Miksi jotkut haluavat ajatella että heillä olisi ollut vaikeampi elämä kuin muilla ihmisillä?

Vierailija kirjoitti:

Hyvin sanottu! Just sellainen olo tästä tulee.

Ja sitten ihmetellään kun joku tuttu tappaa itsensä ja hämmästellään, että miten siitä ei näkynyt yhtään päällepäin, että oli paha olla ja miten tuli yllätyksenä koko juttu.

No kai nyt ihmiset salaa pahan olonsa, kun asenne on tämmönen että jos vähänkin yrität avautua, niin saat heti kylmää rättiä naamalle ja oot uhriutuja, märisijä, psykopaatti ja mitä muita tässä nyt on heitetty ilmoille.

En tiedä yhtään tapausta missä im olisi ollut yllätys. Vaikeaa syrjäytymistä, mt-ongelmia, päihdeongelmia. 

Vierailija kirjoitti:

"No vaikeaksi elämäksi voidaan varmaan luokitella sellainen, jossa on vastaan tullut niitä harvinaisia vastoinkäymisiä, joiden tiedetään aiheuttavan vakavaa traumatisoitumista. Tällaisia on just henkeä uhkaavan väkivallan uhriksi joutuminen, sota, suuronnettomuudet jne. "

Missä ap muka sanoi puhuvansa tällaisista ihmisistä? Hänhän puhui vain ihmisistä, jotka joka välissä tuovat esiin, kuinka heillä on (ollut) niin paljon vaikeampaa kuin muilla.

Esim. anoppini on tällainen ihminen, eikä hänellä ole mitään listaamiasi kokemuksia. Oikeasti hän on ihan tavallinen keskiluokkainen ihminen, jonka elämässä on ollut joitain tavallisia vastoinkäymisiä ja suruja ja niiden vastapainona monia tosi onnekkaita juttuja. Mutta hän on aika dramaattinen luonne ja ihan selkeästi myös nauttii valittamisesta ja itsesäälissä kieriskelystä.

Tuo viimeksimainittu on yleisin uhriutujatyyppi. Ainoa todellinen ongelma elämässä on päihdeongelma, mutta se on ainoa, josta ei mainita sanallakaan. 

Olen tämän ennenkin tänne kirjoittanut, mutta minusta on uskomatonta, miten päihdeongelmainen kehtaa kerjätä sääliä lasisella lapsuudellaan (vanhemmat töissä, riitaisa pari joka joi viikonloppuisin ja lomilla kuten hyvin monet suomaliset), vaikka itse on järjestänyt lapsilleen moninverroin kaameammat kasvuolot useine eroineen ja sekakäyttöineen.  

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin monelle kommentoijalle tuntuu olevan ihan mahdotonta tajuta, että "ihmiset, jotka valittavat siitä, kuinka heillä on vaikeampaa kuin muilla" ja "ihmiset, joilla on esim. tilastojen valossa vaikeampaa kuin muilla vaikka traumaattisten kokemusten määrän takia" eivät välttämättä ole ihan 100 % sama porukka?

Ihan oikeasti on ihmisiä, joilla ei ole elämässä mitään erikoisempaa hätää, mutta jotka silti ovat omasta mielestään aina se kaikkein onnettomin ja kärsivin yksilö maailmassa. Itse ainakin ymmärsin, että ap puhui heistä.

Kaikki varmaan tuon ymmärtävät, paitsi ne, jotka nimenomaan noita kaikkein onnettomampia ja kärsivimpiä yksilöitä maailmassa :D

traumatisoituneen ihmisen ogelma ei ole se, että hän on kohdannut traumoja, vaan se, että hän itse on uhriuttanut itsensä niiden traumojen alle. "en voi tehdä, koska nämä traumat, traumat ovat traumatioineet minut, siksi en voi". Se on kehäpäätelmä. Hän alkaa toipua, kun hän oivaltaa, että nyt ei enää ole se hetki, jossa trauma tapahtuu ja nyt hän voi päättää, että nyt lähdetään eteenpäin. Jos kokee ettei osaa yksin, niin menee jollekin sellaiselle terapeutille, joka siinä osaa auttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

68: kai ymmärrät että ihminen voi traumatisoitua paljon vähemmästäkin, sinun termeilläsi normaaliin elämään kuuluvista asioista? Miksi vähättelet näiden ihmisten traumoja?

