Lue keskustelun säännöt.
Ahdistuuko kukaan muu aikuisena oman vanhemman näkemisestä?
Kommentit (46)
No en voi käytännössä nähdä juuri lainkaan, koska ahdistaisi jossain vaiheessa äkkiä tai alkuun, ja toinen voi olla hyökkäävä. Tai tulee joku ristiriita jota hän lietsoo. On 75v+ ikäinen ja aina ollut vähän hankalaa. Iloinen hän lienee muiden seurassa, mulle totinen torvensoittaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika moni.
Saat asettaa omat rajasi ja ottaa tarvitsemasi etäisyyden.
En voi edes väittää ymmärtäväni. Äiti on paras ystäväni.
Ahdistun. Vaikea katsoa silmiin ja jutella, vaikka välimme ovat neutraalit. Mielenkiintoinen juttu muuten, että kun äitini soittaa mulle, pidän puhelinta noin sentin päässä korvasta, en halua pitää sitä korvassa kiinni. Eikä johdu siitä että hän puhuisi kovalla äänellä.
MÄ en ole nähnyt vuosiin, mutta kun hän soittaa ahdistun. Ei aina jaksais kännikalan kanssa jutella vakavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ahdistun. Vaikea katsoa silmiin ja jutella, vaikka välimme ovat neutraalit. Mielenkiintoinen juttu muuten, että kun äitini soittaa mulle, pidän puhelinta noin sentin päässä korvasta, en halua pitää sitä korvassa kiinni. Eikä johdu siitä että hän puhuisi kovalla äänellä.
Lapsen ja vanhemman välit ei kuulu olla tällä tavalla ns. neutraalit. Siksi se satuttaa. Koska ei tule rakastetuksi niin kuin ansaitsisi. Sama täällä.
En ahdistu ollenkaan, ikävä on kun ollaan viime aikoina voitu nähdä niin vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ahdistaa. En tajua miksen laittanut välejä poikki heti 18-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Aika moni.
Saat asettaa omat rajasi ja ottaa tarvitsemasi etäisyyden.
Mitä te oikein itsestänne luulette?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole enää kumpaakaan vanhempaa ja se se vasta ahdistaakin. Antaisin aika paljon, jos voisin heitä vielä nähdä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole enää kumpaakaan vanhempaa ja se se vasta ahdistaakin. Antaisin aika paljon, jos voisin heitä vielä nähdä.
Sulla on ollut varmaan kivat vanhemmat. Tai aikas normaalit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ahdistu ollenkaan, ikävä on kun ollaan viime aikoina voitu nähdä niin vähän.
Tuo on sitä normaali-ihmisen elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole enää kumpaakaan vanhempaa ja se se vasta ahdistaakin. Antaisin aika paljon, jos voisin heitä vielä nähdä.
Mä taas oon hemmetin kade esim Pamela Tolalle, jonka surkimus alkoholisti isä tajusi tap paa itsensä nuorena ja Pamela pääsi parempiin oloihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika moni.
Saat asettaa omat rajasi ja ottaa tarvitsemasi etäisyyden.
Mitä te oikein itsestänne luulette?
Luulemme olevamme ihmisarvoisen kohtelun arvoisia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistun. Vaikea katsoa silmiin ja jutella, vaikka välimme ovat neutraalit. Mielenkiintoinen juttu muuten, että kun äitini soittaa mulle, pidän puhelinta noin sentin päässä korvasta, en halua pitää sitä korvassa kiinni. Eikä johdu siitä että hän puhuisi kovalla äänellä.
Lapsen ja vanhemman välit ei kuulu olla tällä tavalla ns. neutraalit. Siksi se satuttaa. Koska ei tule rakastetuksi niin kuin ansaitsisi. Sama täällä.
Ehkä se ei enää joku päivä satu. Vielä on trauma niin kehossa, että paniikki tulee pelkästä ajatuksesta, että joutuisi puhumaan puhelimessa
Ahdistuminen johtuu siitä, että välit omaan vanhempaan ovat jossain vaiheessa tulehtuneet. Syitä voi olla monia: lapsuusajan tunnekylmyys ja rakkaudettomuus, autoritäärinen kasvatus, välinpitämätön kasvatus, heitteillejättö, alkoholismi, mt-ongelmat ym. ym.
Et ole ainoa, mitä vähemmän näkee sen parempi.