Apua: hankala suhde vauvaan.
Taustaa: Meillä on 7 kk:n ikäinen poika, johon minun on vaikea luoda suhdetta. Tiedän, että rakastan häntä ja olen hänelle hellä äiti. Kuitenkin henkisen suhteen luominen tuntuu takkuilevan. En oikein osaa puhua hänelle ja en sylittele samalla tavalla kuin isompaa sisarusta aikanaan (nyt 6-v.). Asia kalvaa mieltäni ihan hirveästi ja olen neuvolassakin puhunut tästä jokaisella käynnillä ilman, että olisin saanut mitään hyviä vinkkejä asian purkamiseen. Minulla on huono omatunto, kun en osaa oiken olla vauvan kanssa ja koen painetta siitä, että olen jotenkin pilannut varhaisen vuorovaikutuksen tms. Yritän lorutella ja kutitella, pitää sylissä jne. , mutta jotenkin en ole täysillä mukana samalla tavalla kuin esikoisen kanssa. Muutenkin vaatimustasoni äitinä "suoriutumisesta" on kovin korkealla ja kaiken pitäisi mennä mielestäni juuri oikein. (Tämä varmasti juontaa juurensa omasta risaisesta lapsuudestani.)
Asiaan varmasti vaikuttaa se, että meillä oli ennen kuopuksen syntymää kohtukuolema. Välillä mietin, onko väärin rakastaa tätä uutta vauvaa. Onko se kuolleelta vauvalta jotenkin pois jne. Järjellä ymmärrän, että näin ei ole, mutta jossain takaraivossa nämä aisat kytevät.
Pyydän nyt apua ja käytännön vinkkejä siihen, mitä tehdä. Millä tavalla saisin tämän lukon purettua ja pääsisin nauttimaan vauvastani. Miten uskaltaisin rakastaa häntä niin kuin sydämmessäni tiedän rakastavani.
Toivon, että tähän viestiini ei tulisi ilkkuvia vastauksia tms. Tämä asia on minulle oikeasti herkkä ja vaikea ja tarvitsen apua.
Kommentit (13)
mutta th sanoi, että on aika hankala saada aikoja. Samaisella tyypillä kävin kohtukuoleman jälkeen ja meillä ei oikein synkannut. Ja jotenkin tuntuu hankalalta mennä jonnekkin puhumaan, jos juuri sillä hetkellä on parempi olla ja pitää sitten yhtäkkiä heittäytyä kurjiin asioihin.
Minulla on myös aiempaa kokemusta terapiasta (sairastin nuorempana masennuksen) ja en vain millään jaksaisi aloittaa samaa rumbaa alusta. Tuntuu, että haluaisin yrittää ensin hoitaa asian jotenkin itse.
Mietin vain, jos jollain olisi ollut saman tyyppistä tilannetta ja miten siitä on päästy yli ja onko jotain konkreettisisa juttuja, mitä vois tehdä.
Tuon ikäiselle riittää mainiosti se, että saa ruokaa, puhtaan vaipan, tarpeeksi unta, riittävästi virikkeitä ja ihmiskontaktia. Ei tuon ikäinen vielä tiedä, että ei se äiti ole nyt täysillä mukana...
Minä olen joutunut pohtimaan samankaltaisia asioita silloin, kun kaksosemme olivat vauvoja ja oli käytännössä aivan mahdotonta, että heille olisi riittänyt syliä yhtä paljon kuin esikoiselle aikoinaan. Jokaiseen itkuun ei millään voinut reagoida heti, aina piti jommankumman joutua odottamaan vuoroaan jne.
Silti ihan herttaisia, tasapainoisia ja kivoja koululaisia noista on kasvanut.
Älä stressaa tuota asiaa liikaa, teillä on kuitenkin kaksilapsinen perhe, ei siinä pystykään samalla lailla keskittymään yhteen vauvaan kuin mitä esikoisen aikana olet pystynyt. Tsemppiä vaan ja onnea matkaan, kyllä se Elämä järjestää asiat parhain päin.
että suhde esikoiseen tuntuu tällä hetkellä vähän väkinäiseltä. Tiedän että se tulee menemään ohi, ja rakastan häntä valtavasti, mutta juuri tässä elämänvaiheessa en oikein osaa olla aidon kiinnostunut hänestä koko ajan.
