Lue keskustelun säännöt.
Ette usko, miten helpottavaa on, kun aspergertytär muuttaa pois kotoa!
25.07.2024 |
Ei enää jankkaamista ruoasta ja jatkuvaa epäkohtiin puuttumista ja vaatimuksia vaatimusten perään. Ei riitelyä rahankäytöstä ja jälkien siivoamisesta. Nyt neiti Näpsä, kaikkitietävä, voi syyttää itseään, jos vaatteet on pesemättä tai sälekaihtimet väärässä asennossa. Katson sen verran perään, kuin tarve on ja jos ei pärjää, niin soitan sosiaalipäivystykseen. Minä en enää ryhdy aikuisen ihmisen asioita hoitamaan, jos kerran terapia tai lääkkeet eivät kelpaa. Nostan kädet pystyyn. Likka joko aikuistuu tai sitten ei. Menkööt sitten tuettuun asumiseen jos ei pärjää omillaan. Se vaihtoehto ei ollut mitenkään mahdollinen tyttären mielestä, enkä voi pakottaa, mutta en myöskään katsele häntä enää saman katon alla, enkä edes voi, koska minulla ei ole rahaa elättää aikuista lasta, jolla on tuloja, mutta ei suostu maksamaan edes ruoastaan.
Kommentit (464)
321/464
|
27.07.2024 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Mitä tulee tuohon kirjallisuuden lukemiseen, niin olisihan se varmasti hyödyllistä tietää ja lukea asioista, mutta meillä ainakaan ei ole ollut aikaa. Ne vähäiset omat hetket käytämme mieluummin johonkin ihan muuhun kuin autismiasioiden käsittelyyn, kun niitä jumeja ja riitelyä on koko ajan. Lapsen autismi on niin kokonaisvaltaisesti perheen hyvinvointiin vaikuttava asia.
Toinen asia on sitten se, että vaikka kirjoissa kerrotaan juurisyyt ja mahdollisia keinoja auttaa lasta, niin arjessa ei vain ole aina mahdollista toimia optimaalisesti. Meillä muillakin perheenjäsenillä on tarpeemme ja halumme. Me olemme ihmisiä puutteinemme ja meitäkin väsyttää, kyllästyttää ja turhauttaa välillä.
Oma lapseni syyttää minua toistuvasti empatian puutteesta. Jos jokin asia ei mene hänen toiveidensa mukaisesti, niin hän haluaa empatiaa, luonnollisesti. Yritän lohduttaa, mutta mikään ei kelpaa, jos en pysty sanomaan juuri sitä, mitä hän ha
Lapsille pitää opettaa empatiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheessämme minä olen yksinhuoltaja. Poikaamme ei voi jättää yksin kuin hetkeksi. Isänsä on ollut sairaana, joten poika ei voinut olla siellä. Lisäksi joskus vain on pakko opetella huomioimaan toisiamme.
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuo ehdottomuus omista haluistaan on raskainta tällaisen lapsen/nuoren kohdalla. Meillä sisarukset eivät saisi toivoa mitään, aspergernuori raivoaa jos esim kesällä on tehty kaikkien kolmen lapsen toive tekemistä.
Ison ja pikkusiskon toiveet olivat vaatimattomia.. Päivä Yyterin rannalla ja museo käynti. Kumpikaan ei Asperger nuorelle käynyt vaan hän kiukuttelu, raivosi ja pilasi molemmat päivät. Kyseessä on siis 17 -vuotias lukiolaispoika joka kyllä osaisi käyttäytyä kun tarpeen mukaan.
Sisarukset halusivat, että hänen oma päivänsä olisi ihana Heurekassa. Tekivät kaikkensa, että poika nauttisi.
Olen surullinen tilanteesta. Vaikka kaikki kolme ovat rakkaita, niin sanon suoraan, että kahden muun lapsuus on joustamista ja omien halujen ja toiveiden unohtamista.
Suunnittelen nyt omaa pikku reissua näille kahdelle ilman veljeään..
Onkohan tyttöassit helpompia kuin pojat? Meillä tyttö ja hänelläkin on tuota ehdottomuutta. Narisee, jos otamme hänet mukaan johonkin, joka ei ole hänen lempitekemistään. Mutta ei raivoa tai heittäydy ylihankalaksi.
Vierailija kirjoitti:
Perheessämme minä olen yksinhuoltaja. Poikaamme ei voi jättää yksin kuin hetkeksi. Isänsä on ollut sairaana, joten poika ei voinut olla siellä. Lisäksi joskus vain on pakko opetella huomioimaan toisiamme.
