Ahdistuuko kukaan muu aikuisena oman vanhemman näkemisestä?

Ahdistaa. Vanhenevat niin nopeasti.

Ei, ilahdun joka kerta kun näen rakkaat vanhempani. He ovat minulle kultaakin kalliimpaa.

Luulen että ahdistuisin.

Pistin välit poikki jo lähes 30 vuotta sitten kun muutin ulkomaille.  Jonkun kertran alussa näin mutta hyvin lyhyesti ja täysin etäisesti ja kylmästi.  Isä oli siinä vaiheessa jo kuollut, isää voisin tavata.

Nyt on onneksi kuollut tämäkin.  Ajatus ja se kun välillä tulee joku vanha muisto kyllä ahdistaa,  vältän ajattelmasta.

Ahdistaa. Näemme pari kertaa vuodessa. Asumme kaukana toisistamme, eikä minulla ole ajokorttiakaan. Isä kuoli jo alle kuusikymppisenä, äiti on nyt yli 80-v. Sairastaa ja voi olla, ettei ole enää paljon aikaa tai mistä tietää. Äiti on ollut minulle tosi tärkeä ihminen ja on hirveä ajatella, ettei häntä enää olisi. Sitten lapsuudenperheestäni olen jäljellä enää minä.

Osa ahdistuksesta on sitten toisenlaista. Jossain vaiheessa vasta pitkällä aikuisiässä tajusin, että ei nyt ehkä ole ihan normaalia, että hän jakaa ihmiset hyviksiin ja pahiksiin ja suhtautuu todella negatiivisesti moniin sukulaisiin. Välimme alkoivat viilentyä, kun hän oletti, että alan hänen kanssaan vatvoa miesten, myös oman mieheni, kamaluutta. On tosi töksäyttelevä ihminen. Opin lapsena häneltä, että maailma on jotenkin epämääräisen paha ja kaikkiin pitää suhtautua epäluuloisesti. En jotenkin enää jaksa mennä hänen negatiivisuuteensa mukaan. Nyt kun kävimme hänen luonaan, huomasin, että vaikka hänellä ovat aistit tosi paljon heikentyneet, ei jotenkin edes halua kuunnella, ei kiinnosta. Jos aloin selittää jotain omaa kuulumistani, hän vain tuijotti kuin tyhjää. Toisaalta kun siinä kävi eräs hyvis-sukulainen, oli ihan virkeä ja keskusteleva. Tuli tunne, että olen tekemisissä ihan vieraan kanssa. Yritin puhua kovalla äänellä ja iloisesti, tuli tosi teennäinen olo, kun toinen ei vaan jotenkin reagoi. Ahdistavaa!

Ahdistaa. Näen heitä ehkä kerran vuodessa koska pitkä välimatka. Viime kerran jälkeen mietin etten mene enää, koska mua kohdeltiin kuin kaukaista vierasta ja äiti jopa kysyi miksi tulin. Ei ole mitään puhuttaa, samoja vuosien takaisia juttuja tai siitä ja siitä sukulaisesta. 

Mun kuulumiset on täysin out. Pitkään ahdisti viime käynti. Suojelen mieluummin mielenterveyttäni.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistuminen johtuu siitä, että välit omaan vanhempaan ovat jossain vaiheessa tulehtuneet. Syitä voi olla monia: lapsuusajan tunnekylmyys ja rakkaudettomuus, autoritäärinen kasvatus, välinpitämätön kasvatus, heitteillejättö, alkoholismi, mt-ongelmat ym. ym.

Näin

Hui kauhia jos pitäs vanhemmat tavata. Ne tuomitsisi mut ennenkuin olisin kynnyksen yli päässyt.

Ei ehkä niinkään ahdista kuin ärsyttää. Isäni elossa ollessa vierailin mielelläni, mutta nyt kun äiti on useamman vuoden ollut leskenä, huomaan vierailujen olevan pakollinen paha. Onneksi välimatkaa on niin paljon ettei ole realistista olettaa että vierailisin kovin montaa kertaa vuoden aikana. Periaatteessa välimme ovat ihan hyvät ja nuoruusiän ristiriidat on käsitelty - en vain jotenkin jaksa äitiäni. Jotenkin ärsytyskynnys on tosi matalalla. 

Vierailija kirjoitti:

En voi edes väittää ymmärtäväni. Äiti on paras ystäväni. 

Et siis voi ymmärtää, että jonkun äiti on väkivaltainen, alkoholisti, narsisti, insestin harrastaja (henkinen/fyysinen), pitää lasta tukijanaan/uskottunaan, hylkää lapsen jne jne.

No en, mutta minua häiritsee, jos hän istuu viereen. Mieluummin toisella puolella huonetta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni.

Saat asettaa omat rajasi ja ottaa tarvitsemasi etäisyyden.

Mitä te oikein itsestänne luulette?

 

Ahaa, siellä joku "tosi terve" vanhempi käytti puheenvuoron.

Tuntuu oudolta ja masentavalta nähdä heidät vaivaisina vanhuksina. Ei siitä ole minun mielestä kauaa, kun olivat meneviä keski-ikäisiä. Elämän rajallisuus iskee päin naamaa joka kerta. 

Mä näen monta kertaa päivässä eikä ahdista yhtään, silloin ahdistais jos heitä ei näkisi eli olisivat kuolleet. Olen molempien omaishoitaja.

Ahdistaa. Siksi en haluakaan nähdä häntä. Edellisestä kerrasta on melkein kaksi vuotta, vaikka hän asuu Espoossa ja minä asun Helsingissä. En jaksa edes puhua puhelimessa, ja siihen on monta hyvää syytä. Kerran kuussa meilataan.