Mun ratkaisuni on ollut että feikkaan: sanon esikoiselle monta kertaa päivässä että rakastan häntä tosi paljon, silitän häntä tukasta tms. aina kun yletän ja muutenkin osoitan hellyyttä "ulkomuistista" sitä odotellessa, että vilpittömämpi innostus siihen palailee.
Voisitko sinä ottaa saman tekniikan käyttöön vauvan kanssa? Eli et odottaisi että tulee sellainen "tuitui miten suloinen olet" -fiilis ennen kuin menet hymyilemään ja lepertelemään vauvalle, vaan suhtautuisit siihen niin kuin vaipanvaihtoon tai muuhun pakolliseen päiväohjelmaan kuuluvaan asiaan?
hyväksy itsesti sellaisena äitinä kuin olet. Näin tekisi mieli sanoa monelle muullekin täällä vauvapalstalla. Itse asiassa näiden palstojen lukeminen ei edes välttämättä auta asiaa, vaan voi ruokkia samaa riittämättömyyden kehää (no, itse olen kuitenkin täällä).
Ota rennosti, mene vaikka viltille köllöttelemään vauvan viereen ja lue kirjaa tai lehteä ja kuunnelkaa musiikkia. Ei vauva tarvitse koko ajan stimulaatiota, kuten itsekin tiedät, vaan läheisyyttä ja mukanaoloa! Sinun ei tarvitse koko ajan 100 %:sesti keskittyä vauvaan, riittää, kun olet hänen kanssaan.
olen ihan varma, että vaikka itse et ole tyytyväinen itseesi, vauvallesi olet kuitenkin ollut läsnä ja ollut hyvä ja turvallinen äiti. Vauva ei sisäisistä myrskyistä ymmärrä, onneksi.
Varmasti kohtukuolemakokemus kummittelee taustalla. Voisiko se vaikuttaa niin, että yrität alitajuisesti pysyä etäällä vauvasta? Että jos menettäisit hänetkin, ei sattuisi niin kovasti? Oletko käsitellyt kohtukuolemakokemustasi kenenkään kanssa?
Voimia sinulle!
kaikille, jotka ovat jo ehtineet vastata!
Täällä istun ja kyyneleet vaan valuu. Viestinne helpottivat oloa jo yllättävän paljon. Tuli jotenkin sellainen olo, että on hyväksytty tällaisenaan.
Yritän ottaa rennosti tämän asian kanssa ja ihan vaan olla. Välillä vaan tuntuu, että ikävä kuollutta vauvaa kohtaan on myös niin valtava. En tiedä, onko tämä jollain tavalla verrattavissa siihen, jos menettää toisen kaksosista. Samalla suree ja kuitenkin pitäisi pystyä iloitsemaan elävästäkin vauvasta.
Rakastan vauvaani ihan hirmuisesti ja toivon vain, että hän sen jotenkin aistii, vaikka tämä vähän vaikeaa onkin.
Välillä vauvan läheisyys ihan ahdisti, ja se taas lisäsi pahaa oloa...
Tilanne parani, kun lapsi otti enemmän kontaktia, ja sairauden vuoksi vietimme jonkin aikaa aikaa ihan kahdestamme. Pieni sairaalan letkuissa ja pelko, ettei toista saa enää pitää herätti tunteita ihan kiitettävästi.
Toivottavasti teille järjestyy yhteistä aikaa jotenkin helpommalla tavalla, ja uskon, että se helpottaa. Keskusteluapua voi löytyä muualtakin, esim seurakunnan kautta, jos et koe sitä liian vieraaksi itsellesi.
tuo kohtukuolema varmasti vaikuttaa juuri, kuten joku tuossa sanoikin, että pelkään jotenkin menettäväni vauvan.
Koko raskauden pelkäsin, että jotain käy ja tuntuu, että pikkuhiljaa pitäisi vain hyväksyä se, että kaikki menikin hyvin.
Aiheesta olen käynyt silloin puhumassa kerran terveyskeskuksen psykologin kanssa ja useampaan otteeseen saoraalapastorin kanssa, mutta olisi ehkä pitänyt hakea silloin aktiivisemmin apua.
Tuhannet kiitokset vielä tuestanne.
ap
[. Järjellä ymmärrän, että näin ei ole, mutta jossain takaraivossa nämä aisat kytevät.
Hei,
aika osuva on tuo sinun kirjoitusvirheesi ekassa viestissä (yllä). Suru tai taa olla aisana joka vie nyt menojaan.
Ehdotan sinulle ja vauvalle yhteistä harrastusta, muskaria esim. Voit siellä lytää ehkä uuden puolen vauvastasi ja päästä sitä kautta lähemmäs.
