Osaisipa ihmiset olla kiitollisempia vanhemmistaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen soitto ja näkeminen voi olla viimeinen.... Joo kuullostaa niin tutulta. Tätä on hoettu äitini toimesta n.30 vuotta. Henkistä väkivaltaa tuo on. 

Mulla ei ole kumpikaan vanhemmista koskaan tällaista maininnutkaan. Itse olen ihan niin alkanut ajatella, kun vanhempien sisaruksia ja muita ikätovereitaan on jo kuollut ympäriltä, osa myös äkillisesti ilman että on ollut tietoa mistään sairaudesta. Ja olihan isällä jo kuusikymppisenä sydänkohtaus ja pallolaajennus. 

Vanhempani ei myöskään ole olleet koskaan ilkeitä ihmisiä, ja mulla oli valtavan hyvä lapsuus. Äiti vaan on eläkkeellä ja ehkä alkavien muistisairausongelmienkin takia tullut joskus vähän hankalaksi, miettii liikaa asioita ja esittää mielipiteitään hyvin suorasukaisesti ja filtteröimättä. Annan nykyään mennä korvasta sisään ja toisesta ulos, en reagoi enkä ota tosissani. 

Sinulla on ollut hyvä lapsuus, joten osaat nyt jättää reagoimatta äitisi puheisiin. Jos olisit kuullut niitä pienestä asti, niin ne iskisi eri tavalla.

Jos tietäisit miten julmia ja kieroja jotkut ihmiset ovat, et ikinä sanoisi noin. Jotain on tapahtunut niille lapsuudessa tai jossain, mutta riivinrautoja tuli. Ystävällinen puoli voi olla joitakin prosentteja 35%? Tai muille ystävällinen valikoivasti "miten hyödyllinen ihminen on" heidän mielestään. Sen kuulee myös äänestä läpi mikä on homman nimi. Jos on kivat vanhemmat, onnea.

Vierailija kirjoitti:

"Olen menettänyt lapsuudessa äitini ja antaisin mitä tahansa jos hän soittaisi minulle ja kysyisi mitä kuuluu."

Mietipä kuinka ikävältä se tuntuu, että äiti on elossa eikä siltikään soita.

Tai äiti on elossa ja soittaa harhoja täynnä olevan puhelun. Siinä on omat yöunet mennyttä.

Kiukuttelitko muille ennen äitienpäivää?

Kun vielä lähes nelikymppisenä sinua kohdellaan kuin olisit vasta kotoa muuttanut 15-vuotias teini ja syyllistetään, heittäydytään marttyyriksi ymsyms, niin ei, silloin ei osaa olla kiitollinen. Jos äitini kohtelisi minua aikuisena, arvostaisi tekemiäni valintoja eikä puhuisi itsestään kolmannessa persoonassa, voisin arvostaa äitiäni.

"Et edes viitsi äitiäsi käydä katsomassa" (äitini luokse ajaa lähes kaksi tuntia, en vain töiden ohella jaksa viettää melkein neljää tuntia autossa. Hänen olisi eläkeläisenä helpompi käydä minun luonani, mutta sehän ei käy)

"Ikinä et kotona käy" (minulla on oma koti, lapsuudenkotini ei ole kotini ollut yli kahteenkymmeneen vuoteen)

"Tämä on teidän perintönne, teidän kuuluu kustannuksiin osallistua" (aiemmin suostuin kaikkiin älyttömiin remonttikustannuksiin, kun olin nuori ja naiivi. Nyt olen tehnyt selväksi, ettei äitini talon huolto kuulu meille pätkääkään, etenkin, kun ei suostu muuttamaan valtavasta, homehtuvasta omakotitalosta keskellä perähikiää)

Että ei, en osaa olla kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat isovanhempani kuolivat ennen syntymääni ja äitini menehtyi ollessani ekaluokalla. Voi kun olisin saanut aikuisena tuntea äitini.

Tunsit hänet lapsen näkökulmasta. Aikuisen näkökulma ei välttämättä olisi ollut samanlainen.

Totta, mutta on turhaa sanoa, että olisi parempi olla tuntematta (kuten joku aiempi vihjasi). Jokainen ansaitsisi hyvät vanhemmat. Kovin harva sellaisia taitaa kuitenkaan saada. Itsekin osin vihaan ja osin säälin omia vanhempiani. Eivät vaan tainneet parempaan pystyä. Itse tiedän kuitenkin nyt paremmin. Jätän lapset hankkimatta, koska en (todennäköisesti) kykene olemaan tarpeeksi hyvä.

Äiti valitsi nykyisen ukkonsa ja jouduin 16 vuotiaana muuttamaan pois kotoa. Isä kuoli kun olin 13v. Että sellaista kiitollisuuden aihetta. Olen anteeksi antanut äidille mutta en sitä unohda. Viha pitää vankina.

Onhan se sinänsä totta, että ihmisten olisi hyvä olla kiitollisempia. Koskee sitten tietysti myös vanhempia, joiden pitäisi olla kiitollisia lapsistaan ja harkita tosissaan, jos nämä ehdottavat muuttamista lähemmäs jne. Kun suhtautuminen omaan lapseen on pelkkää epäluuloa ja hyökkäävyyttä, vaikeahan siinä on toimeen tulla. Senkin vielä ymmärtää, että ollaan peloissaan ja puolustuskannalla, mutta jos edes ystävien kanssa juteltua pystyisi miettimään, olisiko jotain toimenpiteitä kuitenkin tehtävä. Jos omalta lapselta ei pysty neuvoa hyväksymään. 

