mutta se aika on ohi minun kohdaltani. Olisin halunnut saada yhden lapsen kiltin ja mukavan miehen kanssa, joka on kanssani ja on tukena odotusaikana.

Samoin. Rakastuin lapseeni jo silloin, kun hän oli vatsassa. Saimme aivan ihanan ultraäänikuvan, jossa hän selvästi hymyili. Raskausaika oli ihanaa kaikista selkäkivuista huolimatta. Olo oli onnellisen seesteinen, en ole koskaan ollut yhtä tasapainoinen kuin silloin. Rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain sellaista, jota ei voi selittää. Rakastan toki puolisoanikin, mutta rakkaus omaa lasta kohtaan on paljon syvempää ja se vain kasvaa päivä päivältä. Jos minulle tulisi tilanne, että joutuisin uhraamaan oman henkeni lapseni puolesta, niin en miettisi sitä sekuntiakaan, vaan olisin jo kuollut. Kenenkään muun puolesta en olisi sitä valmis tekemään. Olen niin onnellinen, että olen saanut kokea edes kerran raskauden, synnytyksen (vaikka se karmea olikin) ja äitiyden. Olisimme toivoneet lapsellemme sisaruksen/sisaruksia, mutta emme niitä ikävä kyllä saaneet.

Side on kyllä vahva. Vieläkin muistan ne ihmeelliset symbioosin tunteet, kun pieni vauva oli kehoa vasten, tuntui kuin kumpikaan emme ymmärtäneet mihin toisen keho loppuu ja toisen alkaa. Onnen tunteet, kun tuosta "oman kehon jatkeesta" alkoi kasvaa oma yksilönsä joka näytti omia tunteita ja tahtoa. Yhteenkuuluvuuden tunne ensimmäisistä yhteisistä leikeistä, puhallan mahaan ja vauva kikattaa, jää jännittyneenä odottamaan seuraavaa puhallusta.

Nyt molemmat lapseni jo aikuisia. Olen saanut seurata heidän kauttaan seuraavan sukupolven elämää, ja varmasti ymmärrän nykyisiä haasteita paremmin kuin pystyisi lapsettomana. He tekevät nyt omia suuria valintojaan koulutuksen, parisuhteen ja lasten hankkimisen suhteen, minä tuen kun tukea tarvitsevat, mutta kunnioitan heidän itsenäisyyttään. Samoin kuin kunnioitan vanhan äitini itsenäisyyttä, mutta tuen kun hän apua tarvitsee. Lenkki sukupolvien ketjussa, se koen olevani, ja onnellinen sellainen.

Ihania kirjoituksia 💕

Vierailija kirjoitti:

Ei sillä rakkaudella mitään tee jos ei osaa kasvattaa. Rakkaus ei ole tunne vaan tekoja. Oikeastaan rakkaus ei merkitse paskaakaan vaan on silkkaa rakkausonanointia jolla saa rakkautta tuntevan hyvälle mielelle ja pelkkä sumuverho ihmisten hyväksikäytölle. Mielummin olisin kasvanut järkevässä sijaiskodissa kuin rakkausääliö yh:n kasvattamana.

T:ällön ja täysin hyödyttömän rakkausäidin aikuinen velatytär

Et voi tietää millaiseen sijaiskotiin olisi päätynyt.  Niissä on eroa. Joillekin se ratkaisu on ollut vahingoksi.

Mun lapsuudenperheessä vanhemmat rakastivat lähinnä itseään. Paitsi milloin hyvesignaloitava ulkomaailmalle.

Vierailija kirjoitti:

Tämä sama keskustelu toistuu täällä kerta toisensa jälkeen sanasta sanaan identtisenä.

Tässä toisenlainen näkökulma: minulla on kaksi aikuista lasta. Toinen heistä kuoli, toinen elää. Suruni ja rakkauteni ovat paljon suurempia kuin etukäteen kuvittelin.

Miten voi kuvitella etukäteen oman lapsen kuoleman?

Lässyn, lässyn.

