Onko äitejä jotka eivät ole jatkuvasti jostakin asiasta lapsessaan huolissaan?

Nyt vaikka astmaa ja kakkonenkin jo talossa, en todella ota stressiä. Tulisin hulluksi jos koko ajan miettisin mikä kummallakin olisi huonosti.

Mun äitini nauroi juuri minulle, että olen kuin mikäkin suurperheen äiti, kun en pelkää joka sekunti, että nyt se kolauttaa ittensä enkä kiljahtele iik ja apua kun pojat touhuavat.



Mulla on kolme poikaa ja touhua riittää ja tiedän, että tulisin hulluksi, jos jatkuvasti ajattelisin mitä kaikkea voi sattua.



Jotenkin sitä vaan olen oppinut ottamaan lunkisti ja olemaan tyytyväinen terveistä ihanista pojista =) Ainut asia mistä stressaan välillä on kodin siisteys. Siinä on parantamisen varaa, että tällä sakilla en kertakaikkisesti voi vaan olettaa että kaikki olisi jatkuvasti tip top, vaikka olenkin sisustushullu.

Aivan kuten kolmosella, meillä kaksi poikaa ja ainoa todella mistä olen näreissä on kodin siisteys. Puhdasta kyllä on, mutta tavaraa on siellä ja täällä.

Ja jos minäkin miettisin, että mitä 2v keksii seuraavaksi tai mihin pienempi 9kk lyö päänsä, tulisin oikeasti hulluksi. Silloin huolestuttaa kun isommalle iskee flunssa ja odottaa vain että milloin pitää lähteä spiralle.

Elämä on elämää, sitä sattuu ja tapahtuu! Miksi miettisin huomista, kun on tämäkin päivä elettävänä, täysillä?



Tuntemattomat ajattelevat, että hällä väliä-meininki on välinpitämättömyyttä, tosiasiassa ei näin ole. Minä en vaan viitsi nostaa mekkalaa siittä, onko perunat tarpeeksi pehmeitä tai onko nyt samanväriset sukat jalassa.



Rennolla asenteella ja hyvällä mielellä!

Kun olen kotona en ajattele töitä. Kun olen töissä en huolehdi lapsista.



Meillä on kaksi poikaa ja meno hirvittää, en silti murehdi ja huolehdi liikaa/turhia. Koti on järjestetty mahdollisimman lapsiturvalliseksi. Koitan ajatella lapsen näkökulmasta mikä on kiinnostavaa ja mihin ylttyy. Olen askeleen edellä tekemisissä; varotan liukkaudesta tai kuumasta uunista. Enempää en voi. Jos lapsi koskee kuumaan uuniin niin haavat parannetaan. En näe painajaisia uunista ja takoista.



En ole koskaan ymmärtänyt miksi joku murehtii olemattomia. Ymmärtäisin että suree vaikka lapsen sairautta, mutta se että pelkää vaikka lapsen sairastuvan? Mitä se hyödyttää?

minä huolestun vain silloin, kun joku on sairas: sitten elättelen jo kuvitelmia ties mistä pahasta vaivasta. Muuten olen rento.



Minullakin on vain poikia, mikä meidän poikalasten äideissä on...?

aiheutuuko lapselle huono itsetunto, kun en huomioi häntä silloin riittävästi, kokeeko hän olevansa riittävän arvokas omana itsenään jne.



Kun lapsi oli ihan pieni vauva, pakotin mm. itseni puhumaan, laulamaan ja loruilemaan hänelle kaiken aikaa, jotta lapsi oppisi varhain kommunikoimaan ja saisi oikeanlaisia virikkeitä jnevaikka välillä olisin halunnut vain olla hetken itsekseni.



Nyt kun uhmaikäinen lapsi kiukuttelee ja ei tottele, mietin olenko luonut riittämättömät rajat; jos hän taas tottelee kiltisti, mietin heti puolestaan, olenko ollut liian ankara ja alistanut hänen oman tahtonsa jne.



APUA!

Hih, mun siskolla on muuten kaksi tyttöä ja hän on tosi tarkka ja jatkuvasti tuijottaa ja puuttuu ettei vaan satu mitään. Ja on tosi stressaantunut.



Minä taas otan lunkisti ja olen sitten haukkana paikalla jos jotakin sattuu ja jos pojat itkee niin sitten olen vaan että ei tässä mitään ja puhallan, kun taas siskoni tulee niin hysteeriseksi pipistä että lapsikin " sekoaa" siitä enemmän.



Ehkä me poikalasten äidit tosiaan sitten vaan ollaan relax ? ;-)

va), vaan just tuo emotionaalinen kehitys. Onkohan mulla jotain alitajuntaisi traumoja omasta lapsuudestani?

niinkuin joku kirjoittikin, meidänkin koti on tehty lasten ehdoilla, ei tarvitse kokoajan kieltää tekemästä sitä tai tätä.



Kyllä meillä kasvatetaan ja ohjataan, korotetaan ääntäkin. Mutta niin myös nauretaan, lauletaan, vitsaillaan ja ollaan vaan. Kaikki tunteet kuuluvat meidän päiviimme.



Lapset leikkivät monesti yhdessä jommankumman huoneessa, minä voin lukea lehteä rauhassa ja välillä huutelevat, että " äitiiiii, tule katsomaan" .



