Lue keskustelun säännöt.
Koskahan lakkaan hakemasta hyväksyntää äidiltäni?
18.08.2024 |
Olen jo yli nelikymppinen nainen mutta silti haen edelleen hyväksyntää äidiltä. Joskus hän juttelee kanssani kuten normaalisti jutellaan mutta suurimmaksi osaksi tuntuu että hän ei jaksa kuunnella juttujani. Jos kerron jotakin mitä joku lapsistani tehnyt niin hän muuttaa äänensä sellaiseksi kiireiseksi ja teennäiseksi ja vastaa tyyliin "joo joo vai niin ja monesti teennäinen naurahdus" ja joko puheenaiheen totaaalinen vaihto tai ihan vaan "moikka" ja luuri kiinni ja jään hämnentyneenä siihen että mitä tässä taas tapahtui. Sitten kaduttaa että pitikin kertoa sekin asia. Tämä tuntuu tosi pahalta varsinkin jos yritän kertoa jotain huoltani tai murhettani että ignoorataan täysin. Ei tee tätä muille lapsille kuin mulle. Kahta sisarustani varoo suututtamasta ollenkaan.
Äsken taas kerroin yhden mieltä painavan asian ja en ollut saanut edes loppuun kerrottua kun tuli se äänen muutos ja kohtelias "kiitos ja hei".
Aina teen päätöksen että nyt en enää kerro yhtään mitään mutta silti kokeilen kerta toisensa jälkeen josko hän voisi sillä kertaa kuunnella ja olla empaattinen.
Ja ei, mä en oo yhtään masentunut tai negatiivinen tyyppi eli en kaada hänen niskaan kaikkea tai valita jatkuvasti. Olisi vaan joskus kiva jutella arjen asioista kuin aikuinen aikuiselle tai kuten tytär äidilleen.
Itselle ei tulisi mieleenkään puhua omalle tyttärelleni kuten äitini monesti puhuu minulle.
Äidilläni on varmaan vähän autistisia piirteitä mikä toki selittää mutta iän myötä hänestä on tullut entistä töykeämpi minua kohtaan. Tämä muutos on tapahtunut reilu 10 vuotta sitten. Sen jälkeen kun saavutin asioita elämässäni joita hän ei uskonut minun saavuttavan.
Kommentit (40)
Mun äiti on ihan samanlainen. Jos alan kertoa jotain asiaa, niin hän toteaa vaan tyyliin "hohhoijaa" tai alkaa selittää jotain omaa juttuaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut, että ihminen kasvaa omaksi itsekseen vasta, kun vanhemmat ovat kuolleet.
Kuolemaa ei tietenkään kukaan toivo, mutta sitten vasta seisoo täysin omilla jaloillaan.
Minulla on tismalleen tällainen kokemus. Olen ollut täysorpo nyt puolitoista vuotta.
No se on sinun päätös. Voi olla vähemmän tekemisissä tai ei ollenkaan, jos tuntuu pahalta.
Miksi nöyryytät itseäsi? Saatko siitä nautintoa? Jos et, lopeta yhteydenpito. Ja usko ettet tarvitse äitisi hyväksyntää mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloituksesta ei oikein ilmennyt asia, äitisi hyväksymättömyys. Jos äiti ei jaksa keskittyä kaikkeen kertomaasi, niin se ei ole merkki siitä, ettei hän hyväksyisi. Nythän sinä vaan koko ajan kerroit, kuinka olet rasittanut äitiäsi omilla asioillasi ja kun äitisi ei vastanut odottamallasi tavalla niin olet tyytymätön ja näet äitisi kielteisessä valossa. Kaikkiin tekemisiisi ei tarvitse odottaa äidiltä kiitosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut, että ihminen kasvaa omaksi itsekseen vasta, kun vanhemmat ovat kuolleet.
Kuolemaa ei tietenkään kukaan toivo, mutta sitten vasta seisoo täysin omilla jaloillaan.
Minulla on tismalleen tällainen kokemus. Olen ollut täysorpo nyt puolitoista vuotta.
Vai voisiko liittyä ihan omaan ikään, minkä ikäinen olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut, että ihminen kasvaa omaksi itsekseen vasta, kun vanhemmat ovat kuolleet.
Kuolemaa ei tietenkään kukaan toivo, mutta sitten vasta seisoo täysin omilla jaloillaan.
Mun vanhemmat ei ole mitään tervepäisimpiä, äidillä uskon olevan epävakaa persoonallisuushäiriö. Kerran kun mietiskelin asioita mieleen tuli sellainen ajatus että vasta sitten kun vanhempani ovat kuolleet olen aidosti vapaa. Että voi tuossa perääkin olla.
-eri
Kuunteleeko kukaan sitä äitiään? Jos äiti vielä on vanhempi ja asuu yksin hänkin voisi haluta kertoa asioistaan.
Sanon rehellisesti että odottaisin vastavuoroisuutta siinäkin. Nytkin viikonloppuna olen kuunnellut yhden lapsen terveyshuolia ja hänen lapsistaan, toisen lomallejäävän lomasuunnitelmat ja reitit ja muisteluja edellisistä retkeilyistä, yhden jolla pienet lapset , lasten tempauksia ja kehittymistä.