En mä vähättele. Olen kokenut niitä "normaaleja" vastoinkäymisiä ja ollut ihan rikki niistä. Sitten olen kokenut sen "virallisesti" traumatisoivan kokemuksen, ja kyllä se on ihan eri asia. 

Millainen on virallisesti traumatisoiva kokemus?

No jotain tällaista:

"Häiriön aiheuttavia traumaattisia kokemuksia ovat esimerkiksi vakava auto-onnettomuus, tieto omaa henkeä uhkaavasta sairaudesta, joutuminen väkivallan kohteeksi (ryöstö, raiskaus, pahoinpitely), luonnonkatastrofi, panttivankeus, kidutus j

Tieto omaa henkeä uhkaavasta sairaudesta on asia, joka osuu melkein jokaisen ihmisen kohdalle, jos ei kuole tosi nuorena. Millä logiikalla se *ei* ole normaaliin elämään kuuluva vastoinkäyminen?

Ihan totta. Eiköhän tuossa viitattu sellaiseen yllättävään tietoon, että saat kolmekymppisenä tietää sairastavasi aggressiivista syöpää, eikä siihen, että saat vastaavan tiedon kahdeksankymppisenä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on kamala lapsuus ollut niin se on yksi asia Siihen ei voi itse vaikuttaa.

Mutta sitten on niitä joilla on aikuisuudessa niin hirveän vaikeaa ja siinä kohtaa sitten vika on yleensä peilissä. Esimerkiksi ne paskat puolisot ja kamalat työpaikat tai piinaava työttömyys on ihan aikuisen ihmisen omia valintoja.

Paskat puolisot, kamalat työpaikat tai piinaava työttömyys eivät ole vaikeaa elämää. Noi on normaaleja vastoinkäymisiä. Niillä, joilla on ollut vaikea elämä, on ollut ihan eri luokan vaikeuksia. Kuolemaa ja väkivaltaa jne., joihin ei ole voinut itse vaikuttaa. 

Juuri tämä on se asenne, mikä ärsyttää ja minkä takia koen myötätuntoisen asennoitumisen niin vaikeaksi. Yrität korottaa itsesi jalustalle, kun olet omasta mielestäsi kä

Voi olla erilainen kokemus, mutta ei voi sanoa, että vanhempansa väkiv allan menettäneen kokemus on traumatisoivampi kuin vaikkapa jonkun toisen kokemus jostain toisesta asiasta. Kun nämä asiat ovat subjetiivisia. On lapsellista kilpailla siitä, että kuka on kärsinyt enemmän: "kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli totta tai ei, ei todellakaan ole mikään pelkkä positiivinen asia, että 18v on neljän kouluikäisen pikkusisaruksen huoltaja ja vastuussa heistä. Siitä on aivan turhaa yrittää rakentaa mitään sankaritarinaa siitä, miten 18v uhrasi oman koulunkäyntinsä ja myös tulevaisuuttaan jotta voisi olla sisarustensa huoltaja.

Tuollainen tilanne herättää loputtomasti kysymyksiä ja sisältää paljon epäselvyyksiä. Huoltajuus on vähän muutakin kuin että asutaan yhdessä ja jatketaan elämää. Miettikää vaikka itse hetki, millaiset käytännön mahdollisuudet sillä 18v oikeasti on, jos esimerkiksi 10v alkaa oireilla vanhemman kuolemaa, tai 15v:lla on ongelmia koulunkäynnin suhteen. Vaikka olisi millainen sossulegioona tahansa tukena, ei se voi korvata kaikkea.