En ymmärrä, kun hehkutetaan että "rakastan lastani täysin pyyteettömästi, ihana tunne!", kun se tunnehan ei ole lainkaan vastavuoroinen. Kyllä mä mieluummin olisin sen pyyteettömän rakkauden ja tuen ja avun kohde koko ikäni, kuin että olisin se yksipuolinen tukija ja auttaja ja pyyteetön rakastaja. Koirakin rakastaa pyyteettömämmin kuin oma lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä sama keskustelu toistuu täällä kerta toisensa jälkeen sanasta sanaan identtisenä.

Tässä toisenlainen näkökulma: minulla on kaksi aikuista lasta. Toinen heistä kuoli, toinen elää. Suruni ja rakkauteni ovat paljon suurempia kuin etukäteen kuvittelin.

Miten voi kuvitella etukäteen oman lapsen kuoleman?

Et voikaan, mutta se on aina mahdollinen. Oman lapsen syntymä iskostaa vanhempiin menettämisen pelon, ja joskus se pelko toteutuu.

Jos lapsen saaminen tekee ihmisestä niin järkyttävän ilkeän muita kohtaan kuin tämän ketjun aloittaja ja muut asiaa hehkuttavat niin parempi kyllä pysyä lapsettomana. 

Mutta joo, täysi ilkeä trollaushan tämä on taas kerran. Mitä ihmettä te trollit oikein saatte eripuran lietsomisesta. Ruplia? Hyvän mielen? Oman mielenne pysymään kasassa omien ongelmien keskellä vai mitä ihmettä? Oikeasti, hakeutukaa hoitoon, tuollainen ei ole tervettä! 

Vierailija kirjoitti:

Tämä sama keskustelu toistuu täällä kerta toisensa jälkeen sanasta sanaan identtisenä.

Tässä toisenlainen näkökulma: minulla on kaksi aikuista lasta. Toinen heistä kuoli, toinen elää. Suruni ja rakkauteni ovat paljon suurempia kuin etukäteen kuvittelin.

Tämä on sellainen ihmisiä koskiettava aihe, joka herättää keskustelua. Tänä päivänä Suomen alhainen syntyvyys on paljon esillä mediassa ja päivittäisissä uutisissa. Lähinnä tulee ajatus, että sumalauiste ovat aktiivisesti päättäneet kutitsaa oman kansansa ja elämäntapansa. Pidän sitä valitettavana. Meillä oli ennen hyviä arvoja. Rehellisyys, se, että suomalaisen sanaan voi luottaa. Ja se, ettei koko ajan jaariteltu tyhjänpäiväisiä juttuja.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, kun hehkutetaan että "rakastan lastani täysin pyyteettömästi, ihana tunne!", kun se tunnehan ei ole lainkaan vastavuoroinen. Kyllä mä mieluummin olisin sen pyyteettömän rakkauden ja tuen ja avun kohde koko ikäni, kuin että olisin se yksipuolinen tukija ja auttaja ja pyyteetön rakastaja. Koirakin rakastaa pyyteettömämmin kuin oma lapsi. 

Eivät kaikki vanhemmat rakasta lapsiaan pyyteettömästi silloin kun lapsi perseilee huolella ja siitä tulee väkivaltainen narkkari tai henkirikoksen tekijä.

Koiran rakkaus taas on puhdasta itsekkyyttä ja ahneutta, koska oikeasti koira himoitsee vain ruokaa ja osaa miellyttämisen taito.

Vierailija kirjoitti:

Joo, mulla on ahdistunut onneton teinityttö. Olisinpa osannut kasvattaa onnellisen nuoren ihmisen. En tiedä mikä meni vikaan. Raastavaa koko perheelle. 

Toivotaan, että tyttäresi hankala vaihe menee ohi. Yleensä menee ja sille voi hymyillä jälkeenpäin. Mutta palstalla esiintyy myös muutamia, joille teinivaihe on selvästi jäänyt päälle.

Vierailija kirjoitti:

Raskaus oli elämäni hirvittävin kokemus. Terveys meni pilalle loppuelämäksi.

Ei se ole kivaa, että joutuu loppuelämänsä käyttämään vaippoja.