Ahdistuuko kukaan muu aikuisena oman vanhemman näkemisestä?

Vierailija kirjoitti:

Liian tiiviit välit vanhempiin kertoo minusta siitä, ettei napanuora ole koskaan päässyt katkeamaan. Jokapäiväiset puhelut vanhemmille ja jatkuvat kyläilyt pitävät otteessa puolin ja toisin. Kaikkeen tarvitaan edelleen vanhempien mielipide ja hyväksyntä. Se, joka irtautuu tästä on tietenkin outo. Oikeasti hän kasvanut itsenäiseksi ja tekee ratkaisut itsenäisesti ilman vanhempia. Näin aikuisen kuuluu tehdäkin. 

 

Näinhän se on kapitalistinen tiedekin jo todistanut. Lukekoot ken ei usko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tuo johtuu?

Tuntuu olevan aika yleistä. Kirjoittajien lapsuus lienee osunut 1990-luvulle. Se oli rankkaa aikaa Suomessa. Selviytymistaistelua, lapsiperheillä valtava huoli ja hätä. Tulevaisuus ja lasten tulevaisuus vailla mitään valoa. Vanhemmat olivat monesti sellaisen stressin kourissa, että lapsten parhaaksi ei ollut henkisesti mahdollista keskittyä. Kukaan ei voinut auttaa. Moni teki itsarin, moni alkoholisoitui. Ihmisen ainoa turva tässä elämässä on opiskelu jja mahdollisimman korkea koulutustaso, sitä ei voi ulosmitata. Paljon henkistä hyvinvointia menetettiin tuolloin Suomessa ja nyt ahdistaa nähdäkään niitä äitejä ja.isiä, joiden kanssa tuota lapsuutta vietettiin. Puhutaan siis tavallisista vanhemmista, Narsistipedot ovat asua erikseen ja kaikki pahoinpitelijät sun muut. Sotaraumoja on sanottu selitykseksi ylisukupolviseen pahoinvointiin, mutta onhan muuallakin sodittu

Sota rikkoo aina ja kaikkialla. Ei se ole sinun mutu -tiedostasi kiinni.

Ehkä enemmänkin ärsyynnyn. Siskoni on kultalapsi kun taas itse saan toisenlaisen kohtelun. Ei kiinnosta olla tuossa sairaassa pelissä mukana, se on nyt kohdallani ohi! 

En varsinaisesti ahdistu, ainakaan usein, mutta joskus saattaa tuntua, että välillämme on sanomattomia asioita ja puuttuvia anteeksipyyntöjä, että on asioita, mitä pitäisi käsitellä jollain tavalla. Tunnistan myös joidenkin mainitseman vaikeuden joskus katsoa silmiin. Erikoinen tilanne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä tuo johtuu?

Tuntuu olevan aika yleistä. Kirjoittajien lapsuus lienee osunut 1990-luvulle. Se oli rankkaa aikaa Suomessa. Selviytymistaistelua, lapsiperheillä valtava huoli ja hätä. Tulevaisuus ja lasten tulevaisuus vailla mitään valoa. Vanhemmat olivat monesti sellaisen stressin kourissa, että lapsten parhaaksi ei ollut henkisesti mahdollista keskittyä. Kukaan ei voinut auttaa. Moni teki itsarin, moni alkoholisoitui. Ihmisen ainoa turva tässä elämässä on opiskelu jja mahdollisimman korkea koulutustaso, sitä ei voi ulosmitata. Paljon henkistä hyvinvointia menetettiin tuolloin Suomessa ja nyt ahdistaa nähdäkään niitä äitejä ja.isiä, joiden kanssa tuota lapsuutta vietettiin. Puhutaan siis tavallisista vanhemmista, Narsistipedot ovat asua erikseen ja kaikki pahoinpitelijät sun muut. Sotaraumoja on sanottu selitykseksi ylisukupolv

Tuon näkemyksen mukaan Suomessa jumitetaan edelleen maailmansodan traumoissa kun muualla on päästy eteenpäin. Tuoreempi selitys on 1990-luku, mutta tästä ei jostain syystä haluta puhua ja vihaisest kielletään kuten yllä. Eteläeurooppalainen perhekulttuuri on ihailtavaa katseltavaa, ketään ei hylätä, vaikka siellä on paljon termpperamenttisempaa porukkaa. Outo Suomi.

Kyllä se selitys on pitkälti 1990-luku, eivät ne vanhemmat sodassa ole olleet.