No ei sellaista olekaan tapahtunut. 18v. lukiolainen tarvitsee vielä itsekin tukea, ei häntä laiteta 9v. yksinhuoltajak

Minä olin täysin itsenäinen jo 15 vuotiaana ja myös huolehdin 10 vuotta nuoremmasta sisaruksestani, kun äiti ei oikein tajunnut mitä kaikkea lapsesta huolehteminen on. Äiti hoiti lähinnä kalenteroitavat asiat ja teki ruoan ja maksoi kulut, mutta muuten oli ihan kujalla siitä mitä kaikkea muuta olisi pitänyt olla.  Sisareni sanoi usein, että hän on toivonut salaa, että minä olisin hänen äitinsä, koska osaan olla äiti.  En siis oikein ymmärär mihin 18-vuotias muka tarvitsisi mitään tukea, noin yleistävänä lausahduksena sanottun, kuten lainaamani kirjoittaja väitti, mutta ymmärrän toki, että _jotkut_ 18-vuotiaat tarvitsevat.

Vierailija kirjoitti:

traumatisoituneen ihmisen ogelma ei ole se, että hän on kohdannut traumoja, vaan se, että hän itse on uhriuttanut itsensä niiden traumojen alle. "en voi tehdä, koska nämä traumat, traumat ovat traumatioineet minut, siksi en voi". Se on kehäpäätelmä. Hän alkaa toipua, kun hän oivaltaa, että nyt ei enää ole se hetki, jossa trauma tapahtuu ja nyt hän voi päättää, että nyt lähdetään eteenpäin. Jos kokee ettei osaa yksin, niin menee jollekin sellaiselle terapeutille, joka siinä osaa auttaa. 

Oletpa alentuva ja tyhmä.

Yksi juttu mitä ei ihmiset tajua, on isojen yksittäisten traumojen ja "vähäisempien" traumatisoivien asioiden ero. Tai että ihminen voi siis olla ihan rikottu ja traumatisoitunut vaikka hänellä ei ole isoa järkyttävää ja muille ihmisille mainittavaa suurta traumatisoivaa elämän kokemusta taustalla.

Monet ihmiset luulevat että heidän lapsuus oli ihan hyvä ja siinä ei ollut mitään vikaa, ja ei itsekään tiedetä tai osata sanoa mikä vaivaa, miksi väsyttää koko ajan, miksi kuormittuu niin helposti ja on niin haastavaa selviytyä elämästään.

Sitten kun asiaa vähän lähtee tutkimaan, niin taustalla on sellaista päivittäistä, pitkäkestoista koko lapsuuden kestävää traumatisoivaa, rikkovaa ja kehittyvät aivot tuhoavaa kohtelua ja kuormitusta, joka ei todellakaan ole normaalia, tervettä tai oikein.

Ihminen voi ajatella että hän on täysi p*ska kun on niin huonossa kunnossa, vaikka toisilla on ne auto-onnettomuudet ja syöpänsä, ja silti he  jaksavat paremmin. No niillä auto-onnettomuus kortin pelaamaan pystyvillä, on voinut olla oikeasti terve ja hyvä lapsuus, ja sillä toisella ei.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä tätä ihmisten järjetöntä vimmaa polkea toisia alas, mitätöidä ja vähätellä toisia ja raivon vimmalla syyllistämistä. Kukaan ei koskaan voi olla uhri tai kokenut vääryyttä, vaan aina kaikki on omaa vikaa ja mistään ei saisi puhua mitään. 

En ymmärrä.

Just näin Masennuin kun olin parisuhteessa narsistisen miehen kanssa, joka lopulta päättyi, edellinenkin mies käytti henkistä väkivaltaa.. Isäni oli narsisti ja rikkoi mun ja äidin itsetunnon, näköjään vedän puoleeni vastaavia tapauksia. Hukkasin mun parhaat vuodet vääriin kumppaneihin ja suhteisiin jotka ei johtaneet mihinkään. Lääkäri sitten haukkui mut vastuuttomaksi ihmiseksi joka ei selviä elämän kriiseistä, oikein nautti mun kiusaamisesta, kun jouduin sairaslomalle, mennyt kyllä usko ihmisiin eikä ole vieläkään täysin palautunut.. 