Kukaan ei ole kysynyt mitä minä olen tehnyt tai aion tehdä, miten voin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mikset pysy semmosista kahjoista nisteista kaukana
Minä ainakaan en osaa myötäelää nelikymppisten lasteni työelämää, aloilla ja tehtävissä joista en tiedä mitään. Kyllä heidän pitäisi jo sillä saralla pärjätä ilman äidin tukea ja myötätuntoa. Joku muu asia, sairaus, avioero ( no siihenkin paras ottamatta kantaa) , se on eri asia
Purjeet ompelin mutta merellä on jo pärjättävä itse
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni ovat saavuttaneet asioita joita minä en koskaan saavuttanut. Minusta olisi lähinnä jotain outoa jos he minua työasioillaan vaivaisivat. Toki kertovat jos ovat jonkun uuden nimityksen tms saaneet.
Eivät ole edes sen tyyppisiä että tehdäänpä tuo tyhmä äiti nyt kateelliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakaan en osaa myötäelää nelikymppisten lasteni työelämää, aloilla ja tehtävissä joista en tiedä mitään. Kyllä heidän pitäisi jo sillä saralla pärjätä ilman äidin tukea ja myötätuntoa. Joku muu asia, sairaus, avioero ( no siihenkin paras ottamatta kantaa) , se on eri asia
Purjeet ompelin mutta merellä on jo pärjättävä itse
Olet ihana äiti. Et kuuntele etkä välitä. Et ole kiinnostunut muista kuin itsestäsi. Miksi oletat että lapsesi tai lastenlapsesi välittäisivät sinusta? Eivät he ole olemassa sinua varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloituksesta ei oikein ilmennyt asia, äitisi hyväksymättömyys. Jos äiti ei jaksa keskittyä kaikkeen kertomaasi, niin se ei ole merkki siitä, ettei hän hyväksyisi. Nythän sinä vaan koko ajan kerroit, kuinka olet rasittanut äitiäsi omilla asioillasi ja kun äitisi ei vastanut odottamallasi tavalla niin olet tyytymätön ja näet äitisi kielteisessä valossa. Kaikkiin tekemisiisi ei tarvitse odottaa äidiltä kiitosta.
En mä tarkoittanut tällä että pitäisi hyväksyä mun asioita vaan mietin että miksi haen hyväksyntää häneltä. Mielestäni kerrpin että nimenomaan en kaada hänen niskaan asioita tai valita. Mulla on ihan hyvä elämä eli ei mulla sellaisia valituksen aiheita oo edes mutta jokaiselle tulee joskus tilanteita että kaipaisi toisen mielipidettä asiasta. Tai ihan vaan normaalia vuorovaikutusta eli keskustellaan kuten aikuinen aikuiselle. En mäkään kesken äitini (tai kenenkään) lausetta sano että joo joo jutellaas jostain muusta ja vaihda puheenaihetta täysin tai lopeta puhelua kesken toisen lausetta sanomalla että no niin lopetellaas sitten moikka.
Meidän puhelut ei mitenkään erityisen pitkiä ole eli ei ole kyse siitäkään että olisin puoli tuntia/tuntia papattanut omia asioitani. Kuuntelen myös hänen työjuttuja. Mun vastaavat työjutut aiheuttaa tän juu juu vai niin no lopetellaas moikka reaktion.
Mäin ei oo ollut aina. Joskus oon ollut enemmän ns riippuvainen äidistäni ja hän on pitänyt mua vähän kuin otteessaan. Nyt kun olen saavuttanut asioita mistä joskus sanoi ettei minusta olisi siihen ja ivallisesti "no mene koittamaan" toteamusten jälkeen ne saavutinkin niin tämä on pikkuhiljaa muuttunut tällaiseksi. Muutos on tapahtunut hiljakseen ja vasta viimeisinä vuosina ollut tällaista ettei yhtään jaksa kuunnella. Luulisi että olisi iloinen siitä että lapsellaan menee hyvin. Tavallaan on mutta sitten se piikikkyys nostaa päätään.
Ollaan oltu aina tosi läheisiä niin siksi tämä tuntuukin näin pahalta. Muistisairaudesta ei ole kyse.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakaan en osaa myötäelää nelikymppisten lasteni työelämää, aloilla ja tehtävissä joista en tiedä mitään. Kyllä heidän pitäisi jo sillä saralla pärjätä ilman äidin tukea ja myötätuntoa. Joku muu asia, sairaus, avioero ( no siihenkin paras ottamatta kantaa) , se on eri asia
Purjeet ompelin mutta merellä on jo pärjättävä itse
Olet ihana äiti. Et kuuntele etkä välitä. Et ole kiinnostunut muista kuin itsestäsi. Miksi oletat että lapsesi tai lastenlapsesi välittäisivät sinusta? Eivät he ole olemassa sinua varten.
Sun mielestä nelikymppinen ei vielä ole aikuinen? Koska aikuistut ja lakkaat vaivaamasta vanhaa äitiäsi, tiiäks sä kun töissä silleen...
