Osaisipa ihmiset olla kiitollisempia vanhemmistaan

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin arvasin että täällä ei ymmäretä pointtia eli sitä miten kiitollisuus on tärkeä asia. Ehkä me rankemman elämän kokeneet ymmärrämme paremmin. Kenenkään äiti eikä isä ei varmasti ole täydellinen kuten ei lapsetkaan, mutta kiitollisuutta voi silti osoittaa. Toivottavasti ette loukkaa lähellänne olevia vanhemman nuorena menettäneitä aivan turhalla valituksella.

Ei varmasti täydellinen= kumpikin vanhempi uhkasi muun muassa tappaa koko perheen, minun piti alle kouluikäisestä toimia isäni terapeuttina ja ylipuhua hänet tekemästä itsemurhaa (olisikin tehnyt!), kuunnella joka viikonloppu känniraivareita, isä oli fyysisesti rajaton ym ym. 

Ja mitä tää "kukaan ei ole täydellinen lapsi" - höpinä on: kyllä sitä pientä lasta ja teiniä pitää kohdella hyvin, vaikkei tämä olisikaan täydellinen (eli ilmeisesti narskuvanhemman toiveiden mukainen). 

Isästä olen kiitollinen ja olin hänen eläessään. Mun turva kasvaa maailman tuulissa. Äiti on elossa ja olen kiitollinenkin vaikka hän on vaikea persoona ja raskas meille lapsille.

Kiitollinen? Alkoholistivanhemmista?

Ehkä tässä nyt haikaillaan ihanien vanhempien perään, mutta jos vanhemmat on olleet huonoja niin ei niitä pahemmin kaipaa.  Eikä hyvät vanhemmat ole mitään itsestään selvyys, se on kyllä totta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen soitto ja näkeminen voi olla viimeinen.... Joo kuullostaa niin tutulta. Tätä on hoettu äitini toimesta n.30 vuotta. Henkistä väkivaltaa tuo on. 

Mulla ei ole kumpikaan vanhemmista koskaan tällaista maininnutkaan. Itse olen ihan niin alkanut ajatella, kun vanhempien sisaruksia ja muita ikätovereitaan on jo kuollut ympäriltä, osa myös äkillisesti ilman että on ollut tietoa mistään sairaudesta. Ja olihan isällä jo kuusikymppisenä sydänkohtaus ja pallolaajennus. 

Vanhempani ei myöskään ole olleet koskaan ilkeitä ihmisiä, ja mulla oli valtavan hyvä lapsuus. Äiti vaan on eläkkeellä ja ehkä alkavien muistisairausongelmienkin takia tullut joskus vähän hankalaksi, miettii liikaa asioita ja esittää mielipiteitään hyvin suorasukaisesti ja filtteröimättä. Annan nykyään mennä korvasta sisään ja toisesta ulos, en reagoi enkä ota tosissani. 

Niinpä sä et voi koskaan ymmärtää heitä, joilla on syystä tai toisesta vaikeat väliltä vanhempiin. Luulin että kaikki aikuiset ihmiset olisivat tietoisia siitä ettei kaikki ole kasvaneet jossain idyllissä. Monen oman henkisen hyvinvoinnin kannalta olisi parasta pitää yhteydenpito minimissä. Itsekin valitettavasti kuulun näihin. Totta hitossa haluaisin vanhemmat joihin olisi lämpimät ja mutkattomat välit. 

Jokaisen meistä on syytä miettiä vanhemmuuttamme: millainen äiti tai isä olen? Millaisena haluan lapseni muistavan minun? Vääränlainen vallankäyttö kostautuu kyllä usein silloin, kun osat eli voimasuhteet vaihtuvat. 

Vierailija kirjoitti:

Vihaan isääni enkä malta odottaa, että hän on mullissa. Koko lapsuuteni hän löi, töni, nälvi, haukkui ja ivasi minua. Kaiken lisäksi hän otti alapäästäni nukkuessani pornografisia kuvia ja katseli niitä. Kuvat löytyivät 30 vuotta myöhemmin kun perkasin vanhempieni avioeron jälkeen tavarakaaosta. Vihaan häntä niin että olen joskus miettinyt jopa kostotoimenpiteitä. Toistaiseksi olen tyytynyt katkaisemaan välit ja odottamaan, että hän sairastui vakavasti tai jotenkin muuten joutuu kärsimään yksin. 



Olen 47-vuotias akateeminen nainen Helsingistä. 

Toivottavasti saat traumasi purettua ja otan osaa kurjasta lapsuudesta!

Minulla oli väkivaltainen äiti. Hän ei hoitanut omia lapsiaan, ja paskat hän välitti lastenlapsistaankaan. Nyt hän on vanha ja hauras. Mistä minun pitäisi olla hänelle kiitollinen?

Jos on taloudellista, henkistä, hengellistä tai fyysistä väkivaltaa, niin turha kuvitella etteikö lapsi sitä muista. Kannattaa myös olla aikuistuneiden lapsien kanssa tasapuolisesti tekemisissä. Yhden lapsista luona käymättömyys ilman mitään syytä on omituista. Todennäköisesti kateus on yksi tekijä. On kauhean vaikea tunne kadehtia omaa lasta. 

Ai juoppisnarkeista, väkivaltaisista???

Älkää tehkö lapsia, jos ette osaa kasvattaa ja hoitaa ja opettaa ja rakastaa heitä. Ei ne vauvat oo mitään leikkikaluja.

Äiti kuoli kun olin 16v ja isä kun olin 24v. Jokainen on oman onnensa seppä sen jälkeen, kun kortit on annettu käteen. Mikään ei ole koskaan tuntunut miltään, joten naimisiin meno ja lasten hankkiminen oli paha virhe.

Osaisikaan vanhemmat olla kiitollisia lapsistaan.

Ai niist spurguista? Joopa.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti kuoli mun ollessa 12-v päihdesairauteen. Olen tavallaan tyytyväinen tähän tilanteeseen, koska nyt hän ei ole täällä mun riesana.

Olin 25, kun alkoholistiäitini kuoli ja 31, kun narkomaani-isäni kuoli. Onneksi minut otettiin huostaan 11-vuotiaana. Kotilomilla kävin ja kaikenlaista koin vielä sittenkin. Myös aikuisena hoivasin, rahoitin ja tuin. Olen välillä kamppaillut syyllisyyden kanssa, kun molempien kuolema oli niin valtava helpotus. Että saako niin tuntea?