Lue keskustelun säännöt.
Narsistin uhri? Vertaistuki
01.09.2024 |
Erosin alle vuoden mittaisesta ihmissuhteesta, joka tuhosi minut täysin. Kaikki alkoi siitä, kun yllättäen hän halusi tutustua minuun ja rupesin saamaan jatkuvaa ihailua. Hän järjesti viikoittain treffejä jotka olivat ihania, toisaalta samalla alkoi itsetuntoni murentaminen. Kaikki oli jälkikäteen ajateltuna alusta alkaen sekavaa, ihanaa ja kamalaa. Yritin puuttua jo alussa muutamiin epämiellyttäviin tilanteisiin, mutta joka kerta hän puhui minut jatkamaan suhdetta.
Noin kolmen kuukauden kuluttua aloin voimaan huonosti ja vanhempani olivat huolissaan. En ollut kokenut masennusta ennen ja ihmettelin miksi olin yhtäkkiä masentunut. Kerroin varovasti asiasta hänelle ja hän totesi, että jättää minut välittömästi jos hankin lääkityksen masennukseeni.
Oli joulu, uusi vuosi ja muita lomia, joista hän teki helvettiä. Rupesin pelkäämään viikonloppuja ja lomia. Olin väärän ikäinen, taloudellisesti liian heikko, liian vähän ystäviä, vääränlainen menneisyys, hän epäili minua monista asioista ja tuntui että kaikki minussa oli väärää. Jotenkin huomaamattani hän oli musertanut jokaisen osa-alueen elämästäni. Itseluottamukseni ei ole koskaan ollut vahva, mutta olin tehnyt vuosia töitä sen vahvistamiseksi. Yhtäkkiä itseluottamuksestani ei ollut jäljellä enää mitään. Olin kertonut kaikki elämäni kipukohdat ja tuntui kuin hän olisi kiduttanut minua juuri niistä kohdista. Erityisesti hän ei voinut sietää sitä, että minulla oli aiempia ihmissuhteita menneisyydessäni ja sain siitä vihaa osakseni. Hän ei kunnioittanut myöskään rajojani fyysisesti.
Minulla alkoi sairastelu kierre ja olin jatkuvasti kuumeessa ja kipeänä. Heti ensimmäisestä sairastelusta lähtien tuli selväksi, ettei hän aio olla tukenani kun olen sairas. Hän myös kertoi, että hänellä on pahoja ajatuksia minua kohtaan ja vaikeuksia keskittyä sen vuoksi. Yritin kysyä mitä nämä ajatukset olivat, mutta en saanut vastausta. Rupesin pelkäämään häntä (hänellä väkivaltaisuutta ja agressiivisuutta menneisyydessään). Ihmettelin omaa jatkuvaa sairasteluani sillä olen perusterve, mutta jälkeenpäin ajateltuna olin ehkä niin stressaantunut, ettei elimistöni enää kestänyt.
Yhtäkkiä hän ilmoitti menevänsä psykiatrille minun menneisyyteni vuoksi ja myöhemmin kertoi psykiatrin sanoneen tilanteen olevan vakava. Tässä kohtaa olin todella sekaisin siitä mitä tapahtuu ja tunsin häpeää ja syyllisyyttä siitä, että olen aiheuttanut menneisyydelläni (edellisillä parisuhteillani) sen, että hän joutui menemään psykiatrille.
Myös oma jaksamiseni oli ollut pitkään ihan lopussa ja erään ikävän tilanteen päätteeksi ilmaisin etten kestä enää suhdettamme. Jälleen hän onnistui puhumaan minut ympäri, ehdotti pariterapiaa, ei halunnut erota jne. Kerroin olevani ahdistunut ja uupunut. Tuosta illasta jäi mieleeni hänen kehoituksensa viillellä itseäni (en ole koskaan viillellyt tai ollut itsetuhoinen). Samana iltana hän myös sanoi olevansa tukenani ja rakastavansa. Pari päivää tästä meni rauhallisemmin, kunnes yllättäen hän ilmoitti tekstiviestillä, ettei halua olla tekemisissä. Siihen aamuun loppui kaikki kuin seinään. Itselleni käteen jäi hämennys, monta kysymystä, musertunut mieli ja itseluottamus. Pääsin onnekseni terapiaan ja terapeuttini kehotuksesta estin hänen numeronsa.
Kaipaan vertaistukea. Haluaisin kuulla onko muilla samankaltaisia kokemuksia? Jos olet kokenut vastaavaa, miten olet toipunut?
Kommentit (10)
Etäisyys, aika, nollakontakti, vertaistukiryhmä, puhuminen, keskusteluapu väkivaltatyön ammattilaisen kanssa, erilaiset ryhmät/kurssit, kirjallisuus= tieto.
Nuo on auttaneet itseä. Toipumisen tie on valitettavasti pitkä ja vaikea. Itsesyytökset kuuluu prosessiin.
Mutta, olet jo ottanut isoimman askeleen toioumisen tiellä päästyäsi eroon ja estettyäsi tämän henkilön.
Voimia! Sinä selviät kyllä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on, ja vielä 8 vuotta eromme jälkeen hän yrittää tuon tuostakin lähestyä ja lämmitellä välejä, ei hyväksy että jätin hänet. Olen estänyt hänen numeronsa, mutta meilit tulevat läpi vaikka ohjautuvat roskapostikansioon. En voi enää vastata viesteihin, sillä jos vastaan esim. esittämällä osanottoni kun hän viestitti että äitinsä on kuollut, hän tarttui siihen heti ja alkaa pommittaa. Ensin rakastavasti, ja sitten alkaa tylytys.