> Perheessämme minä olen yksinhuoltaja
En ihmettele.
> Poikaamme ei voi jättää yksin kuin hetkeksi
En oikein usko.
> Lisäksi joskus vain on pakko opetella huomioimaan toisiamme.
Ja me assit olemme niitä ehdottomia?
Minusta on aika luonnollista, että vanhemmat tekevät virheitä. Moni täällä paheksuu sitä, että eri perheissä yritetään/on yritetty elää ns. normien mukaisesti, mutta ikävä kyllä koko yhteiskunta pyörii niiden mukaan myös! Sellainen vanhempi, joka ei vaadi lapseltaan minkäänlaista sopeutumista, tekee mielestäni karhunpalveluksen tämän tulevaisuudelle.
Muutenkin kyseenalaistan tätä nykytrendiä, jonka mukaan koko muu perhe mukautuu yhden erikoisuuksiin. On viikkojen osastojaksoja, kuntoutuksia...kenen elämään nämä edes mahtuvat? Siinä perheessä on muitakin jäseniä, usein myös muita lapsia, joiden tarpeet olisi huomioitava. Arki ei voi olla pelkkää autistin ympärillä pyörivää sirkusta 24/7.
Kyllä, autisti pitää huomioida ja antaa hänellä vähän erityisoikeuksia, mutta ei joka ikisessä asiassa. Jos minä äitinä en olisi jämäkkä, oma autistini ei olisi käynyt tänä kesänä kertaakaan ulkona. Olen ollut ikävä ihminen ja käskenyt hänet päivittäin tunniksi ulos (ajan saa valita itse), koska hän ei halua lähteä esim. uimaan tai kävelylle luontoon muun perheen mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neuromonaiset pärjäävät parhaiten, kun ympäristö mukautuu heidän toimintamalleihinsa. Tähän ei kovinkaan moni, edes läheinen ole valmis. Seurauksena kärsimys ja masennus. Tulevaisuudessa yhä useampi on neutokirjolla. Yhteiskunta menettää paljon, jos tuota piilevää potentiaalia ei tunnisteta.
Onneksi olkoon! Oppii sitten olemaan, kun ei saa enää apua vanhemmilta. Toivon teille kaikkea hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedoksi sinulle.. Pojallamme on myös epilepsia. Kohtauksia tulee silloin kun vähiten odottaisi tai haluaisi.. Eli kaikki ei ole aina pelkkää autismia.. Mielestäni olit asiaton kirjoituksessasi..
Vierailija kirjoitti:
Neuromonaiset pärjäävät parhaiten, kun ympäristö mukautuu heidän toimintamalleihinsa. Tähän ei kovinkaan moni, edes läheinen ole valmis. Seurauksena kärsimys ja masennus. Tulevaisuudessa yhä useampi on neutokirjolla. Yhteiskunta menettää paljon, jos tuota piilevää potentiaalia ei tunnisteta.
Mitä "piilevää potentiaalia" muka on porukalla, joka ei pysty mukautumaan muuhun yhteiskuntaan edes välttävästi? Tosi usein näkee tätä heidän kykyjensä suitsutusta, mutta kuinka moni todellisuudessa kykenee tekemään yhtään mitään hyödyllistä muun yhteiskunnan eteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onneksi olkoon! Oppii sitten olemaan, kun ei saa enää apua vanhemmilta. Toivon teille kaikkea hyvää.
Eihän aloittaja niin kirjoittanut. Välit varmasti paranee, kun ei olla koko ajan yhdessä. Aloittaja on saanut paljon aiheetonta kuraa niskaan, ihminenhän hänkin on eikä kone.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neuromonaiset pärjäävät parhaiten, kun ympäristö mukautuu heidän toimintamalleihinsa. Tähän ei kovinkaan moni, edes läheinen ole valmis. Seurauksena kärsimys ja masennus. Tulevaisuudessa yhä useampi on neutokirjolla. Yhteiskunta menettää paljon, jos tuota piilevää potentiaalia ei tunnisteta.
Mitä "piilevää potentiaalia" muka on porukalla, joka ei pysty mukautumaan muuhun yhteiskuntaan edes välttävästi? Tosi usein näkee tätä heidän kykyjensä suitsutusta, mutta kuinka moni todellisuudessa kykenee tekemään yhtään mitään hyödyllistä muun yhteiskunnan eteen?