Juuri kerroin kaikkien lasteni kanssa puhuneeni viikonloppuna. Kuuntelin heitä.ja ihastelin lapsiaan. Toivottelin hyvää lomaa!
Vierailija kirjoitti:
Kuunteleeko kukaan sitä äitiään? Jos äiti vielä on vanhempi ja asuu yksin hänkin voisi haluta kertoa asioistaan.
Sanon rehellisesti että odottaisin vastavuoroisuutta siinäkin. Nytkin viikonloppuna olen kuunnellut yhden lapsen terveyshuolia ja hänen lapsistaan, toisen lomallejäävän lomasuunnitelmat ja reitit ja muisteluja edellisistä retkeilyistä, yhden jolla pienet lapset , lasten tempauksia ja kehittymistä.
Kukaan ei ole kysynyt mitä minä olen tehnyt tai aion tehdä, miten voin.
Ei asu yksin. Isäni kanssa ja heillä on hyvä ja pitkä avioliitto. Reissaavat paljon yhdessä ja viettävät lähes kaiken vapaa-ajan yhdessä. On nyt suunnitellut jäävänsä eläkkeelle lähiaikoina eli varmaan ens vuoteen menee kuutenkin mutta ei siis ole kovin vanha vaikka ns "eläkeikäinen" onkin jo. Kuuntelen kyllä hänen juttunsa jos jotakin kertoo. Ei hirveesti puhu asioistaan ja aattelen tän menevän sen autismikirjon piikkiin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakaan en osaa myötäelää nelikymppisten lasteni työelämää, aloilla ja tehtävissä joista en tiedä mitään. Kyllä heidän pitäisi jo sillä saralla pärjätä ilman äidin tukea ja myötätuntoa. Joku muu asia, sairaus, avioero ( no siihenkin paras ottamatta kantaa) , se on eri asia
Purjeet ompelin mutta merellä on jo pärjättävä itse
Olet ihana äiti. Et kuuntele etkä välitä. Et ole kiinnostunut muista kuin itsestäsi. Miksi oletat että lapsesi tai lastenlapsesi välittäisivät sinusta? Eivät he ole olemassa sinua varten.
Kylläpä kolahti kun joku pitää lapsiaan aikuisena. Yleensähän täällä valitetaan kun äiti sotkeutuu minun, 50 v, asioihin.
Että en olisi rajaton, olen opetellut kysymään mitä kuuluu, sitten kuuntelen. Varon sanomasta muuta kuin: voi miten ikävää, toivottavasti asia selviää, onpas kurjaa, voimia, jaxuhali jne. Jos yksinpuhelu jatkuu hyvin pitkään, pelaan samalla salaa pasianssia, koska se autaa minua pysymään myötätuntoisissa ynähdyksissä ja olemaan sanomatta mitään. Erityisesti puolison haukkumisissa joutuu tarkkana olemaan. Lopuksi kysyn aina, voinko auttaa jotenkin ja tarkoitan sitä kyllä.
Koskaan minultakaan tosiaan ei kysytä, mitä minulle kuuluu. Ei tosin lasten isältäkään. Eivät esim. tiedä eturauhassyövästä, jonka ennuste tosin on hyvä. Ettei kuormitettaisi ja rajattomia oltaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuunteleeko kukaan sitä äitiään? Jos äiti vielä on vanhempi ja asuu yksin hänkin voisi haluta kertoa asioistaan.
Sanon rehellisesti että odottaisin vastavuoroisuutta siinäkin. Nytkin viikonloppuna olen kuunnellut yhden lapsen terveyshuolia ja hänen lapsistaan, toisen lomallejäävän lomasuunnitelmat ja reitit ja muisteluja edellisistä retkeilyistä, yhden jolla pienet lapset , lasten tempauksia ja kehittymistä.
Kukaan ei ole kysynyt mitä minä olen tehnyt tai aion tehdä, miten voin.
Ei asu yksin. Isäni kanssa ja heillä on hyvä ja pitkä avioliitto. Reissaavat paljon yhdessä ja viettävät lähes kaiken vapaa-ajan yhdessä. On nyt suunnitellut jäävänsä eläkkeelle lähiaikoina eli varmaan ens vuoteen menee kuutenkin mutta ei siis ole kovin vanha vaikka ns "eläkeikäinen" onkin jo. Kuuntelen kyllä hänen juttunsa jos jotakin kertoo. Ei hirveesti puhu asioistaan ja
Yleensä kai menee niin että vanhemmilla on omaa elämää eivätkä tilitä kaikkia asioita aikuisille lapsilleen ennenkuin vanhuus sitten vaivaa. ja sitten lapset valittaa, aina se jaanaa niitä.pieniä asioitaan. Yleensä myös aikuisilla lapsilla vähintään 40+ on jo oma elämä eikä joka asiaansa kerro vanhemmilleen
Olen kuullut, että ihminen kasvaa omaksi itsekseen vasta, kun vanhemmat ovat kuolleet.
Kuolemaa ei tietenkään kukaan toivo, mutta sitten vasta seisoo täysin omilla jaloillaan.