En voi pätee sillä et mulla menee hyvin, niin päden sillä et menee huonosti.

Hienostelijat menee hiljaiseksi kun kerron kauhutarinoita.

Aloitus vaikuttaa hyvin itsekeskeisen ja omahyväisen ihmisen tekemältä.

Vierailija kirjoitti:

En voi pätee sillä et mulla menee hyvin, niin päden sillä et menee huonosti.

Hienostelijat menee hiljaiseksi kun kerron kauhutarinoita.

No ainakin joidenkin kohdalla vaikuttaa juuri tuolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä tätä ihmisten järjetöntä vimmaa polkea toisia alas, mitätöidä ja vähätellä toisia ja raivon vimmalla syyllistämistä. Kukaan ei koskaan voi olla uhri tai kokenut vääryyttä, vaan aina kaikki on omaa vikaa ja mistään ei saisi puhua mitään. 

En ymmärrä.

Just näin Masennuin kun olin parisuhteessa narsistisen miehen kanssa, joka lopulta päättyi, edellinenkin mies käytti henkistä väkivaltaa.. Isäni oli narsisti ja rikkoi mun ja äidin itsetunnon, näköjään vedän puoleeni vastaavia tapauksia. Hukkasin mun parhaat vuodet vääriin kumppaneihin ja suhteisiin jotka ei johtaneet mihinkään. Lääkäri sitten haukkui mut vastuuttomaksi ihmiseksi joka ei selviä elämän kriiseistä, oikein nautti mun kiusaamisesta, kun jouduin sairaslomalle, mennyt kyllä usko ihmisiin eikä ole vieläkään täysin palautunut.. 

Mullakin on sattunut kohdalle pari täysin epäammattimaista, epäempaattista ja sadistisen ilkeää lääkäriä. He kun sattuivat kohdalle silloin kun olin kaikkein heikoimmillani ja itsemurhasta haaveilin, niin kyllä teki damagea. Onneksi on ollut myös tervepäisiä, normaaleja ja inhimillisiä hoitajia ja lääkäreitä, en muuten tässä elävien kirjoissa enää olisikaan.

Se vähän menee niin, että ihminen voi selvitä vaikka millaisista vastoinkäymisistä tahansa, mutta se edellyttää kyllä sitä, että on edes muutama hyvä ihminen elämässä, joka ei polje maanrakoon ja potki päähän kun olet jo maassa makaamassa.

Väitän että suurin osa masentuneista, ahdistuneista ja mieleltään särkyneistä ihmisistä on ihan puhtaasti toisen ihmisen rikkomia. Tätä ei saa ääneen sanoa, koska heti hyökkää kaikki ilkeät ja pahat ihmiset rääkymään pää punaisena, että ei saa uhriutua, ei saa syyttää ketään muuta, oma vika on kaikki ja heti pitää parantua ja olla kuin ei mitään,vaikka väkivalta olisi jatkunut lapsesta saakka. Ihan kuin ihminen olisi robotti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan ihmisten elämissä valtavasti eroa. Kukaan ei tietenkään vaikeuksilta säästy, mutta jotkut saavat jo alkuunsa niin karmeat lähtökohdat, että ihmettelen miten ovat edes elossa. 

Mutta sitten on niitä, jotka eivät lähtökohdistaan huolimatta valita ja sitten niitä, jotka piipittävät joka vastoinkäymisestä. Ehkä se on luonteenpiirre ja suhteellisuudentaju?

Esitätkö sä tässä jotenkin ihanteena sen, että ei valita? Sillälaillahan niitä perheensä kirveen kanssa hankeen ajavia on syntynyt. 

Väärinymmärtäminen on myös usean kärsimyskilvoittelijan leipälaji.

Et pidä kyseisistä ihmisistä ja helpotat omaa epämiellyttävyyden tunnetta kirjoittamalla siitä tänne. sivusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan ihmisten elämissä valtavasti eroa. Kukaan ei tietenkään vaikeuksilta säästy, mutta jotkut saavat jo alkuunsa niin karmeat lähtökohdat, että ihmettelen miten ovat edes elossa. 

