Miksi jotkut haluavat ajatella että heillä olisi ollut vaikeampi elämä kuin muilla ihmisillä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö joillain ole huomattavasti vaikeampi elämä kuin toisilla? 

On. Se pitäisi olla selvää jokaiselle kenellä aivot on. Kaikilla täällä on ihan erilaiset ja ainutlaatuiset elämät, elämän polut miljoonine eri muutujineen.

Se on vaikea joillekin ymmärtää miten paljon muutujia elämässä on. Ei voi verrata kenenkään elämän kokemuksia toisen vastaaviin, tyyliin minuakin kiusattiin ala-asteella kuten sinuakin, joten yhtä vaikeaa oli. Ei se toimi niin. Ei ihmisillä joilla molemmilla on vanhemmat eronneet, ole yhtä vaikeat tai helpot elämät, koska elämässä on niin paljon muuttujia.

Toisilla on niitä vaikeuksia enemmän kuin toisilla, toisilla on vaikeuksissaan vaikeampaa kuin toisilla, ja toisilla on helpompi selviytyä jostain vastoinkäymisestä kuin toisella, jolla ei ole tukea, kuten toisella. Ja joillain ne vaikeudet kumuloituvat ja voimavarat loppuu.

 

Luulisi, että kaiken tuon tietävä ei menisi aukomaan päätään jollekin toiselle siitä, kuinka tämä on elämässä saanut kaiken ilmaiseksi ja kuinka helppoa jollain on ollut.

Silti sitä tapahtuu jatkuvasti. Oletetaan, että koska ihmisellä on päällisin puolin kaikki hyvin, niin hänellä on ollut helppo elämä eikä tiedä todellisista vaikeuksista mitään.

Oli totta tai ei, ei todellakaan ole mikään pelkkä positiivinen asia, että 18v on neljän kouluikäisen pikkusisaruksen huoltaja ja vastuussa heistä. Siitä on aivan turhaa yrittää rakentaa mitään sankaritarinaa siitä, miten 18v uhrasi oman koulunkäyntinsä ja myös tulevaisuuttaan jotta voisi olla sisarustensa huoltaja.

Tuollainen tilanne herättää loputtomasti kysymyksiä ja sisältää paljon epäselvyyksiä. Huoltajuus on vähän muutakin kuin että asutaan yhdessä ja jatketaan elämää. Miettikää vaikka itse hetki, millaiset käytännön mahdollisuudet sillä 18v oikeasti on, jos esimerkiksi 10v alkaa oireilla vanhemman kuolemaa, tai 15v:lla on ongelmia koulunkäynnin suhteen. Vaikka olisi millainen sossulegioona tahansa tukena, ei se voi korvata kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Oli totta tai ei, ei todellakaan ole mikään pelkkä positiivinen asia, että 18v on neljän kouluikäisen pikkusisaruksen huoltaja ja vastuussa heistä. Siitä on aivan turhaa yrittää rakentaa mitään sankaritarinaa siitä, miten 18v uhrasi oman koulunkäyntinsä ja myös tulevaisuuttaan jotta voisi olla sisarustensa huoltaja.

Tuollainen tilanne herättää loputtomasti kysymyksiä ja sisältää paljon epäselvyyksiä. Huoltajuus on vähän muutakin kuin että asutaan yhdessä ja jatketaan elämää. Miettikää vaikka itse hetki, millaiset käytännön mahdollisuudet sillä 18v oikeasti on, jos esimerkiksi 10v alkaa oireilla vanhemman kuolemaa, tai 15v:lla on ongelmia koulunkäynnin suhteen. Vaikka olisi millainen sossulegioona tahansa tukena, ei se voi korvata kaikkea.

No ei sellaista olekaan tapahtunut. 18v. lukiolainen tarvitsee vielä itsekin tukea, ei häntä laiteta 9v. yksinhuoltajaksi kymmeneksi vuodeksi. 