Vierailija kirjoitti:

En voi edes väittää ymmärtäväni. Äiti on paras ystäväni. 

Epätervettä. Äiti ei voi olla lapsensa paras ystävä, eikä lapsi voi olla äitinsä paras ystävä.

Se hetki ei koskaan mielestäni poistu, kun tajusin, että minun isäni, vahva, iso, lempeä, empaattinen ja aina rakastava ja ymmärtävä, muuttui sairauden myötä pieneksi ja haavoittuvaiseksi, joka tarvitsee apua.

Kun ymmärsin, että nyt minun on otettava pysyvästi se rooli, että autan, ymmärrän, tuen ja nyt minä olen se vahva, lempeä ja tukeva osapuoli.

Tajusin, kun hän sairastui, että nyt roolit vaihtuivat ja kyllä se kosketti sisintä. Kun tajuaa, että omat vanhemmat ikääntyvät, ehkä sairastuvat ja entinen ei koskaan palaa.

Onneksi sain pitää isäni vielä vuosia ennen kuin kuoli.

Mutta tuossa hetkessä kun sen ymmärsin, oli jotain todella koskettavaa. Vierelläni pienet poikani, vasta 7 ja 5 veet, isäni sairaala vuoteessa, toipumassa.

Ja kun teen lähtöä, niin ensimmäisen kerran hän elämässään, minun aikanani alkoi hiljaa itkemään, ja sanoi, voisitko jäädä vielä vähäksi aikaa kun on niin vaikeaa olla täällä yksin.

Ja näin hädän hänen silmistään, ja olemuksestaan, makasi sängyssä ja veti  peiton leukaan asti, häpeillen kyyneleitään.

Olin jo ovella, reppu selässä, pojat vierellä, lähdössä kotiin pitkän työpäivän, jälkeen. Käännyin ja vanhempi poikani sanoi hiljaa, että pappa itkee.

Käännyimme takasin, ja olimme vielä tunnin hänen kanssaan. 

Tuo hetki muutti minun maailmani. Isäni olikin hauras, haavoittuva ja peloissaan vakavan sairaskohtauksen jälkeen.

Kyllä se iskee kovasti, kun kohtaa sen hetken että nyt minun on oltava se vahva, ja antaa hänen olla "pieni" ja tukea häntä aina.

Minulla oli niin ihana isä kuin vain toivoa voi.

Ei koskaan arvostellut, moittinut eikä vähätellyt. Aina valmis auttamaan ja tukemaan.

Tiedän olleeni onnekas tytär.

Vierailija kirjoitti:

Mistä tuo johtuu?

Tuntuu olevan aika yleistä. Kirjoittajien lapsuus lienee osunut 1990-luvulle. Se oli rankkaa aikaa Suomessa. Selviytymistaistelua, lapsiperheillä valtava huoli ja hätä. Tulevaisuus ja lasten tulevaisuus vailla mitään valoa. Vanhemmat olivat monesti sellaisen stressin kourissa, että lapsten parhaaksi ei ollut henkisesti mahdollista keskittyä. Kukaan ei voinut auttaa. Moni teki itsarin, moni alkoholisoitui. Ihmisen ainoa turva tässä elämässä on opiskelu jja mahdollisimman korkea koulutustaso, sitä ei voi ulosmitata. Paljon henkistä hyvinvointia menetettiin tuolloin Suomessa ja nyt ahdistaa nähdäkään niitä äitejä ja.isiä, joiden kanssa tuota lapsuutta vietettiin. Puhutaan siis tavallisista vanhemmista, Narsistipedot ovat asua erikseen ja kaikki pahoinpitelijät sun muut. Sotaraumoja on sanottu selitykseksi ylisukupolviseen pahoinvointiin, mutta onhan muuallakin sodittu, eikä se ole rikkonut perheitä vaan päinvastoin yhdistänyt. Maksamma edelleen 1990-luvun henkistä  taakkaa

Liian tiiviit välit vanhempiin kertoo minusta siitä, ettei napanuora ole koskaan päässyt katkeamaan. Jokapäiväiset puhelut vanhemmille ja jatkuvat kyläilyt pitävät otteessa puolin ja toisin. Kaikkeen tarvitaan edelleen vanhempien mielipide ja hyväksyntä. Se, joka irtautuu tästä on tietenkin outo. Oikeasti hän kasvanut itsenäiseksi ja tekee ratkaisut itsenäisesti ilman vanhempia. Näin aikuisen kuuluu tehdäkin. 

 

Ehkä ärsyttää pikemminkin ja se ahdistus tulee siitä ärsyyntymisen ennakoinnista. 

Uskon että se on ihan normaalia, tarvitaan ärtymystä että syntyy päätös lähteä lapsuudenkodista pois. Ja pysyä pois sieltä. Ehkä se on jotain reviirikäyttäytymistä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi edes väittää ymmärtäväni. Äiti on paras ystäväni. 

Epätervettä. Äiti ei voi olla lapsensa paras ystävä, eikä lapsi voi olla äitinsä paras ystävä.

Tällaisessa suhteessa on pitkälti vaarana, että äiti sitoo lapsensa oman tahtonsa alle, lapsen huomaamatta. Oma minuus ja tahtoelämä jää torsoksi, kun mennään äidin mielen mukaan ja yritetään miellyttää äitiä edelleen aikuisenakin. Äiti on äiti ja voi olla tärkeä, molemmilla saa olla omat "salaisuutensa" ja elämänsä. Kaikki asiat ei kuulu äidille, eikä kaikki lapselle. Ystävät löytyvät sitten muualta.

Tällaisia äiti on paras kaveri henkilöitä tavanneena voinen sanoa, että napanuora ei ole vielä tästä suhteesta katkennut.