No sinulla ei ainakaan ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Suosittelen sinulle lämpimästi itsemurhaa.
Osui ja upposi?
Siinä oli sinun "potentiaalisi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluan tuoda ketjuun lukion opettajan näkökulman. Opiskelijoille laaditaan koko ajan enemmän lausuntoja, joiden perusteella he ovat oikeutettuja erilaisiin tukitoimiin. Nepsy-opiskelijoiden määrä lukiossa on ollut viime vuodet kasvussa, mikä kertoo ehkä siitä, että erilaisia opiskelijoita rohkaistaan aiempaa enemmän tavoittelemaan akateemisia opintoja. Olen totta kai sen kannalla, että kaikilla tulisi olla yhtäläiset oikeudet opiskella valitsemallaan alalla, mutta tosiasiassa tukea, jota nepsy-nuoret tarvitsisivat haastavista lukio-opinnoista selviytyäkseen, ei ole läheskään riittävästi tarjolla. Suuri osa nepsy-opiskelijoista tarvitsi pienryhmän tai henkilökohtaisen avustajan, mutta tällaisia tukitoimia ei taloudellisista syistä kunnassani pystytä järjestämään.
Tunnen nykyään työssäni voimattomuutta ja sääliä sekä neuroepätyypillisiä opiskelijoita, joista näkee, että heillä on vaikeaa, että muita opiskelijoita, jotka joutuvat ajoittain joustamaan kohtuuttomasti, kohtaan. Yksi opiskelija saattaa hallita koko opetustilannetta esimerkiksi käyttämällä ylipitkiä puheenvuoroja kiinnostuksenkohteistaan tai jäämällä jankkaamaan jostain aiheeseen liittymättömästä. Tunneilla kuluu aikaa opettamisen sijaan tunnekuohujen rauhoittamiseen ja jumitilanteissa eteenpäin auttamiseen. Tunneilla pitäisi olla avustaja, joka voisi ottaa koppia näissä tilanteissa niin, että opettaja voisi keskittyä opettamiseen.
Tuleva lukuvuosi jännittää minua jo nyt, sillä tiettyjen ryhmien opettaminen on valtavan stressaavaa. Koska apua ja tukea ei ole tarjolla, käännetään haasteet jonkin ryhmän kanssa pärjäämisessä opettajan ammattitaidon puutteeksi ja ableismiksi. Tämä taas nostaa kynnystä ottaa haasteita puheeksi.
> Osui ja upposi?
> Siinä oli sinun "potentiaalisi".
Mitäpä, jos lällättelyn sijaan vaikka esittäisit näyttöä esittämiesi syytösten tueksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tehnyt töitä autismiperheiden kanssa. Parhaat vanhemmat strukturoivat koko perheen elämän. On kuvitettu päivästruktuurit ja viikkosyruktuurit. Jos jotain poikkeavaa esim hammaslääkäri, tehdään kuvilla sosiaalinen tarina lapselle. Jokainen asia ennakoidaan ja jokainen päivä toistaa samaa kaavaa.
Sisustus suunnitellaan autismin periaattein. Eli ei värikästä, ei kirjavaa sekamelskaa. Vaan mietoja värejä ja selkeyttä ja valaistus neutraalia.
Näistä perheistä tulee parhaiten pärjäävät autisti, kun koko perhe sitoutuu autistisen perheenjäsenen kuntoutukseen
Olipas yllätys, että tästäkin tuli tällainen autistien haukkumisketju. Turhia hyödyttömiä ihmisiä, jotka pilaavat kaikkien muiden ihmisten elämän pelkällä olemassa olollaan ja kiukuttelullaan. Ja silti heitä on pakko raahata mukana kaiken maailman paikkoihin ja pakottaa koko ajan ulos mukavuusalueeltaan. Ja sitten taas ihmetellään kun kiukkuavat.
Noh, kyllähän tämä vahvistaa näkemystäni "normaaleista" ihmisistä ja heidän pakkomielteestään kontrolloida autisteja elämään "normaalisti".
Onneksi aikuisena ihmisenä saan jo ihan itse päättää, käynkö museoissa ja olenko tunnin ulkona joka päivä vai pysynkö sisällä ihan koko kesän (pysyn sisällä).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neuromonaiset pärjäävät parhaiten, kun ympäristö mukautuu heidän toimintamalleihinsa. Tähän ei kovinkaan moni, edes läheinen ole valmis. Seurauksena kärsimys ja masennus. Tulevaisuudessa yhä useampi on neutokirjolla. Yhteiskunta menettää paljon, jos tuota piilevää potentiaalia ei tunnisteta.