Jos alaikäisiä lapsia on noin monta, huoltajuus voidaan antaaeisovanhemmille tai sitten vanhemmalle sisarukselle, joka on kunnolla aikuinen. Itse tiedän vain yhden tapauksen, missä useamman lapsen huoltajuus on mennyt vanhemmalle, perheelliselle sisarukselle. Nuori aikuinen, joka eli jo parisuhteessa ja muutti lapsuudenkotiinsa siksi aikaa, kun lapsista viimeisinkin tuli täysi-ikäiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään yksikään oikeusaste ei ihan mukisematta suostuisi siihen että 18v alkaa useamman pikkusisaruksen huoltajaksi.

Niin liittyy asiaan miten? Kumman valinnan olisit itse tehnyt koulu vai perhe?

Ei se ole ihan vaan pelkkä valinta alkaa tai ei alkaa sisarusten huoltajaksi, vaan tuomioistuin päättää huoltajuusasiosta ja tarvittaessa pyytää esimerkiksi sosiaalipuolelta lausunnot asiaan. Tokihan varmaan tilanteeseen voi saada kaikenlaista apuakin.

Itse en olisi edes halunnut, että 18v sisarukseni olisi alkanut huoltajakseni kun toinenkin vanhempani kuoli kun olin lapsi. Tosin sisarukseni oli tuolloin vielä 17v ja täytti kuukausien kuluttua 18v., hänen isästään tuli minunkin huoltajani. En olisi halunnut, että sisarukseni olisi jättänyt koulun kesken ja alkanut alakouluikäisen lapsen huoltajaksi, koska

Kaikki ei ole yhtä vastuuttomia kuin sun sisaruksesi. Joo pikkusisarus vaan lastenkotiin tai vieraalle ihmiselle koska ei kiinnosta vastuu.

Vierailija kirjoitti:

Oli totta tai ei, ei todellakaan ole mikään pelkkä positiivinen asia, että 18v on neljän kouluikäisen pikkusisaruksen huoltaja ja vastuussa heistä. Siitä on aivan turhaa yrittää rakentaa mitään sankaritarinaa siitä, miten 18v uhrasi oman koulunkäyntinsä ja myös tulevaisuuttaan jotta voisi olla sisarustensa huoltaja.

Tuollainen tilanne herättää loputtomasti kysymyksiä ja sisältää paljon epäselvyyksiä. Huoltajuus on vähän muutakin kuin että asutaan yhdessä ja jatketaan elämää. Miettikää vaikka itse hetki, millaiset käytännön mahdollisuudet sillä 18v oikeasti on, jos esimerkiksi 10v alkaa oireilla vanhemman kuolemaa, tai 15v:lla on ongelmia koulunkäynnin suhteen. Vaikka olisi millainen sossulegioona tahansa tukena, ei se voi korvata kaikkea.

Olen pahoillani että asia aiheuttaa sinussa epäävarmuutta. Enkä minäkään usko kyllä puoliakaan tarinoita täällä. Minä näen sen sankaritarinana että halusi huolehtia sisaruksistaan mutta ei sinun tarvitse.

En kyllä usko että se sossulegioona siellä lastenkodissa olisi auttanut yhtään sen enempää. Ihmehän se on että kaikki meni suht koht hyvin. Ihme olisi sekin jos kaikki menisi hyvin lastenkodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään yksikään oikeusaste ei ihan mukisematta suostuisi siihen että 18v alkaa useamman pikkusisaruksen huoltajaksi.

Niin liittyy asiaan miten? Kumman valinnan olisit itse tehnyt koulu vai perhe?

Ei se ole ihan vaan pelkkä valinta alkaa tai ei alkaa sisarusten huoltajaksi, vaan tuomioistuin päättää huoltajuusasiosta ja tarvittaessa pyytää esimerkiksi sosiaalipuolelta lausunnot asiaan. Tokihan varmaan tilanteeseen voi saada kaikenlaista apuakin.

Itse en olisi edes halunnut, että 18v sisarukseni olisi alkanut huoltajakseni kun toinenkin vanhempani kuoli kun olin lapsi. Tosin sisarukseni oli tuolloin vielä 17v ja täytti kuukausien kuluttua 18v., hänen isästään tuli minunkin huoltajani. En olisi halunnut, että sisarukseni olisi jättänyt koulun kesken j

Kaikki ei ole yhtä vastuuttomia kuin sun sisaruksesi. Joo pikkusisarus vaan lastenkotiin tai vieraalle ihmiselle koska ei kiinnosta vastuu.