On rakennettava täysin uusi oma elämä entisen raunioille. Haavat ovat syvällä, enkä usko että koskaan täysin toivun siitä että olin kuin koira jota täytyy koulia ja alistaa. En ollut hyvä koira. En oppinut olemaan mieliksi. Kaikki mitä kirjoitit on tuttua, ja nyt olen niin vaurioitunut etten koskaan pysty enää uuteen parisuhteeseen. Mutta ei se haittaa. Yksin on parempi olla. Jokainen päivä ilman häntä on hyvä päivä.
Kiitos vertaistuesta ja kuulostaa kamalalta, että hän vieläkin ottaa yhteyttä. Tuntuu pahalta puolestasi ja etenkin ettet pysty enää uuteen parisuhteeseen. Kauanko sinulla kesti havaita kaltoinkohdelluksi joutuminen? Toivon kaikkea hyvää sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Etäisyys, aika, nollakontakti, vertaistukiryhmä, puhuminen, keskusteluapu väkivaltatyön ammattilaisen kanssa, erilaiset ryhmät/kurssit, kirjallisuus= tieto.
Nuo on auttaneet itseä. Toipumisen tie on valitettavasti pitkä ja vaikea. Itsesyytökset kuuluu prosessiin.
Mutta, olet jo ottanut isoimman askeleen toioumisen tiellä päästyäsi eroon ja estettyäsi tämän henkilön.
Voimia! Sinä selviät kyllä!
Kiitos konkreettisista vinkeistä. Kunhan saan voimia haluaisin hakeutua tukiryhmään tai jollekkin kurssille. Toipuminen tuntuu hitaalta ja ajatukset ovat sekaisin. Vaikea ymmärtää kaikkea tapahtunutta. Kiitos!
Narsistin uhrilla toipuminen on pitkä prosessi, tsempit!!
Mikäs on se oman syyllisyyden laita? On niin kivaa olla uhri, saa kaikkien huomion. Tuo, tuo, paha, minä, minä, hyvä, minä, minä. Oisko peiliin katsomisen paikka?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikäs on se oman syyllisyyden laita? On niin kivaa olla uhri, saa kaikkien huomion. Tuo, tuo, paha, minä, minä, hyvä, minä, minä. Oisko peiliin katsomisen paikka?
Jaahas, Kommenttipalstan narsku saapui ketjuun.
Hän voi olla jopa psykopaatti.
Ihan alkuun. Jatkossa, lähde HETI, tai ainakin aloita henkinen irtautuminen heti, kun huomaat yhdenkään luettelemistasi merkeistä.
Sitten mieti, miksi ihmeessä uskot toista ihmistä ja hänen ihan päättömiä juttujaan enemmän kuin itseäsi. Vahvista uskoa itseesi ja todellisuuteesi niin kukaan ei voi kaasuvalottaa sinua enää. Ainakaan noin räikeästi.
Ota selvää narsismista ja psykopatiasta. YouTube on täynnä opetusvideoita.
Täällä on vanha ketju Narsistin keskustelutyyli täynnä vertaistukea.
Olen itse kokenut sen, miten psykopaatti isä, joka ei huuda eikä lyö, saa sairaaksi. Ja myöhemmin elämässä pari muutakin kokemusta, joista sairastuin. Oletettavasti sinunkin vanhemmissasi on jotain perustavanlaista vikaa, miksi et huomannut. Tavallinen ihminen poistuu aika nopeasti eksäsi kaltaisen ihmisen tavattuaan. Sinulle hän jostain syystä oli normaali ihminen.
Halaus ja tsemppiä <3 Tuosta voi selvitä, mutta se vaatii työtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikäs on se oman syyllisyyden laita? On niin kivaa olla uhri, saa kaikkien huomion. Tuo, tuo, paha, minä, minä, hyvä, minä, minä. Oisko peiliin katsomisen paikka?
Olisiko itselläsi. Väkivalta on aina täysin tekijän syy. Ei uhrin. Ja kyllä, sadistinen psykopaatti on normaalien ihmisten mittapuulla paha, vaikkei sitä itse niin kokisikaan vaan oikeuttaa tekonsa itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikäs on se oman syyllisyyden laita? On niin kivaa olla uhri, saa kaikkien huomion. Tuo, tuo, paha, minä, minä, hyvä, minä, minä. Oisko peiliin katsomisen paikka?
Olisiko itselläsi. Väkivalta on aina täysin tekijän syy. Ei uhrin. Ja kyllä, sadistinen psykopaatti on normaalien ihmisten mittapuulla paha, vaikkei sitä itse niin kokisikaan vaan oikeuttaa tekonsa itselleen.
Juuri näin. Mutta tuollainen tyyppi uhriutuu ihmisten edessä kun yhteisö lopulta puuttuu hänen käytökseensä.
Kyllä on, ja vielä 8 vuotta eromme jälkeen hän yrittää tuon tuostakin lähestyä ja lämmitellä välejä, ei hyväksy että jätin hänet. Olen estänyt hänen numeronsa, mutta meilit tulevat läpi vaikka ohjautuvat roskapostikansioon. En voi enää vastata viesteihin, sillä jos vastaan esim. esittämällä osanottoni kun hän viestitti että äitinsä on kuollut, hän tarttui siihen heti ja alkaa pommittaa. Ensin rakastavasti, ja sitten alkaa tylytys.
On rakennettava täysin uusi oma elämä entisen raunioille. Haavat ovat syvällä, enkä usko että koskaan täysin toivun siitä että olin kuin koira jota täytyy koulia ja alistaa. En ollut hyvä koira. En oppinut olemaan mieliksi. Kaikki mitä kirjoitit on tuttua, ja nyt olen niin vaurioitunut etten koskaan pysty enää uuteen parisuhteeseen. Mutta ei se haittaa. Yksin on parempi olla. Jokainen päivä ilman häntä on hyvä päivä.