Toivottavasti pääset surusta yli.
Jutteluapu olisi kanssa paikallaan mutta varmaan jossain muualla kuin missä olet jo käynyt. Eikä nämä nettijututkaan ole kovin asiallisia aina, ethän voi tietää kenen kanssa juttlet.
Hyvää syksynjatkoa!
Laura
Sinulla on myös ollut menetys ja minusta sinulle pitää sallia sen sureminen.
Kun saat tehtyä surutyötä, masennusalttiutesi vähenee. Ehkä se saa sinut tuntemaan itsesi etäiseksi ja kykenemättömäksi täysin vastaamaan vauvan vuorovaikutukseen tunnetasolla. En tiedä miltä sinusta tarkoin tuntuu, mutta jotain samankaltaista olen minäkin kokenut. Tiettyä riittämättömyyttä.
Oeln kyllä varma, että vauva aistii rakkautesi - olet ollut hänelle läheinen ja turvallinen äiti, ihan riittävä siis. Yritä pitää huolta omasta jaksamisestasi - yritä nukkua riittävästi sekä syödä terveellisesti ja liikkua. Ja jos vain aikaa riittää, nauttia asioista, mitkä tekevät sinut onnelliseksi - muistakin kuin lapsista.
Oli se sitten musiikkia, käsitöitä, ystävien tapaamista, kirjoittamista...
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi syksyyn!
MInun oli myös erittäin vaikea saada "lämmin ja rakastava" suhde kuopukseemme. Hän kärsi pitkään koliikista, ja siis itki ja valvotti meitä (=minua) vajaan vuoden. Lisäksi hän ei mm. hymyillyt/naureskellut kunnolla koko ensimmäisenä vuotenaan.
Tämän rankan vauva-ajan vuoksi, en voi sanoa nauttineeni äitiydestä kuopuksen kohdalla. Syyllisyys huonosta äitiydestä kalvoi mieltäni jatkuvasti, vaikka lapsen tarpeet tyydytinkin. Kun esikoisen aikana olin mielettömän rakastunut omaan vauvaani, niin tämän nuoremman kohdalla en koskaan samanlaista tunnetta kokenut vauva-aikana.
Nyt kuopus on 4-vuotias, on hän aivan ihana, minulle äärimmäisen rakas lapsi. Rakkaus ja lämmin suhde on kasvanut vasta ajan kanssa, ja nyt meidän suhde on aivan yhtä syvä ja tiivis kuin esikoiseenkin. Aikaa siihen meni useampi vuosi, mutta en usko lapsen kuitenkaan pysyvästi vahingoittuneen psyykkisesti, vaikka alku olikin vaikea.
Minä olen käynyt esikoisen kanssa mm. Theraplayssa mutta isoin apu tuli sitä kun lapsi kasvoi eikä ollut enää niin yksipuolinen hoivattava. Nyt vuoden iässä on reipas, ihana ja terve pieni poika, joka suuttuu kovasti kun äiti menee huoneesta pois! ;D Eli kaiken takkuamisen (= masennus, vuorovaikutusongelmat, temperamenttierot) jälkeen lapsella on kuitenkin normaali kiintymyssuhde. Älä ota paineita ja pyydä rohkeasti keskusteluapua!
kun lapsi alkaa itse kommunikoida enemmän. Et varmasi ole pilannut yhtään mitään, kun noin hyvin hoidat lastasi ja juttelet hänelle. Joskus läheisen suhteen luomiseen tarvitaan pitkä aika ja tähän voi olla eri syitä, mm mainitsemasi traumaattinen kohtukuolema. Muita syitä voi olla traumaattinen synnytys, synnytyksen jälkeinen masennus tms. Käytännön vinkkejä on vaikea antaa, tärkeintä lienee että olet lapsen kanssa paljon etkä aseta itsellesi kamalia tavoitteita. Tehkää sellaisia asioita vauvan kanssa jotka sinusta tuntuvat hauskoilta. Tästä tuleekin mieleen vauvauinti tai vaan pulikointi lasten altaassa vauvan ja muiden äitien kanssa - se ainakin lähensi minua ja esikoistani valtavasti. Uskon kuitenkin vakaasti että tilanne ajan myötä paranee, kuulostat rakastavalta ja välittävältä äidiltä jolla ehkä juuri tuo oma vaatimustaso vähän ongelmana! Mukavaa syksyn jatkoa teille, kyllä se siitä!