Mielestäni realistinen suhtautuminen on vastuullisuutta parhaimmillaan. Siskoni oli tuolloin sitäpaitsi vielä 17v, ja kuten 18v täyttäessäänkin, hänellä oli opiskelut kesken ja hän asui isänsä luona. Vastuullisuus oli kuten sen ikäisillä yleensä, osallistui kotitöihin ja opetteli sitä lapsuutta itsenäisempää elämää. Vaikka me ehkä oltaisiinkin käytännössä selvitty kahdestaan arjesta, niin olisi ollut ihan kohtuutonta että hän olisi alkanut huoltajakseni yli vuosikymmeneksi.

Tähän asiaan isot sisarussarjat tuovat hyvää perspektiiviä. Ehkä siinäkin mielessä, että samassa perheessä ei kaikilla ole samat lähtökohdat ihan synnynnäisistä syistä johtuen. Koen että minulla on ollut helppo elämä, toisaalta epävakaalla sisaruksellani on ollut vaikeaa. Ehkä hän on ollut myös herkempi perheemme ongelmille. Minä olen jotenkin kovempi.

Ei meistä kumpikaan silti kärsimysolympiaisissa mitalisijoille pääsisi.

Vierailija kirjoitti:

"Onhan se hienoa, että uhriudut näiden ihmisten puolesta, jotka ovat ilmeisesti elämässään pärjänneet paremmin kuin sinä, joka olet jäänyt jumiin muiden ihmisten elämään ja päässyt uhriutumaan heidän kauttaan. 

 

Eipä sulla mennytkään kuin yksi työpäivä aikaa valittaa tämän jonkun muun ihmisen perheestä 

 

Menisit töihin jal opettaisit sen elämisen muiden ihmisten kautta. Nämä selkeästi pärjäävät ilman sinunkin ulinaasi "

Mikä sinusta tekee noin katkeran? Miksi uliset uhriutumisesta jota kukaan ei ole tehnyt? Oletko minullekin jo kateellinen?

Toivottavasti pääset katkeruudesta ja kateudesta tuo ei tee hyvää terveydellekään enään.

Pakko olla kateellinen kun yhdellä on kulunut koko päivä jonkun perhesadun kertomiseen, eikä näköjään edes riitä, kun sama tarina senkun jatkuu jatkumistaan. Huomenna taas uusi "työpäivä" eikö niin?  Taidan itsekin jäädä töistä kotiin keksimään satuja ja tarinoita vauva-palstalle. Siitä saa ainakin melkein yhtä paljon palkkaa kuin raatamalla kahdeksan tuntia päivässä töissä 

Kumma, että nämä nöyryyttävät besserwisserit ja vähättelijät tuppaavat tähän ketjuun. Syytellään uhriutumisesta, kun muuta ei osata. Uskokaa nyt, että joillakin on vaan todella ollut normaalia rankempi elämä, eikä syynä ole aina edes omat valinnat. Turha tietysti selitellä tarkemmin ymmärtämättömille, jos jollakin on taakkoja liiaksikin. 

Vierailija kirjoitti:

Kumma, että nämä nöyryyttävät besserwisserit ja vähättelijät tuppaavat tähän ketjuun. Syytellään uhriutumisesta, kun muuta ei osata. Uskokaa nyt, että joillakin on vaan todella ollut normaalia rankempi elämä, eikä syynä ole aina edes omat valinnat. Turha tietysti selitellä tarkemmin ymmärtämättömille, jos jollakin on taakkoja liiaksikin. 

Niin on ollut monilla muillakin. Vielä rankempi kuin sinulla. Ja silti on osa pärjännyt todella hyvin. Vaatii varmaankin älykkyyttä ja vastuunottoa elämästään, kaikilla ei ole. 

