Oletteko huomanneet, mikä yhdistää vanhoja pariskuntia, jotka ovat olleet vuosikymmeniä yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Me olemme vanha pariskunta. Ulospäin näyttää siltä että mies on nyhverö ja minä päällepäsmäri koska ollaan otettu sellaiset roolit ulospäin tuttujen kanssa mutta todellisuudessa olemme hyvin samanlaisia luonteeltamme. Vänkäämme jokaisesta asiasta loppuun asti ja taas uudestaan. Kaikki asiat kuitenkin sovitaan yhdessä. Ei sooloilla missään, ei raha-asioissa eikä aikanaan lastenkasvatuksessa. Kaikki elämiseen ja olemiseen liittyvät päätökset edellyttävät etukäteen keskusteltua. Hyväksytään toisemme sellaisina kuin olemme. Kumpikin on vapaa tekemään asioita joista tykkää.Ja näin vanhempana ihmisenä se on mun mielestä se salaisuus joka pitää pariskunnan loppuun asti yhdessä. Se, että voi olla oma itsensä koko ajan ja silti asiat hoituvat yhdessä. Ei tarvitse salailla, piilotella, valehdella eikä leikkiä jotakin muuta kuin on. Kaikkea ei tarvitse tehdä yhdessä eikä olla kiinnostunut samoista asioista mutta parisuhteen ja perheen suhteen ol

No eikö tuo ole juuri salailua, piilottele ja valehtelua kun olette ottaneet tuollaisen roolin ulospäin? Miksi?  Minusta tasapainoinen pariskunta voi olla oma itsensä niin kotona kuin sen ulkopuolella. Itse kokisin rasittavaksi vetää jotain roolia. Miten edes muistaisin, että ai niin, nyt ei pidäkään olla oma itsensä. 

Mitä se muuttaisi teillä jos roolista luopuisitte? 

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että jos ihmisen vanhemmat ovat pysyneet yhdessä, niin myös ihminen itse pyrkii ja osaa elää pysyvässä parisuhteessa. Tein virheen ja nain avioeroperheestä tulleen. Ero tuli, kun jouduin petetyksi. 

Voihan se näinkin joillain mennä, mutta itselläni ihan päinvastainen kokemus. Olen eroperheen lapsi ja haluan elää elämäni onnellisena yhden ja ainoan ihmisen kanssa. 

"No eikö tuo ole juuri salailua, piilottele ja valehtelua kun olette ottaneet tuollaisen roolin ulospäin? Miksi?  Minusta tasapainoinen pariskunta voi olla oma itsensä niin kotona kuin sen ulkopuolella. Itse kokisin rasittavaksi vetää jotain roolia. Miten edes muistaisin, että ai niin, nyt ei pidäkään olla oma itsensä. 

Mitä se muuttaisi teillä jos roolista luopuisitte? "

Kommentoin sivusta. Olen työssäni johtava henkilö ja minulla ei ole ongelmaa saada ihmisiä jonkin asian taakse. Pariskuntana kyläillessä olen usein se hiljaisempi osapuoli. Kotona meillä keskustelu on täysin tasa-arvoista.

Eli ihmisillä on eri ympyröissä erilaiset roolit, eikä se ole valehtelua.

Naisten on vaikeaa myöntää itselleen, että Justiina avoliitossaan. Nainen määrää ja päsmäröi kaikesta mitä ja miten perheessä ja parisuhteessa toimitaan. Sellanen nainen on ns vääpelivaimo. Monen miehen itsetunto on luhistettu vaimon taholta.

Riidat, velat ja mahd lapset

Isovanhempani olivat yhdessä yli 60 vuotta, kuolemaan asti. Ja nimenomaan onnellisesti yhdessä. Heidän pitkän onnellisen avioliittonsa salaisuus oli, että he oikeasti pitivät toisistaan. Kumpikin oli myös samanhenkinen, tykkäsivät mm. matkustella yhdessä ja olivat kumpikin aikaansaavia ja ahkeria. Luulen, että he eivät koskaan riidelleet kotitöistä.

Meillä on takana pitkä liitto (melkein 25 vuotta) mutta olemme olleet myös erossa ja ajattelen, että tuo ero oli kaikesta raadollisuudesta huolimatta kannattava. Tärkeimmät asiat minusta on ne, että aidosti haluamme olla yhdessä ja meillä myös keskustellaan, myös syvällisesti ja kipeistä asioista. Toisen kunnioitus ja tahto olla tässä. Lisäksi erittäin tärkeää on se, että ollaan tiimi ja toistemme puolella, ei toisia vastaan. Nipotetaan hyvin vähän esimerkiksi kotitöistä tai muusta ei niin merkityksellistä. Hyväksytään toinen omana itsenään, niin puutteineen kuin hyvine puolineen. Vapaus mennä ja tehdä myös omia juttuja. Yhteiset haaveet, mutta myös omat haaveet.