Mitä "piilevää potentiaalia" muka on porukalla, joka ei pysty mukautumaan muuhun yhteiskuntaan edes välttävästi? Tosi usein näkee tätä heidän kykyjensä suitsutusta, mutta kuinka moni todellisuudessa kykenee tekemään yhtään mitään hyödyllistä muun yhteiskunnan eteen?
No sinulla ei ainakaan ole mitään annettavaa yhteiskunnalle. Suosittelen sinulle lämpimästi itsemurhaa.
Osui ja upposi?
Siinä o
Voit olla varma, että minua on kusetettu tässä yhteiskunnassa ihan riittämiin. Palkkojen maksaminen ajallaan ja oikean suuruisena tuntuu olevan nenteille yhtä tuskaa. Työehtosopimusten yleissitovuus täysin tuntematon käsite, jne.
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt töitä autismiperheiden kanssa. Parhaat vanhemmat strukturoivat koko perheen elämän. On kuvitettu päivästruktuurit ja viikkosyruktuurit. Jos jotain poikkeavaa esim hammaslääkäri, tehdään kuvilla sosiaalinen tarina lapselle. Jokainen asia ennakoidaan ja jokainen päivä toistaa samaa kaavaa.
Sisustus suunnitellaan autismin periaattein. Eli ei värikästä, ei kirjavaa sekamelskaa. Vaan mietoja värejä ja selkeyttä ja valaistus neutraalia.
Näistä perheistä tulee parhaiten pärjäävät autisti, kun koko perhe sitoutuu autistisen perheenjäsenen kuntoutukseen
Mun autistinen lapsi taas ei kestäisi tollasta hetkeäkään. Toki on PDA-autisti, mikä vaikuttaa asiaan.
En muuten tunne yhtään autistia, joka pitäisi miedoista, neutraaleista, hillityistä väreistä 🤔
Vierailija kirjoitti:
Olipas yllätys, että tästäkin tuli tällainen autistien haukkumisketju. Turhia hyödyttömiä ihmisiä, jotka pilaavat kaikkien muiden ihmisten elämän pelkällä olemassa olollaan ja kiukuttelullaan. Ja silti heitä on pakko raahata mukana kaiken maailman paikkoihin ja pakottaa koko ajan ulos mukavuusalueeltaan. Ja sitten taas ihmetellään kun kiukkuavat.
Noh, kyllähän tämä vahvistaa näkemystäni "normaaleista" ihmisistä ja heidän pakkomielteestään kontrolloida autisteja elämään "normaalisti".
Onneksi aikuisena ihmisenä saan jo ihan itse päättää, käynkö museoissa ja olenko tunnin ulkona joka päivä vai pysynkö sisällä ihan koko kesän (pysyn sisällä).
Se johtuu siitä, että olemme eläneet niin pitkää yltäkylläisyyden ja rauhan aikaa. Neurotyypillisillä on yksinkertaisesti aina niin helppoa, että pienikin vastoinkäyminen tai haastava tilanne suistaa elämän raiteiltaan ja jättää syvät traumat.
Vierailija kirjoitti:
Olipas yllätys, että tästäkin tuli tällainen autistien haukkumisketju. Turhia hyödyttömiä ihmisiä, jotka pilaavat kaikkien muiden ihmisten elämän pelkällä olemassa olollaan ja kiukuttelullaan. Ja silti heitä on pakko raahata mukana kaiken maailman paikkoihin ja pakottaa koko ajan ulos mukavuusalueeltaan. Ja sitten taas ihmetellään kun kiukkuavat.
Noh, kyllähän tämä vahvistaa näkemystäni "normaaleista" ihmisistä ja heidän pakkomielteestään kontrolloida autisteja elämään "normaalisti".
Onneksi aikuisena ihmisenä saan jo ihan itse päättää, käynkö museoissa ja olenko tunnin ulkona joka päivä vai pysynkö sisällä ihan koko kesän (pysyn sisällä).
Vanhemmuuteen kuuluu se, että lapsen ei anneta päättää meneekö hän koko kesänä ulos vai ei. Tällä ei ole merkitystä onko lapsella diagnooseja vai ei. Aikuinen tietenkin päättää itse miten haluaa elää.