Uhriutuvan palstanarskun vinkumisketju 👎

Vierailija kirjoitti:

Miksi 90% näistä mielenterveydellisesti järkkyneistä marttyyreistä on lievästi sanoen jäätävän kokoisiä läskejä? Loput 10% on muuten vain narkomaaneja?

Aika monet lääkkeet lihottaa. Ja unettomuus heittää myös kehon kylläisyyssignaalit sekaisin. Monia psykoosilääkkeitä määrätään myös unettomuuteen ja asiantuntijoiden mukaan ne lisäävät niin paljon ruokahalua, että 10kg kahdessa kuukaudessa ei ole edes mikään epänormaali painonnousu.

Ja tosiaan jo haet apua, ekana tyrkätään lääkkeet käteen ja sen jälkeen ovesta ulos. 

Hyvin sanottu! Just sellainen olo tästä tulee.

Ja sitten ihmetellään kun joku tuttu tappaa itsensä ja hämmästellään, että miten siitä ei näkynyt yhtään päällepäin, että oli paha olla ja miten tuli yllätyksenä koko juttu.

No kai nyt ihmiset salaa pahan olonsa, kun asenne on tämmönen että jos vähänkin yrität avautua, niin saat heti kylmää rättiä naamalle ja oot uhriutuja, märisijä, psykopaatti ja mitä muita tässä nyt on heitetty ilmoille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Onhan se hienoa, että uhriudut näiden ihmisten puolesta, jotka ovat ilmeisesti elämässään pärjänneet paremmin kuin sinä, joka olet jäänyt jumiin muiden ihmisten elämään ja päässyt uhriutumaan heidän kauttaan. 

 

Eipä sulla mennytkään kuin yksi työpäivä aikaa valittaa tämän jonkun muun ihmisen perheestä 

 

Menisit töihin jal opettaisit sen elämisen muiden ihmisten kautta. Nämä selkeästi pärjäävät ilman sinunkin ulinaasi "

Mikä sinusta tekee noin katkeran? Miksi uliset uhriutumisesta jota kukaan ei ole tehnyt? Oletko minullekin jo kateellinen?

Toivottavasti pääset katkeruudesta ja kateudesta tuo ei tee hyvää terveydellekään enään.

 

Pakko olla kateellinen kun yhdellä on kulunut koko päivä jonkun perhesadun kertomiseen, eikä näköjään edes riitä, kun sama tarina se

Ai se olikin "menisit töihin juntti". Mitä sinulle kuuluu? Tiedän että kadehdit kaikkia ja katkeruus hallitsee mielenmaisemaasi. Ollaan juteltu ennenkin täällä. 

PS. En näin kesälomalla viitsi mennä töihin mutta jää sinäkin ihmeessä kotiin jos siltä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin sanottu! Just sellainen olo tästä tulee.

Ja sitten ihmetellään kun joku tuttu tappaa itsensä ja hämmästellään, että miten siitä ei näkynyt yhtään päällepäin, että oli paha olla ja miten tuli yllätyksenä koko juttu.

No kai nyt ihmiset salaa pahan olonsa, kun asenne on tämmönen että jos vähänkin yrität avautua, niin saat heti kylmää rättiä naamalle ja oot uhriutuja, märisijä, psykopaatti ja mitä muita tässä nyt on heitetty ilmoille.

Niinpä. Monet puhuvat itsemurhan tehneistä "No se oli mielisairas", "Sehän oli ihan mieleltään viallinen". Ja se mielisairas sanotaan sellaisella hyvin halveksivalla ja mitätöivällä äänellä, kuin sillä ihmisellä ei olisi mitään väliä, kun oli mielisairas, eli turha, eli semmoinen ketä ei lasketa.

Huvittavaa kun ihmiset joilla on kaikki hyvin uhriutuvat täällä kun heidän vaikeuksiaan ei uskota. No minä uskon että on ollut vaikeaa ja olette sankareita, ja voi voi kun olitte muita parempia kun saitte kaiken kuntoon vaikka oli niin vaikeaa. Ottakaa tästä jaksuhali, kun joudutte kuuntelmaan huonojen ihmisten syyttelyä helposta elämästä. Sydämeni itkee verta kun säälittää niin paljon teidän rankka elämä.