Jotenkin arvasin että täällä ei ymmäretä pointtia eli sitä miten kiitollisuus on tärkeä asia. Ehkä me rankemman elämän kokeneet ymmärrämme paremmin. Kenenkään äiti eikä isä ei varmasti ole täydellinen kuten ei lapsetkaan, mutta kiitollisuutta voi silti osoittaa. Toivottavasti ette loukkaa lähellänne olevia vanhemman nuorena menettäneitä aivan turhalla valituksella.

Minun äitini sanoi, että kunnioitus pitää ansaita.  Oikeassa oli - enpä kunnioittanut.

Asioita voidaan katsoa niin eri kulmista. Yleensä asioiden arvon ymmärtää vasta kun ne menettää. Sama koskee vanhempia. Kukaan ei ole täydellinen vanhempi ja kukaan ei ole täydellinen lapsi. Suurin osa normaaleista ihmisistä yrittää hoitaa vanhemmuutta niin hyvin kun osaa ja ymmärtää. Kiitollinen voi olla monista asioista. 

Vihaan isääni enkä malta odottaa, että hän on mullissa. Koko lapsuuteni hän löi, töni, nälvi, haukkui ja ivasi minua. Kaiken lisäksi hän otti alapäästäni nukkuessani pornografisia kuvia ja katseli niitä. Kuvat löytyivät 30 vuotta myöhemmin kun perkasin vanhempieni avioeron jälkeen tavarakaaosta. Vihaan häntä niin että olen joskus miettinyt jopa kostotoimenpiteitä. Toistaiseksi olen tyytynyt katkaisemaan välit ja odottamaan, että hän sairastui vakavasti tai jotenkin muuten joutuu kärsimään yksin. 



Olen 47-vuotias akateeminen nainen Helsingistä. 

Niin, on hyviä ja huonoja vanhempia, ja heille sitten ansionsa mukainen käsittely. 



Mutta kun ei se mene niin. Olen sivusta katsonut, että miten äiti auttaa ihan kaikessa, lastenhoidossa, rahallisesti jne., mutta siten kun hän tarvitsisi apua, niin sitä ei tule. Ei lapseltaan eikä tämän puolisolta. Surullista. Kukaan tuskin auttaa lastaan vastavuoroisuuden toivossa, mutta sen pitäisi silti olla sitä.



Itse ostelen ja antelen tyttärelleni kaikkea tarpeellista ja kivaa(mitä hän haluaa), makselen puh.laskua jne., mutta ei hän edes viestittele/soittele itse. Nyt mulla on kokeilu, että kauan saan maata kuolleena himassa. Viikko mennynä nyt :D 

Eihän se ap sinua hyödytä yhtään vaikka muut palvoisivat vanhempiaan nyt. Olet silti menettänyt omasi eikä se helpota sitä asiaa.

Mun äiti kuoli mun ollessa 12-v päihdesairauteen. Olen tavallaan tyytyväinen tähän tilanteeseen, koska nyt hän ei ole täällä mun riesana.

Nyyhnyyh, traagista.

Minäkin olen menettänyt äitini. Mutta ennen kuin äiti kuoli, hän oli psyykkisesti sairas ja alkoholisoitunut. Todellakin ymmärrän, että elossa oleva äiti voi tuottaa myös aivan järkyttävää tuskaa. Jaksan kyllä kuunnella myös valitusta liian usein soittavasta äidistä. Asiat eivät ole musta-valkoisia

Ei ne kaikki niin erinomaisia ole.

Mun äitini oli yli 90 kuollessaan. Muistan kuinka hän huomautteli ikävään tyyliin pian kuolevansa - jo ennen kuin menin kouluun 7-vuotiaana. Pelotteli pientä lasta. Rasittava tapaus koko elämänsä kaikella tapaa.

Olisi lähtenyt tiehensä jollei kerta meistä lainkaan välittänyt.

En oikein ymmärrä, miksi hänestä pitäisi olla niin hirveän kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat isovanhempani kuolivat ennen syntymääni ja äitini menehtyi ollessani ekaluokalla. Voi kun olisin saanut aikuisena tuntea äitini.

Tunsit hänet lapsen näkökulmasta. Aikuisen näkökulma ei välttämättä olisi ollut samanlainen.

Totta, mutta on turhaa sanoa, että olisi parempi olla tuntematta (kuten joku aiempi vihjasi). Jokainen ansaitsisi hyvät vanhemmat. Kovin harva sellaisia taitaa kuitenkaan saada. Itsekin osin vihaan ja osin säälin omia vanhempiani. Eivät vaan tainneet parempaan pystyä. Itse tiedän kuitenkin nyt paremmin. Jätän lapset hankkimatta, koska en (todennäköisesti) kykene olemaan tarpeeksi hyvä.

Kyllä hyvät vanhemmat on enemmän sääntö kuin poikkeus.