Mutta sitten on niitä, jotka eivät lähtökohdistaan huolimatta valita ja sitten niitä, jotka piipittävät joka vastoinkäymisestä. Ehkä se on luonteenpiirre ja suhteellisuudentaju?

Esitätkö sä tässä jotenkin ihanteena sen, että ei valita? Sillälaillahan niitä perheensä kirveen kanssa hankeen ajavia on syntynyt. 

Väärinymmärtäminen on myös usean kärsimyskilvoittelijan leipälaji.

 

Et pidä kyseisistä ihmisistä ja helpotat omaa epämiellyttävyyd

Jatkan.. Aloituksessa mainitut ihmiset eivät ole ongelma. He aiheuttavat aloittajalle negatiivisen tunteen ja se tunne on ongelma, aloittajalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä tätä ihmisten järjetöntä vimmaa polkea toisia alas, mitätöidä ja vähätellä toisia ja raivon vimmalla syyllistämistä. Kukaan ei koskaan voi olla uhri tai kokenut vääryyttä, vaan aina kaikki on omaa vikaa ja mistään ei saisi puhua mitään. 

En ymmärrä.

Just näin Masennuin kun olin parisuhteessa narsistisen miehen kanssa, joka lopulta päättyi, edellinenkin mies käytti henkistä väkivaltaa.. Isäni oli narsisti ja rikkoi mun ja äidin itsetunnon, näköjään vedän puoleeni vastaavia tapauksia. Hukkasin mun parhaat vuodet vääriin kumppaneihin ja suhteisiin jotka ei johtaneet mihinkään. Lääkäri sitten haukkui mut vastuuttomaksi ihmiseksi joka ei selviä elämän kriiseistä, oikein nautti mun kiusaamisesta, kun jouduin sairaslomalle, mennyt kyllä usko ihmisiin eikä ole vieläkään täysin pa

         

Mullakin on sattunut kohdalle pari täysin epäammattimaista, epäempaattista ja sadistisen ilkeää lääkäriä. He kun sattuivat kohdalle silloin kun olin kaikkein heikoimmillani ja itsemurhasta haaveilin, niin kyllä teki damagea. Onneksi on ollut myös tervepäisiä, normaaleja ja inhimillisiä hoitajia ja lääkäreitä, en muuten tässä elävien kirjoissa enää olisikaan.

Se vähän menee niin, että ihminen voi selvitä vaikka millaisista vastoinkäymisistä tahansa, mutta se edellyttää kyllä sitä, että on edes muutama hyvä ihminen elämässä, joka ei polje maanrakoon ja potki päähän kun olet jo maassa makaamassa.

Väitän että suurin osa masentuneista, ahdistuneista ja mieleltään särkyneistä ihmisistä on ihan puhtaasti toisen ihmisen rikkomia. Tätä ei saa ääneen sanoa, koska heti hyökkää kaikki ilkeät ja pahat ihmiset rääkymään pää punaisena, että ei saa uhriutua, ei saa syyttää ketään muuta, oma vika on kaikki ja heti pitää parantua ja olla kuin ei mitään,vaikka väkivalta olisi jatkunut lapsesta saakka. Ihan kuin ihminen olisi robotti.

 

Samaa mieltä.. Jos on kokenut koulukiusaamista/perheessä kiusaamista ja alistamista, niin mitä voi odottaa aikuisena, tyytyy huonoihin ihmissuhteisiin, joissa kohdellaan huonosti ja käytetään hyväksi, siitä on tosi vaikea oppia pois, jos ei edes ymmärrä että toimii samaan kaavan mukaan, minkä lapsuudessa on saanut, ei usko ansaitsevansa/löytävänsä parempaa. Ja kun lopulta sairastuu saa kuulla syyllistämistä ja haukkumista.. Uskon että paha saa aina palkkansa ja nuo kiusaajat saa ansionsa mukaan. Jos ei muuta niin ainakin oon nyt vihdoin oppinut pitää puoliani enkä enää suostu kiusattavaksi.