Miksi jotkut kommentoi toisille että "olisit onnellinen/kiitollinen"?

Ei se, että joku muu asia on huonosti, estä olemasta kiitollinen siitä, mikä on hyvin. Tai ei sen ainakaan pitäisi estää.

Mä valittelin taannoin ettei silloisessa parisuhteessa ollut seksiä, ja mulle suorastaan suututtiin. Kun olisi pitänyt olla kiitollinen a) että ylipäätään kelpaa kellekään ja b) ettei tartte harrastaa seksiä. Lapsia tuin miehen kanssa olisi kuitenkin pitänyt hankkia, en tiedä miten tuo kommentoija ajattelin meidän sen hoitavan ilman seksiä 😁

Ja ei. En osaa sanoa miksi jotkut noin kommentoivat. Ylimielistä, vähättelevää ja ilkeää. (Lähes) aiheesta riippumatta. 

Onhan se kiitollisuuden aihe, jos ei o vaikka syöpää.

Milestäni ole kiitollinen kehotukset kertovat enemmänkin kehoittajan empatiakyvyn puutteesta ainakin silloin,  un kyse on suuremmista murheista. Useimmiten he, jotka kehoittavat kiitollisuuteen olisivat itsekin tyytymättömiä ja valittaisivat samoista asioista. En ole koskaan kuullut heidän suustaan, jotka ovat kokeneet raskaita menetyksiä yms. tulevan "ole kiitollinen"- vähättelyä.

Toki rajansa siinäkin mistä valittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Onhan se kiitollisuuden aihe, jos ei o vaikka syöpää.

Pitää siis olla kiitollinen kaikesta mikä voisi olla huonommin?

Jos olet terve, sinulla on taloudellinen turva, koti, ystäviä, perhe, työpaikka ja harrastuksia, silloin todellakin pitäisi olla kiitollinen ja onnellinen siitä miten hyvin menee.

Muistan sen kehotuksen, että se toisen perusarki voi olla toiselle unelma. 

Valitat paljon ja/tai ulospäin tilanteesi näyttää ihan toisenlaiselta.

Koska ovat väsyneet jatkuvaan turhasta itkemiseen. 

Kiitollisuus kannattaa aina. Kiitollisuus eri asia kuin onnellisuus. 

Kertoo enemmän sanojasta ja sanojan puutteellisesta kyvystä ymmärtää että tunteet ja tilanteet on kovin subjektiivisia.

Mua saa väsyttää uhmaikäinen ja siihen on turha tulla kertomaan että ole iloinen että on terve lapsi. Olen iloinen että se on terve ja sellainen on, ei se poista sitä että uhmis on väsyttävä.

Tai ole iloinen että on työ. Ihan sama vaikka se työ tekee sut sairaaksi. Kaikilla kun ei ole edes sitä sairaaksi tekevää työtä.

Ei munkaan mielestä ole kovin suuri kriisi, jos vanha lemmikki sairastuu. En silti totea että olepa nyt iloinen että sulla oli lemmikki ja se eli vielä vanhaksi.

Vierailija kirjoitti:

Milestäni ole kiitollinen kehotukset kertovat enemmänkin kehoittajan empatiakyvyn puutteesta ainakin silloin,  un kyse on suuremmista murheista. Useimmiten he, jotka kehoittavat kiitollisuuteen olisivat itsekin tyytymättömiä ja valittaisivat samoista asioista. En ole koskaan kuullut heidän suustaan, jotka ovat kokeneet raskaita menetyksiä yms. tulevan "ole kiitollinen"- vähättelyä.

Toki rajansa siinäkin mistä valittaa. 

MInä taas olen huomannut nimenomaan niiden, joilla on ollut paljon kestettävää itsellään, suhtautuvan melko kärsimättömästi pienempimurheisten voivotteluun - mutta ne pienempimurheiset käytännössä aina pitävät tätä vähättelynä, sillä heille itselleen heidän murheensa ovat suuria, vaikka objektiivisesti ajatellen monilla on vielä isompia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se kiitollisuuden aihe, jos ei o vaikka syöpää.