Itselläni on ollut rankka lapsuus alkoholistivanhempieni takia, minun mielestäni meillä menee loistavasti, on ruokaa, turvaa, rakkautta ja kunnollinen koti. Täällä on hyvä olla.



t:5

Pohdit kyllä hyviä asioita! On hyvä, että mietit äänensävyäsi summuuta, mutta älä ota stressiä! Muista että kaikessa vuorovaikutuksessa aitous on tärkeintä.

Vaikka kai paras kasvatus tapahtuu vaistoilla?

ysti tarkkailemaan paitsi lastani myös omaa toimintaani äitinä lukemani valossa. Toivon totisesti, etten ikinä olisi avannut yhtäkään opusta!



Eikä mun pitänyt 5:lle puhua elämänaseesta vaan elämänasenteesta..

Se hetki ei ole lapsen emotionaalisesta kehityksestä paljon pois. Toki jos en ollenkaan lukisi, leikkisi tai miiten touhuaisi lasten kanssa, olisin huolissani itsestäni enemmän. Silloinhan mulla olisi joku, miksi en niin tekisi.

Mutta turha huolenkanto lapsen puhumaan oppimisesta, tai tunteiden käsittelytaidoista kuitenkin normaalissa perheessä ja elämässä kyllä opitaan.

Eli kiitos vanhemmilleni siittä, että olen selväjärkinen ja en ylireagoi joka asiaan ;) Minusta kaikki mikä tapahtuu päinvastaisesti kuin omassa lapsuudessani on vaan hyvää, vaikka tosin minulla on hyviäkin muistoja, tietenkin!



Mistä minä tiedän mitä minun lapseni ovat 10vuoden kuluttua? Toivottavasti annan heille hyviä eväitä matkaan, enkä ole jättänyt kylmäksi ja että järki pelaisi. Näitä asioita minä toivon.



Oppaista voi löytyä hyviäkin vinkkejä, itse olen lukenut iltalukemisena Anna Wahlgrenia, eli en lue sitä kuin raamattua. Kasvatusoppaillekkin voi nauraa!:)



t:5

Yritän olla riittävän hyvä äiti, mutta täydellinen en ole. Sen pitäisi riittää lapsilleni. Ei lasta tarvitse koko ajan viihdyttää ja miellyttää. Kunhan päivittäin annat hänelle huomiota ja aidosti välität lapsesta, niin olet oikeilla raiteilla. Täytyyhän lastenkin oppia, että elämä ei pyöri vain hänen napansa ympärillä vaan aikuisellakin on tarpeita kuten lehden lukeminen ja syöminen. Nauti lapsestasi/lapsistasi ja unohda turha stressaus.

Kaipaan paljon omaa rauhaa. Mutta enpä ole koskaan ollut huolestunut kummankaan pojan emotionaalisesta kehityksestä sen vuoksi. Päinvastoin, lapsista on kehittynyt melko reippaita ja osaavat leikkiä paljon kahdestaan. Itse asiassa leikit sujuu aina paremmin, kun olen toisessa huoneessa. Heti kun ilmaannut paikalle, alkaa jonkinlainen kinastelu tai riehuminen.



Relaa, hyvä ap. Lastasi voi päinvastoin häiritä jatkuva tuijotus ja vahtiminen ja stressaaminen. Kyllä ne emotionaaliset ongelmat tulevat ihan jostain muusta kuin normaalista kotielämästä. Jos et anna lapsellesi tilaa ja vapautta kasvaa ja kehittyä itse, hän ei turvaistu vaan silloin tulee ongelmia.



Olen opettaja, joten koulutus tietysti antaa jonkinlaista näkemystä ja turvaa kasvatukseen. Turha sitä on pelätä. Noin paljon ajatteleva äiti osaa taatusti kasvattaa lapsen terveellä maalaisjärjellä. Siis lakkaa huolehtimasta, niin sinä ja lapsesi olette paljon onnelisempia ja terveempiä!

Mulla on periaatteena se, että pyrin täydellisyyteen, mutta realistisesti, koska kukaan ei ole täydellinen. :) Tiedostan kaikki kehityspsykologiset jutut, mutta en ota niitä liian vakavasti. Jonkinlainen kultainen keskitie siis.



Vaikuttaisi tosiaan siltä, että poikalasten äidit on lunkimpia noiden satuttamisten suhteen. Musta ainakin tuntuu siltä, että päivään mahtuu niin monta muksausta, ettei kaikesta vaan VOI olla huolissaan. Siinähän menisi aivan palasiksi! Usein seurassa huomaan tyttölasten äitien olevan tosi huolestuneita meidän pojan menosta (ei ole edes mitenkään erityisen villi tapaus), mutta pojat ilmeisesti vaan ovat fyysisempiä kuin tytöt?

että hän kantoi jatkuvasti huolta meidän lapsien onnesta? Ei hän sairauksia tms. pelännyt/niistä huolehtinut, mutta oli jotenkin minusta kauhena huolehtivainen sen suhteen, että meillä olisi " asiat hyvin" .



Onkohan tämä joku opittu malli? Joka nyt aktivoituu, kun olen itse äiti?

Kai se on perusluonteessa. En ole juuri koskaan huolissani mistään, tai siis huolestun vasta jos aihetta on...en pelkää enkä huolehdi mitä kaikkea VOISI sattua ja mahdollisesti tulevaisuus tuo tullessaa. Se on sitten sen ajan murhe.