"No vaikeaksi elämäksi voidaan varmaan luokitella sellainen, jossa on vastaan tullut niitä harvinaisia vastoinkäymisiä, joiden tiedetään aiheuttavan vakavaa traumatisoitumista. Tällaisia on just henkeä uhkaavan väkivallan uhriksi joutuminen, sota, suuronnettomuudet jne. "

Missä ap muka sanoi puhuvansa tällaisista ihmisistä? Hänhän puhui vain ihmisistä, jotka joka välissä tuovat esiin, kuinka heillä on (ollut) niin paljon vaikeampaa kuin muilla.

Esim. anoppini on tällainen ihminen, eikä hänellä ole mitään listaamiasi kokemuksia. Oikeasti hän on ihan tavallinen keskiluokkainen ihminen, jonka elämässä on ollut joitain tavallisia vastoinkäymisiä ja suruja ja niiden vastapainona monia tosi onnekkaita juttuja. Mutta hän on aika dramaattinen luonne ja ihan selkeästi myös nauttii valittamisesta ja itsesäälissä kieriskelystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

68: kai ymmärrät että ihminen voi traumatisoitua paljon vähemmästäkin, sinun termeilläsi normaaliin elämään kuuluvista asioista? Miksi vähättelet näiden ihmisten traumoja?

En mä vähättele. Olen kokenut niitä "normaaleja" vastoinkäymisiä ja ollut ihan rikki niistä. Sitten olen kokenut sen "virallisesti" traumatisoivan kokemuksen, ja kyllä se on ihan eri asia. 

Millainen on virallisesti traumatisoiva kokemus?

No jotain tällaista:

"Häiriön aiheuttavia traumaattisia kokemuksia ovat esimerkiksi vakava auto-onnettomuus, tieto omaa henkeä uhkaavasta sairaudesta, joutuminen väkivallan kohteeksi (ryöstö, raiskaus, pahoinpitely), luonnonkatastrofi, panttivankeus, kidutus ja haavoittuminen sodassa. Traumaperäisen stressirea

Tieto omaa henkeä uhkaavasta sairaudesta on asia, joka osuu melkein jokaisen ihmisen kohdalle, jos ei kuole tosi nuorena. Millä logiikalla se *ei* ole normaaliin elämään kuuluva vastoinkäyminen?

Miksi niin monelle kommentoijalle tuntuu olevan ihan mahdotonta tajuta, että "ihmiset, jotka valittavat siitä, kuinka heillä on vaikeampaa kuin muilla" ja "ihmiset, joilla on esim. tilastojen valossa vaikeampaa kuin muilla vaikka traumaattisten kokemusten määrän takia" eivät välttämättä ole ihan 100 % sama porukka?

Ihan oikeasti on ihmisiä, joilla ei ole elämässä mitään erikoisempaa hätää, mutta jotka silti ovat omasta mielestään aina se kaikkein onnettomin ja kärsivin yksilö maailmassa. Itse ainakin ymmärsin, että ap puhui heistä.

Vierailija kirjoitti:

Kumma, että nämä nöyryyttävät besserwisserit ja vähättelijät tuppaavat tähän ketjuun. Syytellään uhriutumisesta, kun muuta ei osata. Uskokaa nyt, että joillakin on vaan todella ollut normaalia rankempi elämä, eikä syynä ole aina edes omat valinnat. Turha tietysti selitellä tarkemmin ymmärtämättömille, jos jollakin on taakkoja liiaksikin. 

Ehkä siksi, että ketjun aihe ei ollut "jaetaan kokemuksia normaalia rankemmasta elämästä" vaan, miksi jotkut *haluavat ajatella*, että heidän elämänsä on vaikempaa kuin muiden?

Pikemminkin voisi kysyä, että miksi kaikki sodista ja luonnonkatastrofeista ja murhayrityksistä jankkaajat tuppaavat ketjuun, vaikka ketjun alkuperäinen aihe ei liity mitenkään ihmisiin, joilla ns. objektiivisesti ottaen on ollut todella vaikeaa.