Pitää siis olla kiitollinen kaikesta mikä voisi olla huonommin?

Suomalaiset voi sitten lakata valittamasta kaikesta, koska maailman mittakaavassa meillä menee kaikilla superhyvin.

Vierailija kirjoitti:

Mä valittelin taannoin ettei silloisessa parisuhteessa ollut seksiä, ja mulle suorastaan suututtiin. Kun olisi pitänyt olla kiitollinen a) että ylipäätään kelpaa kellekään ja b) ettei tartte harrastaa seksiä. Lapsia tuin miehen kanssa olisi kuitenkin pitänyt hankkia, en tiedä miten tuo kommentoija ajattelin meidän sen hoitavan ilman seksiä 😁

Ja ei. En osaa sanoa miksi jotkut noin kommentoivat. Ylimielistä, vähättelevää ja ilkeää. (Lähes) aiheesta riippumatta. 

No kuka seksiä kaipaa? Limaista, suomalaiset läs kit painaa menemään

Kommentoin joskus noin ihan itse itselleni. 😑

Kun olin määräaikaisessa työpaikassa yli vuoden, vaikka useasti oli päiviä kun vastassa oli vaikeita asiakkaita, muutama kamala työkaveri, pitkiä palavereita, stressiä ja työkiirettä, muistutin aina niissä tilanteissa itseäni siitä, että en valita vaikka kuinka olisi stressiä tai kuinka suututtaisi jokin asia, vaan olin kiitollinen, että minulla oli työpaikka, koska tiesin että eräänä päivänä sitä ei ole enää, joten nautin niistä vaikeistakin päivistä.

Liki vuosi myöhemmin säästösyistä tuo työpaikka irtisanoi taas porukkaa. 

Mitä vähemmän työntekijöitä sen enemmän säästöä ja loput jäljelle jääneet hoitavat muidenkin työt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milestäni ole kiitollinen kehotukset kertovat enemmänkin kehoittajan empatiakyvyn puutteesta ainakin silloin,  un kyse on suuremmista murheista. Useimmiten he, jotka kehoittavat kiitollisuuteen olisivat itsekin tyytymättömiä ja valittaisivat samoista asioista. En ole koskaan kuullut heidän suustaan, jotka ovat kokeneet raskaita menetyksiä yms. tulevan "ole kiitollinen"- vähättelyä.

Toki rajansa siinäkin mistä valittaa. 

MInä taas olen huomannut nimenomaan niiden, joilla on ollut paljon kestettävää itsellään, suhtautuvan melko kärsimättömästi pienempimurheisten voivotteluun - mutta ne pienempimurheiset käytännössä aina pitävät tätä vähättelynä, sillä heille itselleen heidän murheensa ovat suuria, vaikka objektiivisesti ajatellen monilla on vielä isompia.

Jos on vähänkin empatiakykyä käsittää, että murheet ovat subjektiivisia. Enemmän olen kuullut heiltä, joillaon parisuhteet ja työ sekä lapsia jne. kertovan minulle lapsettomalle sinkulle, että pitäisi olla kiitollinen, kun on aikaa lukea ja tehdä kaikkea sitä mihin heillä ei ole aikaa. Siinä kohtaa mielestäni on "hitusen" ulalla sen suhteen mikä elämässä on aidosti arvokasta ja mistä kannattaa valittaa. Tosin subjektiivistahan sekin on. Ehkä jollekin se, että on tuntikausia aikaa lukea on tärkeämpää kuin rakastava perhe, mutta toisaalta enpä tiedä onko hänen parisuhteensa ja perhe-elämänsä onnellista vai ei. Lukeminen siis vain esimerkkinä.

Hieman samoin kuin todetaan, että on arvokas vaikkei tekisi mitään. Juu varmasti on arvokas vaikka makaisi päivät pitkät riippumatossa, mutta onko itse onnellinen? Tuskin. Tai olet tarvittu. No mitäpä minulle merkitsee olla tarvittu jossakin millä ei ole minulle merkitystä? Hyvin subjektiivisia kokemuksia vaikka tiettyjä yleimaailmallisia lainalaisuuksia yleensä löytyykin.

Vierailija kirjoitti:

Jos on vähänkin empatiakykyä käsittää, että murheet ovat subjektiivisia. Enemmän olen kuullut heiltä, joillaon parisuhteet ja työ sekä lapsia jne. kertovan minulle lapsettomalle sinkulle, että pitäisi olla kiitollinen, kun on aikaa lukea ja tehdä kaikkea sitä mihin heillä ei ole aikaa. Siinä kohtaa mielestäni on "hitusen" ulalla sen suhteen mikä elämässä on aidosti arvokasta ja mistä kannattaa valittaa. Tosin subjektiivistahan sekin on. Ehkä jollekin se, että on tuntikausia aikaa lukea on tärkeämpää kuin rakastava perhe, mutta toisaalta enpä tiedä onko hänen parisuhteensa ja perhe-elämänsä onnellista vai ei. Lukeminen siis vain esimerkkinä.

Hieman samoin kuin todetaan, että on arvokas vaikkei tekisi mitään. Juu varmasti on arvokas vaikka makaisi päivät pitkät riippumatossa, mutta onko itse onnellinen? Tuskin. Tai olet tarvittu. No mitäpä minulle merkitsee olla tarvittu jossakin millä ei ole minulle merkitystä? Hyvin subjektiivisia kokemuksia vaikka tiettyjä yleimaailmallisia lainalaisuuksia yleensä löytyykin.

Mutta tuossahan ei ole millään lailla kyse siitä, mikä on "parempaa" tai "tärkeämpää" elämässä, vaan yksinkertaisesti siitä, että jollei opi olemaan tyytyväöinen siihen, mitä oamssa elämässä on, ja jos aina vaan suree sitä ettei saa jotain, mikä on mahdotonta, tulee väistämättä aina olemaan onneton. Vastaavasti jos keskittyisi siihen, mikä on hyvin, ja tulisi jollei nyt suorastaan äärimmäisen onnelliseksi, niiin ainakin onnellisemmakisi kuin nyt. Ja koska vaihtoehtojakin on, on onnettomuus IHAN OMA VALINTA. Ja kiistämättä tyhmä sellainen. Tässä ei ole mitään subjektiivista, se on täysin objektiivista.

Sitä paitsi vaikka murhe on subjektiivinen, murheiden koko ei välttämättä ole pelkästään subjektiivista. Mun lapsella on sairaus joka tekee hänen elämästään hankalaa ja jossain määrin kivuliasta koko loppuelämän, mutta on se murhe silti objektiivisesti ootaen aika paljon pienempi kuin jollain, jonka lapsi kuolee ennen aikuisuutta.

Itse valitetaan kyllä mutta halutaan vaientaa toiset ja opettaa miten puhutaan "oikein". Minusta keskustelukulttuuri menee vuosi vuodelta enemmän itänaapurin meininkiä muistuttavaan suuntaan.

Se on sellaista toisen murheiden mitätöintiä, sitä sellaista häpeäkulttuuria ja latistamista mihin meidät on opetettu ja vuosikymmeniä.

Suomalaiset toistelee jotain ulkoa opittuja fraaseja kuin joku opetettu apina, lauseita jotka ei tarkoita mitään. se on juuri tällainen venäläinen mentaliteetti. Ei ne ihmiset itsekään ajattele niin, sitten joskus kännipäissään ehkä kertovat mitä oikeasti ajattelevat, ja se on hurjaa tekstiä se.